Mustikkapasta

 Ensimmäisissä liikennevaloissa Lungoteveren varrella se alkaa, hien valuminen. Olemme juuri pysäköineet auton Tiber- eli Teverejoen varteen ankaran parkkipaikan etsinnän jälkeen, joka vielä sujui ilmastoidun auton pettävässä illuusiossa.  Paikka löytyi kahden kilometrin kävelymatkan päässä Colosseumilta, tutuilta seuduilta jonne usein ennenkin olemme parkkeeranneet viettäessämme keskustapäivää.  Kaksi kilometriä ei ole matka eikä mikään, yleensä se sujuu jopa kuusivuotiaalta kuopukselta ilman ongelmia, varsinkin kun matkan varrella on lukemattomia kahviloita, lelukauppoja, lehtikioskeja ja muita viihdyttäviä etappeja, kuten Roomassa aina on.  Mutta mikään ei ole valmistanut meitä siihen, mikä nyt odottaa. Tiedämme toki, että Roomassa eletään pahimman lämpöaallon aikaa, mutta jostakin syystä olemme silti saaneet päähämme lähteä keskustaan. Pitkästä aikaa olisi kiva nähdä Colosseum.   Ja koska aamu on ollut pilvinen, lähdemme matkaan (pilvisyys on kesäaikaan aina...

 Tässä sitä taas ollaan, uusien vaatteiden kasan edessä. Olen polkenut kaupunginosasta toiseen hakeakseni vaatteita, joita ostan Facebookin kirpputoriryhmistä: villapaitoja, villatakkeja, villasukkia, housuja, t-paitoja, mekkoja, kaikkea löytyy. Tänään ostin mekon ja pipon, housutkin. Pelkästään tänä syksynä olen ostanut jo kolme villapaitaa tai -takkia, kaksi mekkoa, yhdet lenkkarit, yhden t-paidan ja yhden lämpimän pipon, yhden takin ja yhdet toppahousut (lapsille) näistä kierrätysryhmistä. Uutena olen ostanut vain yhdet kengät (paljasjalkakengät talveksi, nykykriteerieni mukaan tuikitärkeä ostos, villakaulurin mökkipaikkakunnan kaupasta ja  toppatakin lapselle, koska en käytettynä sopivaa ja lapsen hyväksymää ajoissa eli ilmojen jo kylmettyä löytänyt.  Uusia käytettyjä villapaitoja talven varalle. Silti uusien, vaikkakin käytettyjen, vaatteiden määrä on vaikuttava ja monella mittapuulla mitaten myös täysin tarpeeton. Lämpimien villavaatteiden ostoa en laske turhaksi va...

Tuuli pyörittelee keltaisia lehtiä, suuri osa vielä puussa kiinni olevia, ryöpsähtelee puuskissa, reuhtoo ja repii irti. Ja ennen kuin olen huomannutkaan, on taas syksy. Valo vähenee, taas. Taas uusi syksy, jo kolmas sen jälkeen kun hulluus on vuoden 2020 kevään jälkeen päässyt valloilleen maailmassa.  Ja jo vuosi on kulunut siitä, kun edellisen kerran huomasin valon vähenemisen. Silloin se suorastaan sammui, hävisi hetkeksi kokonaan, imeytyi pimeyteen joka sokaisi olemassaolollaan ja sillä, että tuli niin hirvittävän lähelle.  Silta syksyisessä auringonpaisteessa. Kollektiivisen hulluuden lisäksi oma henkilökohtainen elämäni on joutunut hullunmyllyyn, joka on temmannut mukaansa ja jopa uhannut peittää alleen sen hirvittävän seikan, että olemme lähipiirissämme menettäneet yhden jäsenen, lapsen.  Tragedia jonka olisi ajatellut yhdistävän, lähentävän ja peittävän alleen menneet kaunat, riidat ja erimielisyydet, toimikin päinvastaisella tavalla. Se on riistänyt meiltä paitsi...

 Unesta sakea pimeys on ensimmäinen asia, jonka näen, kun avaan silmäni. Äiti, pimeyden keskeltä kuuluu, toistamiseen. Pimeyden muuttuessa hämäräksi erotan hahmon sängyn vieressä, kuopuksen joka on noussut istumaan omassa sängyssään. Olen varmaan taas kipeä, lapsi kuiskaa. Hapuilen lapsen otsaa, kättä: tulikuumia. Nousen hakemaan kuumemittaria, samoin tein kuumelääkettäkin. Ihon kuumuus jo on kertonut, että sitä tarvitaan. Mittari näyttää lopulta lukemia 39.9. Kun yölamppu on jälleen sammutettu ja kuumepotilas nukahtanut lääkkeenoton jälkeen levottomaan, tukkoisen hengityksen rytmittämään uneen, makaan valveilla vielä pitkään. Suola-aromadiffuuseri on tärkeä väline kodissamme näinä flunssaisina päivinä: se helpottaa hengitystieoireita ja avaa tukkoista hengitystä. Ensinnäkin kuuntelen lapsen hengitystä, kokeilen otsaa ja kättä, tunnustelen milloin kuume alkaa laskea. Onhan sen alettava, sen täytyy, voi kunpa se pian jo laskisi. Jokaisen vanhemman pelko, vakavan sairauden pelko lymy...

 Muistatko vielä ne ajat, jolloin kaikilla oli maskit? Entä ne ajat, jolloin ei ollut, mutta monien mielestä olisi pitänyt olla (Suomessa)? Ne ajat, jolloin kauppaan meno ilman maskia tuntui kuin olisi housut unohtuneet kotiin. Ja maskin kanssa liikkuminen siltä, että olisi ollut enemmän turvassa joltakin, vaikka ei itsekään aivan tarkkaan tiennyt, miltä. Kasvomaskitajat ja pandemia-ajat yleensäkin opettivat, jos eivät muuta niin ainakin sen, että ihminen tottuu aivan kaikkeen, oudoinpaankin asiaan mitä kuvitella saattaa. Yhdessä hujauksessa ennen mahdottomaksi kuvitellusta tulee uusi normaali. Mieli tottuu mielettömimpäänkin todellisuuteen.  Kuten siihen, että ensin kasvomaskien ei (Suomessa) sanottu auttavan mitään viruksen torjunnassa, sitten niistä tuli tehokas ja erittäin vahvasti suositeltu keino suojautua virukselta. Lopulta maskipakko vallitsi liikennevälineissä, ja kaikkialla muualla yleisillä paikoilla sosiaalinen paine siihen oli kova.  Itsekin suojauduin maski...

Kävin tällä viikossa uimassa uimahallissa, kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kyllä, kymmenen vuoden. Säännöllisestä  uimahallissa käymisestä eli yliopistovuosista, jolloin kävin uimassa 2-3 aamuna viikossa ennen luentojen alkua, on puolestaan kulunut jo yli 15 vuotta. Edellinen uimahallikerta sijoittuu niihin aikoihin, jolloin kävin silloin parivuotiaan esikoiseni kanssa taaperoiden uimakoulussa.  Kun nyt avasin uimahallin oven, nenään tulvahti heti kloorin ja korvapuustin tuttu tuoksu. On kuin kymmenet ja viidettoista vuodet olisivat häipyneet samoin tein. Kaikki aikaiset yliopistoaika-aamut tulvahtivat mieleen, ne jouluaatonaatotkin, jolloin Töölön uimahallissa uitiin kynttilöiden valossa - ja juuri siksi halusin olla monena vuonna paikalla.  Nyt kun vuosia on kulunut ja maailma on ajautunut kaoottisempaan tilanteeseen kuin olisin ikinä opintovuosinani tai esikoisen syntymän jälkeen osannut kuvitellakaan, uimahallissa käyminen(kin) on saanut uusia vivahteita.  Kun ava...

Kesälomat ohi ja paluu lomamatkalta arkeen edessä - ainahan se hetken aikaa on vaikeaa ja tahmaista, rutiineihin kiinni pääsy viikkojen vallattomuuden jälkeen. Joskus on vaan vielä vaikeampaa kuin tavallisesti. Lähes kaikki, esimerkiksi, voi mennä enemmän tai vähemmän pieleen heti kotiinpaluun ja arjen alkamisen jälkeen. Kuten meillä on nyt lähes kaksi viikkoa mennyt, sen jälkeen kun ajoimme kotipihaan viiden viikon Rooman-matkalta. Auton purkaminen matkatavaroista meni vielä hyvin, mutta jo postia lähikäydessä alkoivat vastoinkäymiset. Mainos- ja aikakauslehtipostin seasta putosi pikkuruinen kirjekuori, jossa oli nimeni, osoite ja postimerkki.  Viattoman näköisen kuoren sisältä paljastui vielä pikkuruisempi, alussa säntillisellä mutta lopussa yhä sekavammaksi ja tärisevämmäksi käyvällä käsialalla kirjoitettu nimetön kirje. Sen kirjoittaja on selvästi mieleltään häiriintynyt, on ensimmäinen ajatus joka sitä tulee lukiessa mieleen, sillä sisältö on alusta loppuun pilkallinen, halvee...