Kohtaamisia käärmeen kanssa - rantakäärme vai kyy?

Mökkipihan lemmikki. Rantakäärmeen tunnistaa ruskeista, keltaisista tai oransseista niskalaikuista.
Käärme! Askel pysähtyy, keho jähmettyy, katse nauliintuu. Siinä se on, kerällä kiven päällä sammamättäällä, tuulensuojaisassa syvennyksessä kalliota vasten. Keräilee lämpöä, auringon säteitä, toukokuun lopun arvaamattomassa säässä vielä voimattomia. Varjossa palelisi.

Kun kohtaa käärmeen, elimistö siirtyi hälytystilaan välittömästi ja syytä onkin, sillä myrkylliset käärmeet ja muut eläimet ovat muodostaneet ihmiselle hengenvaaran aina aikojen alusta. On syvällä biologiassamme pelätä käärmettä, hämähäkkiä, skorpionia, mitä tahansa mikä voi osoittautua myrkylliseksi. Se on henkiinjäämisvaistoa, kaikkein vahvinta vaistoistamme.

Älkää menkö liian lähelle lapset, älä sinäkään innokkain eläintenystävä kolmikosta, joka olet koko ajan vain odottanut käärmeen näkemistä, sanoin lapsille, ja he tottelivat minua ilman vastaväitteitä. Tuijotimme matelijaa lumoutuneina kaikki viisi. Olimme tietoisia siitä että mökkipihallamme on käärmeitä, joten osasimme tätä odottaa. Mutta silti hetki oli lumoava. Käärmeissä, niissä totta tosiaan on jotain lumoavaa.

Tämä kohtaaminen käärmeen kanssa tapahtui viime mökkireissullamme toukokuussa. Ensimmäisellä kerralla tuli ihastuksen lisäksi alkukantainen jähmety ja pakene -reaktio. Niin toisellakin, ja kolmannella, mutta koko ajan laimentuen. Käärmeen näkemisestä nimittäin tuli jokapäiväinen ilo. Katselimme sitä välimatkan päästä koko perhe, niin läheltä kuin oli turvallista ja ettemme häiritsisi talven horroksesta herännyttä voimienkeräilijää.

Lapset olivat innoissaan, riemuissaan suorastaan, omasta pihakäärmeestämme. Voi kun se on söpö, sanoi keskimmäinen, äsken mainittu suuri eläintenystävä. Haluaisin niin silittää sitä. No, parempi ettet kuitenkaan silitä, vaikka netistä ja luontokirjasta varmistimmekin, että kyllä se pyöreine pupilleineen ja vaaleine niskalaikkuineen on rantakäärme, biscia dal collare, eikä kyy, vipera, joita myös mökkipihalla on nähty. Kuten kaikille muillekin luontokappaleille, niin rantakäärmeillekin tulee antaa lekottelurauha. Varsinkin käärmeille, sillä aina ei kyyn ja rantakäärmeen erottaminen toisistaan ole niin yksinkertaista kuin tällä kerralla oli, sillä molemmilla lajeilla esiintyy väri- ja kuviomuunnoksia.

Mistä kyyn ja rantakäärmeen sitten erottaa toisistaan? Varma tunnistusmerkki ovat silmät, jotka rantakäärmeellä ovat tummat ja pyöreäpupilliset. Vaaleat, ruskean, keltaisen tai oranssin sävyiset niskalaikut ovat myös aina rantakäärmeen varma merkki, mutta joskus harvoin on myös rantakäärmeitä, joilla ei ole niskalaikkuja vaan eläin on kokomusta. Rantakäärmeillä saattaa myös olla kyyksi luulemaan saavia, hämääviä kuviointeja nahassaan.

Kyykin voi olla kokomusta, vaikka useimmiten sen on harmaansävyinen ja sillä on musta sahalaitakuvio selässään varmana tunnistusmerkkinä. Mustaa rantakäärmettä taas voi olla vaikea erottaa mustasta kyystä, sillä rantakäärmeen pyöreät pupillit eivät mustaa taustaa vasten erotu hyvin.  Kyyn silmät ovat punertavat ja pupillit pystysuuntaiset viivat, mikä antaa niille hieman viekkaan, pahatahtoisen ilmeen.

Varmin tunnistumismerkki ovatkin usein silmät. Katso siis käärmettä silmiin, kun sen kohtaat.


Rantakärmeet ovat täysikasvuisina kookkaampia kuin kyyt, mutta vertailukohdan puuttuessa ja nuorien yksilöiden ollessa kyseessä tämä ei useinkaan auta tunnistuksessa. Täysmustan käärmeen kohdalla ja pupillien ollessa näkymättömissä tunnistuksessa voi auttaa pään kilpien koon ero: rantakäärmeellä pään kilvet ovat suuria, mutta kyyllä suurien kilpien seassa on paljon pieniä kilpiä.  (lue rantakäärmeen ja kyyn eroista esimerkiksi suomenluonto.fi)

Lapsille tosin opetin, että kun kohtaa käärmeen, täytyy aina säilyttää siihen kunnioittava etäisyys ja tömistellä maata, jotta käärme ehtii puikahtaa alta pois. Eikä mennä liian lähelle kurkkimaan pään kilpien kokoa tai muutakaan yksityiskohtaa.

Mutta tällaisissa tilanteissa, jossa käärme sulavasti ja häiriöttä pujahtaa osaksi mökkielämäämme, käytämme hyväksemme mahdollisuutta tarkkailla käärmettä kauan ja hartaasti. On se kaunis eläin, totesin itsekin, vaikka söpöksi sitä en lapsen tavoin olisikaan kuvaillut.

Opimme käärmeen päivärytmin: aamulla se oli aina siinä, kahdeksan yhdeksän aikaan, ehkä vähän myöhemminkin. Tiukasti kerällä, pyöreäpupillinen katse tiiviisti meihin päin suunnattuna, eikä se räpäyttänyt silmiään koskaan kuten käärmeet eivät räpäytä. Vain vaskitsa räpäyttelee silmiään mutta se onkin jalaton lisko.

Lounasaikaan käärme hävisi jonnekin, kiviröykkiön koloihin varmaankin. Iltasella, kun oli aika sytyttää tuli pihanuotioon grillaamista varten ja lämmittää sauna, käärme palasi paikalleen, täsmälleen samaan kohtaan kiveä kuin aamulla. Enää se ei ollut niin tiukasti kerällä, vaan saattoi lekottaa pitkin pituuttaan laiskoilla laineilla.


Ciao käärme, lapset huikkasivat kun menivät ohi. Eläin ei hievahtanutkaan, emme koskaan nähneet sen liikahtavan kun katselimme sitä. Se näytti aivan yhdeltä niistä lelukäärmeistä, joita meillä on kotona. Tuntui kuin olisi voinut napata käteen ja se olisi tarttunut mukaan jäykkänä kuin keppi.

Nyt kun olimme niin perinpohjaisesti nähneet rantakäärmeen ja siitä oli jo tullut osa maisemaa, lapsemme alkoivat haaveilla kyyn näkemisestä. Sekin pitäisi nähdä, siinä olisi jo jotain jännääkin! Mikä lie vaara kiehtoo -ilmiö, mutta joka tapauksessa olin onnellinen ettemme mökilläolon aikana törmänneet yhteenkään kyyhyn.

Eilen sen sijaan törmäsimme, retkellämme Kaitalammella. Tarkoitus oli kiertää järvi ja uida ja syödä eväät sen jälkeen taukopaikalla. Ilma oli aurinkoinen, Suomen suvi kauneimmillaan eli aivan alussa. Metsäpolku ritisi askelten alla, maasto oli niin kuivaa että sen olisi voinut kuvitella ottavan sytykkeen  pelkästä auringon lämmöstä. Kaitalammen ympäristölle ominaisesti kaikkialla kohosi kalliota ja kiveä. Täällä on varmasti paljon käärmeitä, ajattelin mielessäni ja muistuttelin lapsia katsomaan jalkoihinsa, kun he poikkeisivat polulta kiville hyppelemään. Kävelkää kuuluvasti, nyt saa tömistellä. Käärmeet eivät kuule mutta tunnistavat maan tärähtelyn ja lähtevät karkuun, toistelin heille. Sitten niillä on hyvä hajuaisti, kyllä ne tietävät milloin ihminen on tulossa.

Polut ovat Kaitalammen ympäristössä välillä jyrkkiä.


Mutta maisemat upeita!




Pääsimme järven toiseen päähän asti, mutta sitten maasto rupesi menemään hyvin vaikeakulkuiseksi etenkin kolmevuotiaalle kuopuksellemme. Joka puolella oli yhä enemmän kiveä ja kalliota, eikä metsässä enää kulkenut yhtä selkeitä polkuja kuin siihen asti. Mikä käärmeiden paratiisi, ajattelin ja vedin koiraa hieman lähemmäksi hihnassa, kun se olisi halunnut lasten mukaan kiville hyppelemään. Järveä ei enää näkynyt, enkä enää ollut varma missä suunnassa tarkalleen se olikaan. Hetkeksi manasin suunnistustaitojeni ja luontosuhteeni ohuutta; näinkö nopeasti muutun epävarmaksi, kun merkittyjä reittejä ei ole?

Nielimme tappiomme ja päätimme palata takaisin samaa tuttua reittiä. Olisipahan ainakin varma valinta, toisin kuin tuntemattomille poluille harhailemaan lähtö.

Keskellä kallion viereistä varvikkopolkua kuului takaani huuto: Käärme! Esikoinen oli jähmettynyt paikoilleen ja osoitti eteensä. Kyy, se on ihan varmasti kyy, näen siksakkia sen selässä. 

Siinä se oli, keskellä polkua, eikä sillä ollut aikomustakaan siirtyä sivuun. Minä olin koiran ja keskimmäisen kanssa mennyt siitä ohi muutamia sekunteja aikaisemmin. Vasta kun tyttö oli hyvän tovin kopistellut askeileitaan, kyy alkoi hitaasti ja arvokkaasti lipua varvikkojen uumeniin. Tuolla käärmeellä ei ole tärähtelyntunnistus kohdallaan, lapset arvelivat. Tai sitten se ei halua olla pelkuri.



Keskimmäistä kismitti ettei hän ollut nähnyt käärmettä, sillä hän oli ehtinyt jo kauemmas edelle polulla. Kyy jäi näkemättä, voi harmi!

Kyyn kanssa kohtaaminen ei välttämättä ole sellaista mitä kannattaa erikseen toivoa. Jos se sattuu kohdalle, niin jännäähän se on, mutta ilmankin on hyvä. Monen minuutin päästä kyyn puremasta kuolee, lapset kyselivät, muistissaan eläinkirjoista lukemamme tieto, että maailman isoimman hämähäkin puremaan kuolee 15 minuutissa, ellei saa vastalääkettä.

Kyyn puremaan ei onneksi kuole, mutta lapsille ja koirille se saattaa olla vaarallinen ja aikuisillekin joskus. Mutta joskus kyyn purema ei ole lainkaan vaarallinen: jos eläin on aterioinut, sen myrkkyvarastot ovat tyhjät. Se on kuluttanut myrkkynsä tappaessaan saaliseläintä, ja varastojen täyttymiseen menee viisi vuorokautta (lähde: wikipedia). Kyyt purevat joskus myös ilman myrkkyrauhasten tyhjennystä, varoituksena. Läheskään aina ne eivät onneksi pure ollenkaan, vaan tekevät sen yleensä vasta viimeisessä hädässä, ensin varoituksia kuten valehyökkäyksiä ja sihinää annettuaan. Kuten kuka tahansa, kyykin tahtoo vain elää rauhassa kotikonnuillaan, syödä hyvin ja nauttia auringon lämmöstä. Isommilleen se ei ei ala uhittelemaan, ellei ihan pakko ole puolustautua.

Laiska kyy polulla jäi ainoaksi käärmekohtaamiseksi eilen Kaitalammella. Uimme ja söimme kuten suunniteltu, ja päätimme että tästä tehdään tämän kesän hyväksi havaittu tapa: uintiretki luonnonvesiin. Nyt se nimittäin on täällä, Suomen ihana suvi, käärmeineen kaikkineen.

Ja kun ensi kerralla menemme mökille, käymme varmasti ensi töiksemme tarkastamassa pihakiven. Oletko vielä siellä, söpö pihakäärmeemme? 


Päivän viimeinen käärmekohtaaminen eilen illalla Kaitalammen retken jälkeen.
Koira hakeutui paikkaan aivan itse, eli tilanne ei ole lavastettu!



PAROLA DEL GIORNO: serpente (m)  = käärme

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Hiiriperhe vintillä ja rotanruumis seinässä - elämämme luontokappaleiden kanssa

Minun valintani: Kuopus täytti kolme vuotta ja jatkan yhä kotiäitinä