Mustikkapasta

Jopas on nyt aamuissa aikaa, kun kelloja on viikonloppuna siirretty talviaikaan! Vaikka en talviajasta pidäkään, niin nyt näinä rytmin siirtymäaikoina lapset heräävät tuntia aikaisemmin, ja tänään ehdin kirjoittaa blogipostauksen ennen keskimmäisen eskariinvientiä.  Edellisen painoaiheisen postauksen jatkoksi kaivelen muistin kätköistä aikoja, jolloin painoni on ollut aivan toisilla lukemilla: raskausaikoja. Ne eivät lakkaa hämmästyttämästä minua, se miten keho venyy, taipuu, muokkautuu ja muuttuu toiseksi, ja sitten taas kutistuu, pienenee, vetäytyy, palautuu entiselleen. (Lue edellinen postaus Haluatko laihtua? Sairastu koronaan! (Oikeasti en suosittele.. .)  täältä  ) Ensimmäisessä raskaudessa kiloja tuli seitsemäntoista.  Saa tullakin, painotti neuvolanhoitaja kaiken aikaa. Mitä pienempi lähtöpaino äidillä (minulla 52kg), sitä vapaammin kiloja saa tulla. Hoikkien naisten kohdalla on aivan normaalia, että  keho tarraa kiinni kaikista kaloreista jotka saa ja ...

Aino Leppäsen Positiivinen yllätys -esikoisromaanin kansi on hempeän kaunis.  Haahuilin pari viikkoa sitten kirjakaupassa, kuten usein haahuilen, silmäilin uutuuskirjoja ja metsästin tapani mukaan takakansista sanoja "autofiktiivinen" tai "kirjoittajan omiin kokemuksiin perustuva". Autofiktio kiinnostaa, sattuneesta syystä.  Tummanpuhuvien kirjankansien seasta silmiin pomppasi vaaleanpunaisen sävyinen, sinisten lappuhaalareiden koristama kansi. Kun tarkemmin katsoi, siinä erottui myös pikkuruiset lastenvaunut, haikara nyytteineen ja pallovatsainen nainen. Kirjan nimi vahvisti mielikuvat: Positiivinen yllätys. Aino Leppäsen esikoisromaani alkaakin juuri sillä, yllätyksellä. 17-vuotiaan lukiolaisen koulupäivä keskeytyy, kun hän ystäviensä kannustamana uskaltautuu terveydenhoitajan pakeille raskaustestiä tekemään - ja yllättyy. Positiivinen, sanoo testi, ja nuoren tytön elämä muuttuu peruuttamattomasti. Seuraa tuhansien tunteiden ristituli ja mielipiteet, jot...

Jääkaapinovessamme on usein lastemme kavereiden tai muita heille tärkeitä nimiä. Annoimme pikkuveljelle juuri oikean nimen, isosisarus huokaisi jokin aika sen jälkeen, kun ristiäiset olivat ohi. Ai miten niin? No kun hän näyttää ihan sen nimiseltä, mikä hänen nimensä on! Nyt tästä tapahtumasta on kaksi ja puoli vuotta, vauva on kasvanut ristiäisvaatteistaan aikaa sitten ohi, mutta edelleen on sama toteama paikkaansapitävä: hän näyttää juuri omalta itseltään ja omannimiseltään. Lapsen toteamus tästä itsestäänselvyydestä oli hauska, mutta samalla se saa miettimään sitä itse asiassa aika mielenkiintoista ilmiötä, miten erottamattomaksi ja tiiviiksi kokonaisuudeksi ihminen muuttuu nimensä kanssa.  Kaikista nimivaihtoehdoista joita harkinnassa on mukana, vanhemmat valitsevat lopulta aina sen juuri oikean. Ainakin toivottavasti. Eikä liian hankalaa, liian pitkää, liian erikoista, sellaista josta aina kysytään, että anteeksi, mikä nimesi olikaan... Mutta kantajansa näköinen nimi a...

Postauksen kuvat Sardinian-lomiltamme v.2008 ja 2009 Kymmenen vuotta sitten elin jännittäviä aikoja. Olimme juuri kotiutuneet pitkältä Rooman-lomalta, olin lähtenyt sinne kuten kaikille muillekin matkoille siihenastisessa elämässäni, kohtu tyhjänä. Mutta tällä kertaa palasin kotiin vatsassani kasvavan uuden elämän kanssa. Edessä oli jännittävä syksy, raskauden mittainen matka kaikkine vaiheineen ja muutoksineen, joka tulisi seuraavana keväänä päättymään esikoiseni syntymään ( halutessasi lue siitä enemmän  tekstistä Elämäni kaunein auringonnousu  ). Takanani oli suurenmoinen kesä, kaikkien muutosten äitien alku, astuminen polulle joka tulisi johtamaan elämäni kauneimpiin hetkiin ja tulisi täyttämään tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden, joka elämässäni oli pitkään vallinnut. Miksi olen täällä, mikä minun tehtäväni elämässä on? Äidiksi tulo oli minulle merkityksen löytämistä ja vahvisti sen, mitä olin jo kauan epäillyt: ihmisen syvin lajinomainen tarve ja lopulta kaikkie...

Siellä se siintää pusikon takana, savusaunamme. Tämä postaus on hyvin pitkä, mutta niin on sen sisältämä tarinakin. Se kertoo savusaunasta ja raskaudesta ja siitä, mitä pelkoja näiden kahden yhdistelmä voi pahimmillaan saada aikaan. Jos olet raskaana ja haluat nauttia seesteisestä, huolettomasta raskausajasta, ei ehkä ole hyvä idea lukea tätä postausta. Mutta jos olet raskaana ja haluat vertaistukea omille peloillesi, tämä tarina voi auttaa sinua. Ja vaikka et olisi raskaana, voit lukea tämän kurkistuksena raskaana olevan naisen pään sisään, siellä velloviin monimutkaisiin ajatuksiin, jotka syntyvät kun tietää olevansa vastuussa jostakin niin ainutlaatuisesta kuin oman kehon sisällä kasvavasta ihmiselämästä. Tarina alkaa siis savusaunasta. Hienosta, 1900-luvun alusta peräisin olevasta tummahirsisestä rakennuksesta, jollainen meillä on mökillä. Sen seinät ovat sisältä sysimustuneet, lauteet patinoituneet ja kiuas nököttää nurkassa ikiaikaisen näköisenä kutkuttaen mielikuvitusta ...

Tossua toisen eteen, näillä poluilla kerran toisensa jälkeen!  Olen harrastanut juoksua noin kolme- tai neljätoistavuotiaasta lähtien. En muista tarkkaan ikää, mutta sen muistan että jossakin vaiheessa minun vain teki mieli alkaa juosta. Meillä oli tapana pelata nurmikkosählyä porukalla kavereiden ja naapurien kanssa keväästä syksyyn takapihan puistossa, ja kesän kuluessa siinä juostessa kunto tietysti kasvoi kasvamistaan. Pian ei enää riittänyt juoksu sählykentällä, vaan pelien jälkeen saatoin lähteä heittämään lenkin läheiselle pururadalle. Se oli aivan mahtavaa! Juosta juoksemistaan, kilometri toisensa jälkeen. Jäin koukkuun. Ja siinä olen vieläkin. Mutta tavoitteellisesti en ole juossut melkein koskaan, eli en ole seurannut harjoitusohjelmia tai osallistunut juoksukilpailuihin. En ennen kuin sisarukseni ja perheeni vallannut juoksu- ja kisainnostus saavutti lopulta minutkin reilu puoli vuotta keskimmäisen syntymän jälkeen. Silloin pikapäätimme kälyni kanssa (joka oli sa...

Pahoinvoinninestolääke. Kun perheessä on yksi jäsen puoli päivää oksentanut, on sen jälkeen ilmassa paitsi kloriitin lemua myös jännittynyttä väreilyä: milloin tauti iskee seuraavaan vai iskeekö ollenkaan? Edellisessä epidemiassa vuosi sitten pöpö kiersi koko perheen ja laittoi sen jäsenet halailemaan ämpäriä puolen vuorokauden tai korkeintaan vuorokauden välein, poikkeuksena rautavatsamieheni joka sinnitteli terveenä vaikka siivosi lasten oksennuksia minun maatessani oman tautini kourissa. Olisipa minullakin hänen vastustuskykynsä! Hän selviää aina tartunnoitta, vaikka mikä epidemia jylläisi ympärillä. Ainoan kerran olen nähnyt hänet vatsatautisena viitisen vuotta sitten Intiaan suuntautuneen työmatkan jälkeen, ja siitä tapauksesta kerromme vieläkin vitsejä... Nyt on kuopuksen oksentelusta kulunut kaksi vuorokautta. Mikä on terveystilanne muilla perheejäsenillä?

Flunssatroppeja Pitikin mennä avaamaan suuri suuni toissapäiväisellä kyläilyllä siskon luona! Koko talven olin pitänyt lausetta sisälläni, sillä olen tavallaan aika taikauskoinen, vaikka etupäässä yritän olla olevinani muuta. On nimittäin tuntunut ihan uskomattomalta, että lapsemme ovat selvinneet koko talven ilman ainuttakaan flunssaa tai muuta sairautta, jouluun ajoittuvaa, helposti sujunutta vesirokkoa lukuunottamatta. Kuusi pitkää ja kylmää kuukautta terveinä, vain me vanhemmat pari kertaa kurkkukivun ja lievän lämmön kourissa. En ole uskaltanut asiaa edes ääneen sanoa, sillä olen pelännyt sen rikkovan taian. Toissapäivänä päätin vihdoin uskaltaa. Ja päästin kohtalokkaan lauseen suustani: "Meillä ei olla oltu sairaana yli puoleen vuoteen", toki oikeaoppisesti puuta koputtaen. Mutta ei auttanut:

Onko maitokahvicappuccinon voittanutta? Olen aina ollut todella huono seuraamaan dieettejä. Enkä tarkoita nyt laihdutusdieettejä (vaikka niitäkin olen työni puolesta kokeillut), vaan mitä tahansa ruoka-aineita rajoittavia dieettejä. Olen uteliaisuudesta (ja työn takia) mm. karpannut, ollut kivikautisella, mehupaastolla, viiskakkosella ja tietenkin lukemattomia kertoja herkkulakossa. Aina on ollut vaikeaa. Minulta kai puuttuu itsekuria, tai rakastan liikaa ruokaa, mutta erilaisten ruoka-aineiden pois jättäminen ruokavaliosta on tuntunut tosi hankalalta. Lisäksi on vaikuttanut siltä, että mitä tahansa ruoka-aineryhmää alan rajoittaa, nälkä vaivaa ja puhti on ikään kuin poissa. Puhumattakaan makuelämysten kirjon kapenemisesta. Se vasta ikävältä on tuntunut. Erityisen vaikeaa on ollut maitokahvista luopuminen, jos dieettikokeilu on sitä vaatinut. Ilman maitoa voin kyllä muuten elää, mutta en ilman maitokahvia! Viime vuoden lopulla ryhdyin elämäni ehkä tiukimmalle dieetille, jossa...