Mustikkapasta

Pilvet väistyvät ja tulee taas kirkasta - ja päänsärky aina lopulta lakkaa. Lakkaako kärsimys maailmasta?  Kuulin lapsena paljon virsiä. Niin paljon, että jotkut niistä soivat päässäni yhä tänäkin päivänä tai ainakin osat niistä, ja kun sopiva tilanne tulee, niin huomaan osaavani yhä ulkoa pitkiä pätkiä, jopa kokonaisia virsiä. Yksi niistä pitää sisällään seuraavan säkeen, joka itsepintaisesti korvamatona kaikuu toisinaan korvassani: Ei surustamme turvaa meillä / ei auta itku vaikerrus, jos aamu alkaa kyynelillä / ja päivän päättää huokaus . Tämä virsi rupesi soimaan päässäni eilen aamulla. Se johtui siitä, että sen jälkeen kun kuopus oli ensin herännyt liian aikaisin ja vollottanut väsymystään (erittäin epätavallista hänelle mutta meni toipilaana olon piikkiin ja sen, ettei hän edellisinä päivinä ollut syönyt juuri mitään kurkkukivun takia, ja aamulla hänellä oli sudennälkä enkä ymmärtänyt kiikuttaa ruokaa tarpeeksi nopeasti hänen eteensä), keskimmäinen läjäytti täyden li...

Punkki voi pienimmillään olla kiivin siemen kokoinen. Näinköhän olen onnistunut saamaan blogin uudelleen henkiin - vahvasti ainakin näyttää siltä. Eilinen aurinkoinen pakkaspäivä kului osin ulkoillessa, osin ystäväperheen suloisen tyttövauvan ristiäisissä, josta tosin meille tuli äkkilähtö, kun esikoiselle puhkesi migreenikohtaus ja oli lähdettävä kiireesti kotiin lepäämään... Olen esikoisen syntymästä lähtien ollut sitä mieltä, että vanhemmuudessa ehdottomasti raskainta on lasten sairastaminen. Ilman flunssia, vatsatauteja ja enterorokkoja, vakavammista taudeista puhumattakaan, äitiys ja lasten kanssa kotona oleminen olisi oikeastaan liiankin onnellista ja helppoa... Sairaudet tuntuvat siis kuuluvan kuvaan mukaan jonkinlaisena tasapainottajana, muistutuksena siitä, että mikään elämässä ei koskaan voi eikä saa olla liian helppoa, muuten unohtaa olla kiitollinen. Tyttärellä migreeni alkoi oireilla jo noin neljävuotiaana. Sukurasitetta on, sillä itselläni on myös migreeni, kuten...

Terveyttä omenista. Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Pitäisiköhän alkaa syödä enemmän omenia? Nyt nimittäin tuntuu, että lääkäriä joutuu näkemään ihan liikaa. Meneillään on todellinen kipuviikko. Se on pitänyt sisällään todella ikäviä hetkiä ja tilanteita. Kuten katsoa vierestä yön hämärässä, kun lapsi makaa liikkumattomana sängyssä ja valittaa päänsärkyä. Silmiä ei voi aukaista, puhua ei saata, liikahtaminen on mahdotonta, koska särky siitä pahenee. Odottaa että särkylääke alkaa vaikuttaa, ehkä jopa puolitoista tuntia. Pohtia soittaako päivystykseen vielä uudelleen vai ei. Laskea tunteja siihen, milloin voi antaa seuraavan lääkeannoksen ja jännittää, miten kovaksi kipu ehtii sitä ennen. On vaikea kuvitella mitään rankempaa kuin seurata, kun oma lapsi kärsii ja olla kaiken lisäksi epätietoinen siitä, mikä häntä vaivaa. Tällaista on jatkunut tyttäreni kanssa nyt jo viikon verran, yöt ja päivät. Kaikki alkoi puolitoista viikkoa sitten keskiviikkona, kun  tyttö alk...