Aurinkoa, ruuhkaa ja tuomiopäivällä pelottelijoita - Helsinki hetki ennen syksyä ja toista aaltoa

Lauantaina pyöräilin taas keskustaan. Siitä on tänä kesänä tullut jo tapa, yksi korona-ajan uusista ja omituisista tavoista, mutta tämä on ehdottomasti sieltä parhaimmasta päästä. Sen sijaan että änkeäisin junaan tai bussiin hengittelemään aeorosoleja sisääni ja hikoilemaan maskin kanssa, saan viilettää pyörällä, asfatti vilistää allani ja kesätuuli koskettaa ihoa, kuivattaa hikeä jota muodostuu ohimoille ja ylähuuleen, otsalle ja aurinkolasien alle.

Yleensä olemme tehneet pyörämatkat koko perheellä, mutta nyt kaikki on tyssännyt siihen, mihin se näinä aikoina tehokkaasti tyssää: yhden perheenjäsenen flunssaoireiluun. Siihen pysähtyy kaikki, suunnitelmat toisensa jälkeen peruuntuvat ja kalenterista tyhjenee yhtäkkiä jokainen meno.

Miten se menneinä aikoina menikään? Lapsella tai aikuisella oli pientä nuhaa, kurkun karheutta tai alkavaa tai ohi menossa olevaa flunssaa, mitä tehtiin? Vedettiin Buranaa ja tehtiin asioita niin kuin ennenkin. Vain vatsatauti tai yli 38 asteen kuume sai jäämään kotiin ja peruuttamaan suunnitelmat.

Nyt joka ikinen kaktuksentunne kurkussa tai yskänpoikanen on syy jäädä kotiin, tai ainakin pitäisi olla. Meille se ainakin on. Lapsemme on kurkkukivussa ja kuumeessa, joten syitä olisi normaalioloissakin. Mutta varsinkin nyt on.

Niinpä lähden kirjastoreissulle keskustaan tällä kertaa yksin. Aluksi se tuntuu vähän surumieliseltä, kaikkien niiden kesän yhteisten reissujen jälkeen, mutta melko pian tajuan että tässähän minulle valkeni kuin itsestään aivan täydellinen oman ajan hetki. (Lue teksti äidin omasta ajasta mm. täältä)

Ilma on lämmin ja aurinkoinen, kesän viimeinen helle, säätiedotukset ja karu maantieteellinen todellisuus sanovat. Elokuun lämmössä on jotakin erityistä, se on erilainen kuin alkukesän helle, mutta en osaa tarkkaan sanoa miten. Ilma on jollain tapaa raskaampaa ja täyteläisempää, kuin täynnä jotakin sellaista josta alkukesän kokemattomat helteet eivät vielä voi uneksiakaan, kaikesta kasvusta ja yltäkylläisyydestä johtuvaa täyteläisyyttä ehkä, tai sitten lähestyvän syksyn ensimmäisestä kosteuden aavistuksesta.



Tunne seuraa minua koko matkan, kun pyöräilen junaradan vartta ja Keskuspuiston ohi, sitten ohitan Pasilan ja Triplan, näen siellä sisällä kuhisevan ihmisiä enkä voi ymmärtää mitä he siellä tekevät, näinä aikoina. Ajattelen ohimennen Triplan Surf Housea jossa helmikuussa (eli valovuosi sitten siihen nähden mitä kaikkea sen jälkeen on tapahtunut) kävimme ihmettelemässä tekosurffausmahdollisuutta ja trooppista maanalaista lämpöä sekä suunnittelemassa tyttären 10-vuotissurffisynttäreitä (toteutumatta jääneitä), ja siitä tietysti mieleeni tulee taas kaikenlaista.

Pohdin jo silloin, mitä olisi tapahtunut jos olisin elämässäni oppinut surffaamaan, tai edes sukeltamaan ilman että pidän nenästäni kiinni. Nyt pohdin sitä jos mahdollista vieläkin ankarammin. Mutta onko vieläkään liian myöhäistä? Kuka on sanonut, etten voisi vieläkin oppia (eri asia on, haluanko todella...)?

Ainakaan kokeileminen ei enää jää siitä kiinni, etten uskaltaisi. Korona-aika on opettanut, että asioita eikä muutoksia pidä pelätä. Enää en pelkääkään oikeastaan mitään. Se on ehkä hiukan mahtipontisesti sanottu, mutta niin se vain on. Kun asiat selviävät pääkopassa ja ajatukset asettuvat järjestykseen ja kun yhtäkkiä ymmärtää mistä tässä elämässä on oikein kyse, ei enää pelota. Ei voi tapahtua mitään sellaista mitä ei olisi tarkoitettu, etukäteen nähty ja hyväksi tiedetty, opiksi ja opetukseksi ajateltu, suurempaan suunnitelmaan sovitettu, siihen johon me kaikki kuulumme ja kaikki se rakkaus jota sisällämme kannamme ja ympärillemme loistamme.

Niin kauan kuin annat rakkauden loistaa sisältäsi, kaikki järjestyy. Se on valo, joka kannattelee kaiken ohi ja yli, sillä mitä jaat, sitä myöskin saat, etkä koskaan tyhjene vaan päin vastoin täytyt aina vain enemmän.

Näiden ajatusten siivittämänä olenkin jo Töölönlahdella, sen kimallus näkyy jo kaukaa. Lähemmäs päästyä huomaan, että hyvin moni muukin on siellä liikkeellä kauniina elokuun päivänä. Pyöriä, kävelijöitä, rannassa istuskelijoita, lenkkeilijöitä, suppailijoita, valkoposkihanhia, sinisorsia ja joutsenia.

Maisema Töölönlahdelle.

Eletään koronan toisen aallon kynnyksellä tai joidenkin mielestä jo keskellä sitä, mutta Helsingin keskustassa asiaa ei juuri huomaa. Koukkaan pyörälläni niin kaukaa muista kuin pystyn, enkä voi olla miettimättä aerosoliryöppyjä ja ajoittain myös sitä, miten paljon ihmisten elämää ja kesäisestä ulkoilmasta nauttimista voi rajoittaa koronan varjolla ilman että tulee liian paljon tuhonneeksi heidän elämänhaluaan. Sisätiloissa varovaisuuden ja ruuhkaisiin suljettuihin tiloihin liittyvät riskit ja vapaaehtoisesti niihin menon mielettömyyden ymmärrän mutta en sitä, että ulkona ei saisi liikkua. Varsinkin nyt kun koulut ovat auki ja monet ovat palanneet kauppakeskuksiin, yökerhoihin ja työpaikoille kuin mitään ei olisikaan, on kohtuutonta olettaa että varoituksille ulkoilmatartunnoista olisi mitään oikeutusta.

Ja vaikuttaneeko oma rakkaudellinen olotilani vai kuvittelenko vain, mutta kaikki ohikulkijat tuntuvat loistavan, he hymyilevät ja näyttävät onnellisilta.  Vai näenkö heissä vain oman peilikuvani? Auringonpaiste leijuu autereisena kaikkialla, se kimmeltää Töölönlahden pinnassa ja häikäisee koko taivaan ja maailman.

Pysähdyn Oodissa ja haen varaukseni, mutta sitten en maltakaan vielä palata kotiin nyt kun täällä asti olen ja vielä aivan yksin, ja talutan Joponi Rautatieaseman ohi Aleksanterinkadulle. Rautatietorin lämpömittari näyttää +25 astetta ja sehän tarkoittaa Suomessa hellettä.

Pysähdyn Kaivokadun marjakojulle ostamaan ja syömään vadelmia, huomaan että pyöräily on tehnyt minut nälkäiseksi. Ihmisiä kulkee ohi ja vastaan, maskeja näkyy yhä enemmän liikenteessä ja vaikka se muistuttaakin konkreettisesti maailmaa vaivaavasta pandemiasta, hymyilen silti. Ja kun käyn kirjakaupassa (kuinka olenkaan kaivannut kirjakauppoja!) maski omilla kasvoillani hymyilen silti, uskon ja tiedän nyt että hymy näkyy pelkistä silmistäkin eikä sitä millään maskilla voi peittää, jos se tulee sydämestä.



Ostan heräteostoksena pari kirjaa Akateemisesta kirjakaupasta, yhden itselleni ja yhden ystävälle lahjaksi ja selailen tai katselen kymmeniä kiinnostavia, haluaisin ostaa vaikka kassilliset täyteen mutta nyt ostan vain sen mihin päivän budjetti riittää. Stockmannin edessä on kokoontuneena muutama ihminen, yksi heistä puhuu suureen ääneen mikrofoniin ja julistaa Jumalan valtakuntaa: Sitten Herra puhutteli minua ja ymmärsin, että kaikki mitä olen kuullut evoluutiosta ja alkuräjähdyksestä ei ole totta, vain Herran sana on ja vain Hänen kauttaan voimme pelastua ikuiselta kadotukselta ja Hänen vihaltaan, kun tuomiopäivä tulee! 

Naisen innostus saa minut hymyilemään, minusta on aina ihanaa kun joku on löytänyt kutsumuksensa ja uskaltaa sanoa sen ääneen. Niin kauan kun sillä ei vahingoita toisia, mikä tahansa kiihkeäkin vakaumus on pelkästään hyvä asia.  Mikään ei auta tässä elämässä enemmän kuin usko siihen, että kaikella on tarkoitus. Ja että emme ole yksin. Tosin tuomiopäivällä pelottelu on siinä ja siinä, se saattaa kyllä monia vahingoittaakin...

Olisin melkein halunnut pysähtyä ja kysyä naiselta: miksi keskityt vihaan ja tuomiopäivään, miksi et puhu rakkaudesta? Olisin halunnut sanoa hänelle myös, että alkuräjähdys ja evoluutioteoria eivät ole millään tavalla ristiriidassa Raamatun kanssa, ne kaikki ovat samaa tarinaa mutta vain eri näkökulmasta kerrottuna. Kunpa vain lakkaisimme näkemästä eroja ja vastakkainasetteluja siellä missä niitä ei ole, kunpa ymmärtäisimme että se on sama voima joka meissä kaikissa piilee ja meitä yhdistää: rakkaus.

Ja kun sen  tajuamme ymmärrämme myös sen ettei ikuisesta kadotuksesta tarvitse olla huolissaan, sillä kadotus ei ole mitään muuta kuin sitä että kadotamme kyvyn rakastaa itseämme ja lähimmäistämme, että kadotamme kyvyn nähdä kauneuden ympärillämme, hyvyyden itsessämme ja rakkauden maailmaa pyörittävänä voimana.

Kuulostanko jo tarpeeksi oudolta? Jonkun mielestä varmasti kuulostan, mutta joku toinen ehkä tietää täsmälleen mitä tarkoitan. Ja se on aivan tarpeeksi.



Kotimatkalla aurinko ei osoita pienintäkään viilenemisen merkkiä. Se paahtaa yhä asfalttia ja ihoani ja nyt minulle tulee kunnolla hiki. Olisi ehkä tullut maskin kanssa junassakin kuten viimeksi tuli (lue kokemuksesta tekstistä Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia ), mutta on ylivoimaisesti parempi hikoilla kesätuulessa pyörän selässä kuin sisällä liikennevälineessä.

Koukkaan vielä ylimääräisen lenkin Kannelmäen kautta ennen kuin maltan suunnata kotiinpäin, vaikka tiedänkin että kotona odottaa pikku potilas eli epäonninen eskarilaisemme, jonka hyvin alkanut eskaritaival tyssäsi heti ensi päivinä päiväkodista napattuun flunssavirukseen.

Kotona, sitten kun olen asettunut ja tulee rauhallinen hetki, ryhdyn lukemaan uusia kirjojani. Aloitan Tove Janssonin Muumilaakson marraskuusta ja mihinkä muuhun törmäänkään (lempilauseeni On niitä jotka jäävät ja niitä jotka lähtevät lisäksi) kuin kohtaukseen Hemulista, joka on haaveillut koko ikänsä purjehtimisestä mutta ei ole koskaan uskaltanut sitä tehdä vaikka omistaa veneen. Lopulta hänelle tulee tilaisuus purjehtia Nuuskamuikkusen kanssa, hänellä on nyt opas joka osaa sen taidon. Mutta Hemuli tulee veneessä kauhean pahoinvoivaksi ja pelkästään teeskentelee, että tietää kuinka veneen peräsintä käsitellään. Kun kohtalaisen epämiellyttävä kokemus on ohi, Hemuli toteaa helpottuneena yksinäiselle homssulapselle, että nyt kun hän tietää mitä purjehtiminen on, hänen ei koskaan enää tarvitse purjehtia. 

Ehkä sama pätisi myös surffaamiseen ja ilman nenästä kiinni pitämistä sukeltamiseen? Kuka tietää...


.


Kommentit

  1. Hyvä kirjoitus. Snorklausta kannattaa ainakin kokeilla, se taitaa olla sukellusta helpompi ja rennompi muoto ja silti voi nähdä kaloja. Sitten joskus kun koronatilanne on ohi niin haluaisin snorklaamaan, siihen ei tarvitse paljoa tarvikkeitakaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva että tykkäsit! Snorklaus muuten varmasti on hienoa, joskus olen kokeillutkin Sardiniassa...Siellä ihanilla turkooseilla rannoilla. Sinne kun uudelleen pääsisi!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.