Mustikkapasta

Ponte Vecchio, Firenze. Tämä tarina on tosi. Kirjoitin sitä pilke silmäkulmassa, mutta kuten mieheni sanoo, someen ei koskaan laiteta niitä todellisia kuvia vaan rajataan kaatuneet maitolasit ravintolapöydän reunalta pois. Toisin sanoen pilkkeen sijasta silmissä oli todellisuudessa tarinan edetessä välillä jopa kyynelien kimmellystä, joskin usein myös naurusta johtuvia.  Olemme tulleet siihen lopputulokseen, että perheemme kyky kolhiintua ja kompastella on ainutlaatuinen. Eikä muutenkaan aina mene niin putkeen. Mutta reippauden puutteesta meitä ei ainakaan voi syyttää, kuten meille usein on sanottu, kun kerromme Helsinki-Rooma -automatkoistamme ja muista seikkailuista, joita lasten kanssa Suomessa ja Italiassa teemme.  Mutta nyt tarinaan: Lähdimme kahden yön minikaupunkilomalle torstaina aamuvarhaisella Roomasta. Edessä olisi vajaan kahden tunnin ja 130 kilometrin ajomatka Spoletoon , Umbrian maakuntaan . Aikaisin oli syytä lähteä liikkeelle, sillä sisämaahan luvattiin jopa 40...

F niin kuin Ferrante.  Aika ajoin blogimaailmassa törmää näihin haasteisiin. Useimmiten jätän ne väliin, mutta tätä haastetta en voinut ohittaa. Sukunimeni kirjain on sen verran "outo" suomalaisittain, että jo ajatus sillä alkavien sanojen keksimisestä kokonaisen postauksen aiheen verran kutkutti. Sillä jos muuten pelkään ja välttelen haasteita, niin kirjoittamiseen liittyviä haasteita en! Kiitos aviomieheni, olen saanut tämän F-alkuisen sukunimeni. Hauska sattuma on, että yksi maailman tämän hetken tunnetuimmista kirjailijoista valitsi taiteilijanimekseen Elena Ferrante. Kukaan ei tiedä kuka salanimen takana kirjoittaa, mutta taitava hän on, siitä ei ole epäilystä. Hänestä(kin) olen kirjoittanut toisaalla blogissa, esimerkiksi postauksessa Elena Ferrante, loistava (salanimi)kirjoittaja . Toivoisin jonakin päivänä saavani edes murto-osan hänen lahjakkuudestaan ja tarinankertojakyvyistään. Siinä tapauksessa meillä voisi Suomessa olla oma kirjailija-Ferrante. Tai sitten ...

Eravamo tanto felici! Firenzessä Ponte Vecchion sillan edustalla vuonna 2002. Korona-aika saa pään täyttymään ärsyttävistä kliseistä. Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin, pimeimmänkin yön jälkeen seuraa aamunkoitto, oma koti kullan kallis. Ja sitten tämä: vasta kun jonkin menettää, sitä osaa arvostaa. Saman asian voi muotoilla vielä paremmin: olimme onnellisia mutta emme tajunneet sitä. Eravamo felici ma non lo sapevamo.   Olimme onnellisia ulkomaanmatkoinemme, konsertteinemme ja baari-iltoinemme. Saatoimme halata ja poskisuudella ystäviä ja kavereita, kätellä ja käyttää yhteisiä ottimia lounasruokalassa ilman ajatustakaan siitä, millaisia virusväyliä sellaiset tavat ovat. Toinen ihminen ruokakaupassa ei ollut vihollinen, potentiaalinen tartuttaja tai vielä pahempaa, covidiootti joka ajattelee etteivät rajoitukset koske häntä eikä hänen tarvitse muuttaa elämäänsä mitenkään sen takia, että muu maailma pelkää koronavirusta. Kättely esimerkiksi. Kuka tästä lähin enää tur...