Rakkautta on puutarhakeinu jossa on aina tilaa

Kymmeneltä keinu on jo melkein varjossa...
Näinä kesäaamuina kaikkein parasta on herätä siihen, että aurinko paistaa verhojen takaa. Sen tunnistaa heti; valo on aivan toisenlainen kuin pilvisinä päivinä. Puhumattakaan niistä talviaamuista, jolloin vielä kello yhdeksältä herää pimeyteen.

Meillä on pihalla puutarhakeinu, johon aamuaurinko osuu kello kahdeksan ja kymmenen välillä. Yhdeksältä se paistaa siihen täydeltä terältä, koko keinun pituudelta. Silloin, jos vain voin ja olen hereillä, minut usein löytää keinusta.

Voiko mitään olla parempaa kuin nousta unisena sängystä, tekisi mieli vielä vähän nukkua tai ainakin pötköttää, mutta lapset repivät ylös, ja sitten astutkin ulos ja voit laittaa pitkäksesi puutarhakeinuun, siihen suloiseen lämpöön ja valoon. Aurinko on lämmittänyt tyynyt valmiiksi ja tunnet sen kaiken ihollasi, suljet juuriheränneet, yhä väsyneet silmäsi. Silmäluomiesi takana värisee punareunainen, äärettömän kirkas valo, joka sokaisisi sinut jos siihen silmilläsi katsoisit. Valtava raukeus ja rauha valtaa jokaisen solun.

Mutta eihän siinä koskaan kauan ehdi rauhassa makailla, vaan ennemmin tai myöhemmin joku lapsista ja joskus jopa kaikki kolme yhtäaikaa haluavat myös tulla keinuun makaamaan. Juuri ja juuri siihen mahdumme, teen tilaa vaikka omat jalkani roikkuisivat ulkona, sillä en voisi koskaan sanoa yhdellekään heistä että sinulle ei enää ole tilaa.

Joskus ärsyttää, kun oma raukeanlämmin lepohetki katkeaa ja muuttuu pikku polvien ja hontelojen säärien täyttämäksi tilaksi, mutta sitten se nopeasti lientyy ja muuttuu hellyydeksi. Ihanaa että he haluavat tähän ängetä, äidin viereen! Ja ihanaa että mahdumme yhä kaikki tähän kapeaan keinuun pötköttämään, emme me ikuisuuksiin mahdu sillä joka päivä lapsistani kasvaa yhä pidempiä ja painavampia. Esikoista edes enää jaksa nostaa syliin, keskimmäistä jaksan kantaa juuri ja juuri joitakin kymmeniä metrejä eikä kuopuskaan enää ole mikään untuvatyyny.

Tänä aamuna, nyt kun eletään viimeistä kesän viikonloppua niin säätiedotusten kuin koronatilanteen valossa, heräsimme koko porukka kello yhdeksän kaksikymmentä ja oli lähellä, etten menettänyt aamuhetkeäni puutarhakeinun auringossa. Kun pääsin keinuun, se toinen puoli oli jo osittain pihavaahteran varjossa, laitoin pääni varjon puolelle ja ajattelin, että säästynpähän tänä aamulla jonkun rypyn syvenemiseltä. Aina sanotaan, että ihon vanhenemisen hidastamisessa kaikkein tärkeintä olisi pysyä pois auringossa, mutta kuinka sellaista voi kukaan tehdä! En minä ainakaan.

Aurinko on elämää, aurinko on valoa, aurinko on lämpöä. Jos en voisi olla auringossa, kuihtuisin saman tien, menettäisin elinvoimani. Olen sisilisko tai käärme,  aurinkokenno joka täyttyy auringossa. Sitä tämän kesän aikana olen yrittänyt latailla niin paljon kuin pystyn, pitkää pimeää talvea varten. Siihen asti kun ensimmäiset kevättalven päivät täyttävät maailman taas valolla ja toivottavasti saavat keväthanget kimaltamaan eikä toista lumetonta talvea tule peräkkäin.

...mutta muualla aurinko yhä paistaa ja langettaa kuvaajan varjon.

Tänään ehdin olla keinussa ruhtinaalliset viitisen minuuttia, ennen kuin kuopus ehti paikalle. Minäkin tulen, hän ilmoitti, ja sitten tein hänelle tilaa. Muutaman minuutin kuluttua siitä heräsivät keskimmäinen ja esikoinenkin, ja niin meitä oli taas neljä siinä keinussa. Pian auringon hetki olikin jo ohi, varjo siirtyi keinun päälle ja oli muutenkin aika mennä syömään aamiaista.

Meillä oli puutarhakeinu jo silloin vuosia ja vuosia sitten kun olin lapsi. Se oli hieman eri paikassa kuin nyt, pari metriä vasemmalla. Isäni piti puutarhakeinua siinä missä nyt kasvavat tarha-alpit ja kuunliljat, istutin ne siihen sen jälkeen kun halusin vaihtaa puutarhakeinun paikkaa kun isän kuoleman jälkeen muutimme hänen taloonsa asumaan. (Aiheesta voi lukea enemmän tekstistä Paluu juurille - millaista on asua lapsuudenkodissa aikuisena?)

Halusin ja en halunnut muistaa lapsuudenkodistani kaikkia niitä pieniä hetkiä, joita vuosien varrella siellä eläessä muistiin on kasautunut. Muutin esineiden ja huonekalujen paikkoja, jotta olisin muistanut vähän vähemmän sillä tarpeeksi paljon muistin kuitenkin. Jos puutarhakeinu olisi jäänyt vanhalle paikalleen, olisin aina nähnyt isän siinä nukkumassa, kuten hän kesäisin tapasi nukkua. Kyljellään kasvot selkätyynyä vasten, keinun katos alas vedettynä niin että ymmärrettäisiin ettei häntä saanut häiritä. Katsoin usein näin nukkuvaa isääni ja jos oikein muistan, niin joskus saatoin kuitenkin mennä häiritsemään vaikka katos oli alhaalla. Minäkin halusin nukkua puutarhakeinussa, ja yleensä se ajatus tuli mieleeni juuri kun hän siellä nukkui.

Mutta en muista että isä olisi koskaan suuttunut, kun menin häntä häiritsemään. Vaikka hän varmasti oli väsynyt, hänellä oli univelkaa erinäisten asioiden takia ja kesälomallaan hän ei halunnut muuta kuin rentoutua ja levätä, esimerkiksi puutarhakeinussa.

Aamuyhdeksältä koko keinu kylpee varjossa.
Kun tarkemmin ajattelee, voiko selvempää rakkauden osoitusta olla kuin se, että puutarhakeinussa on aina tilaa. Vaikka olisit kuinka väsynyt, stressaantunut, omien kipuiluittesi ja tunnemyrskyjesi vallassa etkä muuta kaipaisi kuin että juuri nyt saisit olla aivan hiljaa ja rauhassa, niin et siltikään hermostu ja suutu, vaikka shortsinlahkeestasi nyitään ja kuuluu pieni ääni: Minäkin haluan puutarhakeinuun nukkumaan. 

Keväällä koronaoireilun aikana jouduin sanomaan liian usein lapsilleni: äiti ei nyt jaksa, haluan nyt nukkua, kun lapset halusivat tulla viereeni sängylle. Silloin kun ihminen on todella sairas, hän todella haluaa vain levätä. Välillä otin kyllä lapset viereeni, mutta sitten he pian ehkä itsekin ymmärsivät, ettei siinä ollut sellaista kuin tavallisesti, sillä yleensä pian nukahdin. Ja kun heräsin he olivat poissa.

Kuulin monen viikon ajan heidän leikkejään olohuoneesta, kun makasin makuuhuoneessa ja lähinnä vain nukuin, lepäsin ja join vettä janoon joka ei hetkeksikään hävinnyt. Se oli elämäni kovin tauti, ylivoimaisesti, vaikka olen monta influessaakin sairastanut. 

Mutta nyt se kaikki on ohi ja tunnen että kesä on antanut voimiani takaisin. Kaikki nämä aamut puutarhakeinun auringossa, kaikki tämä valo ja lämpö ja lapset, jotka tulevat keinun viereen ja sanovat: tee tilaa, minä haluan tulla viereesi. Ja aina he löytävät siitä tilaa. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Haluatko laihtua? Sairastu koronaan! (Oikeasti en suosittele...)

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia