Mustikkapasta

Siellä se siintää pusikon takana, savusaunamme. Tämä postaus on hyvin pitkä, mutta niin on sen sisältämä tarinakin. Se kertoo savusaunasta ja raskaudesta ja siitä, mitä pelkoja näiden kahden yhdistelmä voi pahimmillaan saada aikaan. Jos olet raskaana ja haluat nauttia seesteisestä, huolettomasta raskausajasta, ei ehkä ole hyvä idea lukea tätä postausta. Mutta jos olet raskaana ja haluat vertaistukea omille peloillesi, tämä tarina voi auttaa sinua. Ja vaikka et olisi raskaana, voit lukea tämän kurkistuksena raskaana olevan naisen pään sisään, siellä velloviin monimutkaisiin ajatuksiin, jotka syntyvät kun tietää olevansa vastuussa jostakin niin ainutlaatuisesta kuin oman kehon sisällä kasvavasta ihmiselämästä. Tarina alkaa siis savusaunasta. Hienosta, 1900-luvun alusta peräisin olevasta tummahirsisestä rakennuksesta, jollainen meillä on mökillä. Sen seinät ovat sisältä sysimustuneet, lauteet patinoituneet ja kiuas nököttää nurkassa ikiaikaisen näköisenä kutkuttaen mielikuvitusta

Juuri nyt ei ole mökkirannalla ruuhkaa. Heräämisen hetki on petollisen paljon valoa tulvillaan. Aamuauringon säikeet siilautuvat verhojen raosta lattiaan ja seinille, ja valkoisten verhojen läpi välkehtii järven pinnalta heijastuva valo. On vähän kuuma, sukat tekee mieli potkia pois jaloista. Kuopus sirrittää vieressäni jo hereillä, pian kaksi muutakin pörröistä päätä kohoaa tyynyiltä. Katson kelloa, se on kohta kahdeksan, vaikka toivoin olevan paljon enemmän. Ulkona todellisuus lyö iholle. Kylmä viima puhaltaa järveltä, taivas on mennyt kokonaan pilveen, heräämisen hetken säteet olivat viimeisiä muistoja äkillisesti kadonneesta helteestä, joka vielä eilen Suomessa vallitsi. Lähdimme Helsingin 33 asteesta viiden pintaan ja saavuimme yhdeltätoista Itä-Suomen 12 asteeseen. Matkan varrella lämpötilat tulivat alas niin että rytinä kävi, ensin 28, sitten 25, 21, 18, 15... Heinolassa vielä illastimme ulkona terassilla 18 asteessa ja tarkenimme hellevaatteilla juuri ja juuri, mutta mö

Kesäilta ja naapurissa häät. Ilta-aurinko kuumottaa käsivarsiani, olkapäitäni ja reisiäni. Olen taas liikkeellä Jopollani kuten aamulla voisarvenosto-reissulla - mistä aamulla lähdin, sieltä lopulta löydän itseni illalla uudelleen. Ohjaustanko tärisee kaikkien ostosten painosta, olen tulossa ostoskeskuksesta jossa olen viettänyt  kiihkeän kaksituntisen lahjojenetsinnän, alennusmyynneissä harhailun ja ruokaostosten parissa. Kello on varttia yli seitsemän illalla, mutta ihoni löytää pyörän selässä viilettäessään saman lämmön kuin aamullakin. Iho tuoksuu auringolta. Takana on päivä rannalla, pyörämatkan päässä Pirkkolan Plotilla. Tuloksena punainen palanut iho, vimmaisesta aurinkovoiteen laitosta huolimatta. Etenkin kaulan iho punoittaa, se on siitä kohtaa niin herkkä, että palaa voiteista huolimatta. Ei ole väliä, onko suojakerroin 50 vai 30, se punoittaa silti. Pyörän selässä käy mukava tuuli joka hyväilee auringosta arkaa ihoa. On tunne, että voisin polkea vaikka minne saakka,

Aamupalalla aurinkoisella terassilla. Kello puoli yhdeksän aukaisen ulko-oven. Kesäaamuina avaan sen ensimmäiseksi herättyäni, päästääkseni auringonvalon ja lämmön sisään - silloin kun sellaista on tarjolla. Ja tänään on. Aamuaurinko alkaa paistaa etuoven tuulettomalle terassille kahdeksan jälkeen. Yhdeksän maissa pinnat ovat jo varanneet lämpöä niin, että oven aukaistessa vastaan lehahtaa lämmennyt ja seisova ilmamassa. Sen tuoksu sekoittuu kuumenneen tiilen ja auringonpolttaman terassipuun tuoksuun. Vahvimpana tuoksussa tuntuu auringon lämpö, muulla tavoin sitä on vaikea kuvailla. Sama tuoksu tulee usein vastaan Italiassa. Joka on käynyt etelänlomalla ja aukaissut auringonpaisteisen parvekkeen oven, tietää kyllä, mistä puhun. Aamuauringon porottaessa tuulettomaan terassinurkkaukseen ja tummaan ovipuuhun ilma tuoksuu ja tuntuu heti aamusta helteeltä, joskus harhauttavasti. Niin tuntuu ja tuoksuu tänäänkin, mutta nyt ei ole kyse tuulettoman pihan harhasta vaan ihan todellises

Berberiapinaemo Korkeasaaressa. Valokuvasta katsoo tyttö, noin neljävuotias, valkopunaisessa helleasussa, hiukset kahdella saparolla ja punaisilla lettinauhoilla kiinni. Vieressä istuvat isosisko ja -veli, etualalla seisoo isä suorissa housuissaan ja kireässä 70-luvun tyylisessä raitapaidassa, joka kuvanottohetkellä eli 80-luvun lopulla on jo mennyttä muotia. Valokuva on aavistuksen epätarkka, mutta siitä erottaa että istumme jyrkillä kallioilla, meillä on käsissämme voileipiä ja emalisia mehumukeja. Olemme piknikillä Korkeasaaressa, aurinko paistaa ja vaatetuksesta päätellen on mitä lämpimin kesäpäivä. Muistan valokuvan, vaikka se on jo vuosia sitten joutunut hukkaan. Se tulee mieleen aina, kun käyn Korkeasaaressa ja kävelen hiekkatietä jonka vieressä kuvan eväskalliot kohoavat. Voin melkein nähdä itseni siellä istumassa punertavine hiuksineni, äidiltä Kreikan-tuliaisina saadussa valkoisessa helleasussa, jota kirjovat ohuet punaiset langat, pieni lapsi, iloisen ja jotenkin n

Ei olla Italiassa, vaan Helsingissä, vaikka kuvan perusteella voisi luulla muuta... Kuinka virkistävää onkaan vaihtaa välillä perspektiiviä. Ottaa etäisyyttä, katsoa asioita toisesta näkökulmasta ja huomata, että monet mutkat siinä samalla oikenevat, rönsyt jotka ovat muodostuneet yhdestä suunnasta liian pitkään tuijottaessa. Joskus asioita oppii arvostamaan uudelleen paremmin, kun saa niihin etäisyyttä. Moni asia myös näyttää kauniimmalta hieman etäämmältä tarkasteltuna, kun ei näe kaikkia pinnalle muodostuneita ryppyjä, rihmoja ja rumentavaa arkipäiväisyyttä. Näin korkealentoisiin pohdintoihin äityivät ajatukseni eilen, kun seisoin Iso Mustasaaren ja Pikku Mustasaaren yhdistävällä sillalla Suomenlinnassa, katse suunnattuna kaukana häämöttävään Helsingin siluettiin. On se kaunis! ajattelin lähes pala kurkussa, ja ajatus voimistui kun päästiin lauttaan ja lähestyttiin Kauppatoria Lonnan saaren, Ryssänsaaren, Valkosaaren ja Katajanokan terminaarin välistä puikkelehtien. Suome

Näyttää kirkkaalta, mutta onko se puhdasta? Automatkaa on takana jo hyvän aikaa, ruuhkien takia lähes tunti, mutta nuutuisuus kuumassa autossa helpottaa heti, kun sen saa näkyviin. Siellä se levittäytyy väreilevänä ja autereisena, hohtava sininen viiva taivaanrannassa: meri! Aurinko paistaa korkealta itäiseltä taivaalta selkään kun kävelemme kohti rantaa. Hiekka on vielä koskematonta ja sileää, eilisen jalanjäljet ja hiekkalinnat ovat pyyhkiytyneet aaltoihin eikä uusia ole vielä tullut. Vasta muutama aurinkovarjo on avattu ja hengenpelastaja juo vielä aamuespressoaan rantabaarin tiskillä. Puhallamme kellukkeet ja uimarenkaat täyteen, avaamme aurinkovarjon, levitämme pyyhkeet rantatuoleille ja heitämme uimavaatteisillemme. Mikä täydellinen rantapäivä edessä! Aallot lyövät laiskasti mutta rytmikkäästi rantaan, meren voima on läsnä pienessäkin mainingissa eikä sitä pidä unohtaa koskaan. Emmekä unohdakaan, vaan pidämme tiukasti kaksivuotiastamme kädestä, kun hän innoissaan ja t

Kotimaanmatkailu on nyt nosteessa, ja se on trendi jossa olen mielelläni mukana. Meidän elämässämme tämä näkyy niin, että olemme innostuneet etsimään lähistöltä kiinnostavia kohteita, joissa emme ole ennen käyneet tai josta käymisestä on iäisyys. Ja koska olen museoihminen, erityisesti kiinnostavat museokohteet. Toisekseen olemme koko perhe kahvilaihmisiä, joten kahvila paikassa on aina plussaa. Jälleen ystävän vihjeestä löysimme eilen tiemme kohteeseen jossa yhdistyvät nuo kaksi eli Glimsin talomuseoon. En ollut tätä ennen kuullutkaan sellaisesta paikasta. En vaikka se sijaitsee vartin automatkan päässä kotoa, Turuntien varressa Jorvin sairaalan lähistöllä. Ihan kulman takana melkein siis. Vietimme siellä todella viihdyttävän ja opettavaisen parituntisen, ja tunteellinen kun olen, en välttynyt nostalgisten tunteiden pinnalle nousulta:

Muutaman muun lapsen kanssa Töölönlahdella  Pikku Papun konsertissa. Viikko sen jälkeen kun palasimme Rooman-mummolasta, viisivuotias poikani huokaisi kovaan ääneen keskellä Helsinkiä: onpa täällä Suomessa paljon lapsia! Johtui varmaan siitä, että olimme parhaillaan keskellä Töölönlahden kesätapahtumaa, jossa juhlistettiin Suomen EU-puheenjohtajuus-kauden alkamista. Käynnissä oli Pikku Papu -konsertti, ja tapahtumassa oli kaikkea muutakin lapsiystävällistä kuten jättisaippuakupla- esitys, keppihevostyöpaja, kaksi hienoa uutta kiipeilypaikkaa, toinen Oodin vieressä ja toinen Töölönlahden rannassa päin, lisäksi mukana oli Helsinki Cup -juniorijalkapallo-turnauksen avauspelit. Joka paikassa todellakin oli lapsia, joka toinen aikuinen tuntui työntelevän rattaita ja pikkukansaa viipotti menemään, niin että vahtia sai tosissaan pitää jottei oma hävinnyt massaan. Ei todellakaan tuntunut, että elämme vauvakadon aikaa ja lapsia syntyy yhtä vähän kuin suurten nälkävuosien aikaan 1866-6

Löytö Alkosta. Mitä minulle oikein on tapahtunut, mietin tässä eräänä päivänä. Kädessäni oli 0,7 litran pullo Aperolia ja olin maksanut siitä Alkossa 19.90. Melkein 20 euroa! Asetin sijoitukseni jääkaapiin Limoncellon ja Mirto-pullon (sardinialaista Myrtus communis -marjakasvista tehtyä likööriä)viereen ja siinä ne sitten nököttivät vieretysten, kolme pullonpirulaista.  No johan nyt on. Kolme alkoholipulloa jääkaapissa. Onko minusta tulossa tuhnuinen tissuttelija ja alkava alkkis näin varhaiskeski-iän kynnyksellä? Pullojen kanssa pelleily alkoi reilu kuukausi sitten Roomassa. Alkoi tyhjentyä lasi jos toinenkin, ja löysin itseni yhä uudelleen kahvilan terassilta juoma edessäni (Italiassa juodaan alkoholiakin kahviloissa, nei bar, joka tarkoittaa kahvilaa siinä missä caffetteria kin, astetta fiinimpi kahvila). Minä, joka tavallisesti juon puoli viinipulloa kuukaudessa ja joskus satunnaisesti lonkeron, yhden enkä yhtään enempää kerrallaan! (Alkoholiaiheinen ja mm.omaa kulutustan

Iloa ja ihmettelyä lintutornissa. Haluatko hyvän vinkin, mitä rauhoittavaa ja luonnonläheistä tehdä lasten kanssa? Lähtekää käymään Villa Elfvikissä Espoossa. Kerron sen tuoreella kokemuksella, sillä vietimme tänään siellä puoli päivää ja sinne kaikkosi kaikkien mahdollinen aamuärtymys (myös omani) ja muutkin pikku harmitukset. Mutta tämänpäiväisen tekstin tarina alkaa muualta ja muutaman päivän takaa. Kävelin alkuviikolla poikien kanssa pitkin kirkkonummelaista tienraittia, kun sattui jotain masentavaa. Tien vieressä avautui kaunis suomalainen peltomaisema, koiranputkea, apilaa, timoteitä ja muuta heinää lähes silmän- kantamattomiin, kaukaiseen metsänrajaan saakka. Ihastelimme sitä, yritimme tunnistaa eri kukkia, osan tunnistimme, osan emme. Äkisti viisivuotias poikani pysähtyi. Äiti, kuuntele, hän sanoi. Pysähdyin minäkin, rattaiden pyörät lakkasivat rahisemasta ja täydellinen hiljaisuus laskeutui. Todellakin niin, täydellinen hiljaisuus, kun linnutkaan eivät enää tähän aika

Olen juuri tainnut löytää lempitaidemuotoni - sen joka realismillaan havahduttaa ja antaa ajattelemisen aihetta kaikkein eniten: valokuvauksen. Siltä on tuntunut ennenkin ja siltä tuntuu yhä vahvemmin nyt, kun olen nähnyt englantilaissyntyisen Nick Brandtin valokuvanäyttelyn Inherit the Dust, joka on syyskuun ensimmäiseen päivään asti esillä Kansallismuseossa Helsingissä. Kävimme siellä eilen lasten sekä siskoni sekä hänen kolmen lapsensa kanssa, joten meitä oli jälleen kaksi mammaa ja kuusi lasta liikkeellä! Lasten kanssa olimme suunnitelleet näyttelyyn menoa jo kauan ja olin puhunut siitä heille monet kerrat, joten he tiesivät hyvin, että olimme menossa katsomaan "isoja mustavalkoisia kuvia Afrikan eläimistä ja siitä, miten niiden elinympäristöt ihminen on tuhonnut". Näyttelyn tarkoitus on herättää ihmisiä ymmärtämään leijonien, norsujen, kirahvien ja muiden Afrikan eläinten ahdinko ja vääjäämätön tuho, joka niitä odottaa ellei nykymeno ratkaisevasti muutu. Ei ehkä s

Tämä voisarvi syötiin roomalaisessa kahvilassa. Äsken söimme aamiaisen ulkona terassilla. Leikimme että ollaan Roomassa ja että kotiterassi on kahvila, kukin teki tilauksensa, cappuccino, latte caldo con cacao, latte freddo, cornetto con nutella, ja sitten "tarjoilija" toi kaiken tarjottimella keittiöstä asiakkaille. Innostuimme moiseen, koska pitkästä aikaa heräsimme auringonpaisteeseen, ja oven aukaisun jälkeen totesimme, että terasilla on ihan oikeasti lämmin, eikä vain ikkunasta näyttänyt siltä. Lämpö, tässä heinäkuussa harvinainen ilmiö, on tullut Helsinkiin hetkeksi takaisin. Tunnelma lähenteli autenttista lasten riitely- ja kiukkukohtauksineen kaikkineen, toi otti isomman voisarven, epistä, mäkin haluuuun ( et saa ollenkaan jos huudat noin),  äääää, mä haluuuun....  Kunnes tunteet saatiin hallintaan ja rauha taas laskeutui, ja ohi menivät meidän vanhempien ajatukset siitä, että eipä tulevaisuudessa enää järjestetetä tällaisia leikkejä, miten kerta kaikkisen ahd

Kampaamotuolissa. Tähän voisi vaikka jäädä koukkuun, ajattelin viime Italian-lomallani kun astuin ulos kampaamon ovesta putipuhtaissa, virheettömän sileiksi suoristetuissa hiuksissani. Olin päättänyt jo etukäteen, että tällä lomalla pesetän hiukseni kampaajalla siitä syystä, että yritin pitää matkatavarat mahdollisimman vähäisinä matkustaessani yksinäni kolmen lapsen kanssa eikä suoristusrauta mahtunut reppuun, ainoaan matkakantamukseeni. Valitsin aseman läheisyydessä sijaitsevan kampaamon joka mainosti pesua ja muotoonkuivausta ( shampoo e piega) kymmenellä eurolla. Kyseessä oli kiinalaisomistuksessa oleva kampaamo, jossa asiakkaat hoidettiin vauhdilla ja hyvässä järjestyksessä: yksi työntekijä hoiti hiustenpesut, ja rivissä kolme muuta työntekijää kuivasi ja laittoi hiuksia. Yksi tuoli näytti olevan varattu värjäyksille. Jossakin vaiheessa vähän epäilytti, kun hiuksiini ei laitettu ennen kuivausta minkään sortin lämpösuojia eikä muotoilutuotteita. Nytkö ne menevät pilalle t

Toisenlainen Italia.Kuvia Emiliano Mancuson Una diversa bellezza -taidenäyttelystä. Edellisessä postauksessa  lähdin liikkeelle pöytäkeskusteluista, joita kävimme Velletrissä mieheni sukulaisten luona viime viikon lauantaina. Pöytäkeskustelut olivat niin pitkät ja mielenkiintoiset, että niistä riittää aihetta tähän seuraavaankin postaukseen. Pöydän toisessa päässä keskustelin miehen serkun kanssa hänen huhtikuisesta lomastaan Ischiaan ja Caprille ja sain kuulla hyviä vinkkejä kohtuuhintaiseen Caprissa oloon ja siihen, miten välttää Italian rikkaiden suosikkilomakohteen 7 euron cappuccinot ja 40 euron pizzat. Serkku kertoi siitä, että siinä missä rikkaat grillaavat itseään yksityisrannoilla ja nautiskelevat satojen eurojen lounaitaan, tavalliset köyhät turistit voivat tutustua saareen ja sen edustan luolastoihin erikseen järjestetyillä "joka kukkarolle sopivilla" venekierroksilla. Caprilla jos missä raja "rikkaiden Italian" ja "köyhien Italian" väl

Pala kauneinta Italiaa: jäätelöbaari jossa saa niin hyvää jätskiä että tullaan toistekin!  Viime viikonloppuna olimme vierailulla mieheni sukulaisten luona Velletrissä Rooman ulkopuolella. Mieheni isän suku on sieltä kotoisin ja entinen mummola sijaitsi siellä, nyt paikkakunnalla asuu kaksi setää, joiden toisen luona kävimme lounaalla. Kuten aina, istuimme hyvän aikaa pöydän ääressä ja kesä kun on, ulkona puutarhassa puiden ja kukkien varjossa. Maria-tädin keittiötaidoista ja kulinaristisista nautinnoista hänen ruokapöydässään olen kirjoittanut jo toisaalla eli  täällä , joten ei siitä nyt sen enempää paitsi lyhyt maininta, että lapset söivät tagliatelleja vatsansa kipeiksi ja kaikki maistui, jos mahdollista, vieläkin paremmalta kuin tavallisesti. Ruokapöydän ääressä puheenaiheet liittyivät suureksi osaksi milloin kenenkin kesäsuunnitelmiin, Italiassahan kesä on vasta alkamaisillaan ja lomakuukausi elokuu vielä kaukana edessä. Kesänpäivänseisauksesta katsotaan täällä kevään v

Hyvästi aurinkolaseille ja hienommille vaatteille? Kuva juuri päättyneeltä Rooman-lomalta. Mitä tapahtuu keholle ja mielelle, kun palaa kolmen viikon lomalta Italiasta Suomeen? Paljonkin. Ensimmäiseksi iskee ilmastonvaihdos-shokki, lo shock termico. Sen tuntee heti kun astuu ulos lentokentän ovista Helsinki-Vantaalla: iholle hiipivä viileys, hengitysilman puhtaus, meidän paluumme aikaan vielä äskettäisen ukkoskuuron äärimmilleen raikastama. Siinä missä aikaisemmin kehoa ympäröi tasainen lämpö, on Suomen kesässä enemmän virkistävää(?) vaihtelua: auringossa on herkästi jopa kuuma, mutta varjoissa viipyilee viileys joka on valmis nostamaan ihon kananlihalle heti kun siihen auringon lämmöstä joutuu. Tuuli ei ole leuto eikä lämmin vaan siinäkin on alati kylmästä muistuttava pohjavire; olemme tiukasti Pohjolan perukoilla, älä erehdy luulemaan muuta. Hiestyneelle iholle osuva varjo tai tuuli tekee olosta epämukavan, ja vilustuminen tuntuu olevan vain ajan kysymys. On kuin keholla kest

Kiltti isi kun täyttää tyttärensä vesipullon - tämä on yksi Rooman keskustan 2 500 lähteestä eli nasonista, joiden vesi on täysin juomakelpoista ja hyvää.  Lomapäivän viimeinen ilta on aina haikea. Miten nopeasti aika on kulunutkaan! Juurihan tätä matkaa suunniteltiin ja sitten aloiteltiin, herättiin kello neljä aamulla mustarastaiden lauluun ja suunnattiin hytisyttävässä kesäkuun alun aamukylmyydessä kohti bussipysäkkiä, juna-asemaa ja lentokenttää. Keskimmäinen halusi laittaa lapaset käteensä ja napittaa pitkähihaisen paidan viimeistä nappia myöten kiinni, ja koko matkan bussipysäkille kävi valitus kylmästä. Älä nyt valita vaan nauti tästä raikkaasta tunteesta, kohta et sitä enää pitkään aikaan tunne vaan aina on hiki, valistin häntä kävellessämme mutta vaikeaahan viisivuotiaan on sillä tavalla järkeillä ja niin kauaksi ajatella, vaan tunnetila pysyttelee tiiviisti juuri sen hetkisen olon ympärillä. Oikeassa silloin lähtöpäivän aamuna olin. Ei ole tarvinnut täällä palella,