Mustikkapasta

Suljen silmäni ja yritän nukkua, mutta kaikki heiluu, keinuu. Tasainen kolahtelu taustaäänenä, liikkuvan veden ääntä. Aaltoja. Avaan silmäni ja näen sen taas: tähtitaivaan ja kaikki ne kirkkaat pisteet, jotka tuikkivat itäisellä taivaalla. Haluaisin katsella niitä koko ajan, mutta silmät ovat liian väsyneet pysyäkseen auki, silmäluomia pistelee ja särkee ja vasta kun ne laskee alas, kirvely lakkaa. Mutta kohta taas avaan silmät uudelleen. En voi lakata katselemasta tähtiä. Ennen kuin mieheni nukahti, hän kulutti runsaasti aikaa tähtitaivassovelluksen käyttämiseen, tarkisti sieltä tähdet ja planeetat ja tähtikuviot.  Minä en tarvitse sovellustusta, minulle riittää että näen tähdet, tunnistan Otavan ja tiedän, että kirkkain valopiste itätaivaalla on Venus. Planeetta hehkuu kirkkaimpana yhä vieläkin joka kerta kun avaan silmäni, se ei vaihda paikkaa kuten tähdet tekevät vaan on aina siinä, samassa kohdassa lasi-iglun kattopalkin vieressä, niin että jos katson sitä pää hiukan vinossa tyyny

Ensimmäisenä aisteihin tarttuu tuoksu. Tietenkin, tuoksuthan jäävät muistiimme vanhemmin kuin mikään muu aistimus - maku, tuntemus, näkö- tai kuulohavainto. Tuoksut piirtyvät syvimmälle, ne muistaa aina.  Metrotunnelissa tuoksu on yhä sama kuin se oli lapsuuden harvoina, jännittävinä metromatkoina. Tai nuoruudessa, niinä lukemattomina kertoina kun aamu-unenpöpperöisenä matkustin kouluun Herttoniemeen ja iltapäivällä sieltä takaisin. Puhumattakaan ilta-aikaisista metromatkoista, kun matkustin ystäväni luokse Itä-Helsinkiin ja sieltä kotiin päin, keskustan ja sen yöelämän kautta.  Tunnelma oli metrossa aina erilainen vuorokaudenajasta riippuen. Aamuisin unettava, uuden päivän lupauksen tai vaivalloisuuden sisällään pitävä. Iltapäivisin kevyempi, kotiinpaluun kiihkeän odotuksen sävyttämä.  Iltaisin metrossa väreili päivän rasitusten aiheuttaman väsymyksen lisäksi odotus: mitä kaikkea ilta vielä toisikaan mukanaan, mitä hauskaa ja ihanaa, ainakin heidän mielissään jotka olivat lähteneet vi

 Tuuli heiluttaa valkoista verhoa. Se on lämmin tuuli joka avonaisesta ikkunasta puhaltaa, mutta ellen aivan erehdy, tuulen tuoksussa on häivähdys tulevasta sateesta. Sitä on vaikea uskoa, sillä päivät ovat olleet yhtä aurinkoa, aurinko on  näinä päivinä laskenut kukkuloiden taa jättäen jälkeensä kirkkaan, pilvettömän taivaan.  Jo aamulla tilanne oli toinen: taivaalle oli ilmestynyt pilviä, valkoista kosteutta joka tiivistyi ensin pieniksi, sitten yhä isommiksi pilviksi. Hiki valui silti selästä heti aamusta, kosteus tiivistyi myös iholle, kun kävelimme loivaa mutta pitkää ylämäkeä kaupunkiin aamupalalle, päivän toiselle sillä ensimmäinen syötiin oman loma-asunnon pöydän ääressä.  Näkymä loma-asunnon ikkunasta. Hikoilu oli ankaraa myös kampaamossa. Tapani mukaan saavuin sinne hiki päässä vain tavatakseni kampaajan ja edelliset asiakkaat raikkaina ja freeseinä aivan kuin olisivat juuri suihkusta tulleet. En ymmärrä italialaisten naisten salaisuutta. Kuinka he sen tekevät, onnistuvat ole

 Havahtuminen unesta hereille pitää sisällään välitilan, jossa ei ole kumpaakaan, ei unessa eikä hereillä.  Siihen välitilaan haluaisi jäädä, etenkin jos on kesken on uni josta ei haluaisi luopua, tai edessä herääminen josta ei niin välittäisi: pimeää, kylmää, velvollisuuksia. Missä olen, mistä itseni löydän? En ainakaan kotona, en siinä maisemassa johon yleensä joka aamu herään. Tämä huone on hämärä, täynnä tummanpunaista valoa jonka viininpunaiset läpikuultavat verhot päästävät lävitseen, sen mikä suljetuista ikkunaluukuista ja niiden kapeista valoaukoista sisään tulvii. Se tajuntaa venyttävä, jonnekin matkalla olo tai jostakin pois matkustamisen tahmea, epätodellinen olo, jonka joku on sanonut muistuttavan kuoleman hetkeä eli sitä, kun tajunta alkaa liukua pois tästä maailmasta, kestää tänään minulla pitkään. Tietoisuus tuntuu vetävän loputtomiin köyttä siitä, herätäkö vai liukua takaisin unen maailmaan, sinne jonnekin suloiseen tiedottomuuteen. Nyt muistan missä olen. Ajoimme tänne

Tänään heräsimme aikaisin, kesken syvän unen, koska oli pakko: koulut ovat alkaneet ja arki ja kaikki sen mukanaan tuomat rajoitteet ja velvollisuudet. Mikä onni kuitenkin herätä valoisaan ja lämpimään, vaikka kello on vasta seitsemän aamulla, avata ulko-ovet ja ikkunat ja tarjeta t-paidassa silti. Tänä aamuna ilma tuoksui lämmön lisäksi kosteudelta; yöllä sade rummutti kattoa ja piti minua hereillä niin, että sain kerrankin ja pitkästä aikaa ajatella kaikkia ajatuksiani huolella ja ajan kanssa.  Aamiaiseksi lapset söivät tuorepuristettua appelsiinimehua, voisarvet ja niiden välissä Nutellaa. Kesälomasta ja Italian-matkasta on vielä liian vähän aikaa jotta raaskisin tämän appelsiinimehua lukuunottamatta  ääriepäterveellisen aamupalan ilon heiltä kieltää. Italiassa syömme voisarvia aamiaisella kahvilassa lähes joka aamu, se on lomalaisten etuoikeus ja luksusta, jollaisesta Suomessa ei voisi kuvitellakaan eikä pelkästään terveellisyyden näkökulmasta vaan myös ja ennen kaikkea hintojen. N

 Perheemme pähkähullu tapa matkustaa Helsinki-Rooma-Helsinki -väliä autolla sai tänä kesänä taas jatkoa. Autolla matkustamisen hyviin puoliin kuuluu, että maisemanvaihdos tapahtuu hitaasti ja vähitellen, niin että siihen ehtii tottua. On siinä toki huonotkin puolensa. Matkanteko on hidasta ja joskus vaivalloista, jos tielle osuu liikenneruuhkia tai muuta odottamatonta. Istumalihaksia tarvitaan, samoin viihdykettä ja yhteistä puheenaihetta matkaseurueen kanssa. Ja kun lapsiperhe on kyseessä, myös runsaasti ruokaa ja juomaa evääksi.  Tällä kerralla matkamme kesti poikkeuksellisen kauan, kuusi päivää ja viisi yötä, sillä lähdimme Roomasta hiukan kesken loman kaatopaikkapalon vuoksi (lue edellinen postaus) ja sikäli kun lomaa oli vielä paljon jäljellä, päätimme edetä kaikessa rauhassa. Puolalaiset pierogit eli lihalla täytetyt eräänlaiset pastanyytit, on yksi matkan ruokalajeista. Päivän ajojen pituudeksi tuli 3-8 tuntia, mikä on huomattavasti vähemmän kuin tavanomaiset 9-10 tunnin päiväaj