Mustikkapasta

 Tänään on 16: s hääpäivämme. Niin kauan on jo siitä, kun astelimme alttarille Helsingin Tuomiokirkon loputtomalta tuntuvaa käytävää toivottoman hitain askelin - pidimme mielessä papin neuvon olla kiirehtimättä askelia häämarssin tahdissa vähän liiankin kirjaimellisesti.  En unohda sitä koskaan, hetkeä juuri ennen kuin häämarssi kajahti soimaan ( J.S. Bachin Jesus, bleibe meine Freunde), puhumattakaan siitä kun sen lempeät ensi sävelet tulivat uruista ilmoille. Tällaisen hetken jälkeen, yhdessä koetun, ihminen ei voi enää erota toisesta. Kuinka voisikaan, kun tällaista on yhdessä koettu, jotakin näin suurta ja ihmeellistä?  Ne olivat naiiveja ajatuksia kuten useimmat muutkin ajatukseni tuolloin olivat ja moni yhä on. Nyt tiedän ja tajuan, ettei yhteinen hetki kirkon etuosassa juuri ennen vihkimistä moniakaan sido kovin vahvoin sitein yhteen. Se heitetään pois arjen ensimmäisissä myrskyissä, tuskin edes muistaen että sellainen hetki on ollut.  Minua tuo hetki kuitenkin on kantanut. Muis

Olen hehkuttanut kevättä lempivuodenaikanani blogissa sen reilu kymmenvuotisella taipaleella ennenkin. Vakilukijoille on käynyt selväksi, että kyseessä on lempivuodenaikani.  Kun pitäisi hehkuttaa kevättä, en oikein edes tietäisi, mistä aloittaa. Liian paljon kuvailtavaa ja asioita, jotka tekevät keväästä joka kerta kuin uuden alun, uuden tyhjän sivun jossa edelliset erheet eivät näy eikä niitä edes muistella. Ensimmäinen merkki on sulavan lumen tuoksu. Toinen on aavistuksen pidempi päivä, valoisan ajan kasvu. Jossakin vaiheessa valoa on jo niin paljon, että lapset on saatu nukkumaan, mutta silti on vielä valoisaa - siitäkin huolimatta että he vuosien varrella ovat kasvaneet eivätkä ole enää taaperoita vaan teinejä ja koululaisia ja kohta esikoululaisia, jotka eivät tarvitse 12 tuntia unta vuorokaudessa vaan valvovat illalla myöhempään.  He kasvavat ja sen mukana elämä heittää minut taas uuteen vaiheeseen, tuntemattomaan, eikä auta kuin ottaa vastaan ja sopeutua, kuten aina ennenkin. 

 Joskus huonot asiat vain kasaantuvat - kuten oksennukset.  Ämpäreillä läträäminen alkoi yli kuukausi sitten, kun esikoisemme sairasti parin viikon korkeakuumeisen taudin, johon liittyi oksentamista kahtena yönä, onneksi siististi ämpäriin. Ämpäreitä uudella sängyllä. Kun siitä oli juuri edellisellä viikolla selvitty, koitti maanantai ja kuopuksemme allergiatestipäivä. Iho- ja allergiasairaalassa testattiin lapsi FPIES-kala-allergiaepäilyä varten, joka aiemmin on oireillut rajuna oksentamisena kalan syönnin jälkeen. Testissä kalan syöntiä seurasi - raju oksentaminen. Lapsi raukka, hänelle ja meillehän oli aivan selvää, että näin siinä kävisi, mutta asia täytyi tietenkin testata lääkäreiden edessä virallista diagnoosia varten.  Siinä touhussa likaantui onneksi vain sairaalan sänky ja vähän vaatteita. Olipahan kauhea kokemus, ajattelimme molemmat päivän jälkeen. Nyt ei enää ikinä kalaa eikä toivottavasti oksentamista pitkään aikaan! Kuinka pahasti olimmekaan väärässä. Se oli vasta alkua

Tarkalleen ottaen siitä on puoli vuotta, kun kuopus aloitti päivähoidon. Siitä ajasta hän on todellisuudessa käynyt päiväkotia kolme kuukautta, sillä yksi kuukausi joulu-tammikuussa meni Rooman-lomalla, ja toinen mokoma on kulunut sairaana ollessa.   Varsin tyypillinen päiväkodin aloitus siis - flunssaa toisensa perään. Pääosa flunssista kasaantui kahteen aloituskuukauteen eli syys-lokakuuhun. Sen jälkeen ei päiväkodista ole tauteja tullut, mutta nyt tammikuussa isosisaruksilta koulusta tullut yksi ikävä flunssa jälkitauteineen kuitenkin on aiheuttanut jälleen parin viikon poissalon päiväkotiarjesta.  Kokemuksemme suomalaisesta päiväkotielämästä on siis varsin lyhyt, mutta silläkin uhalla - ja toisaalta "kokemattomuuden" tuomalla ennakkoluulottomuudella, kirjoitan postauksen havainnoistani, joita päiväkotimaailmasta olen tehnyt.  Ensimmäiset päivät syyskuussa eivät olleet lupaavia, päinvastoin (lue aiheesta postaus Painajaismainen paluu arkeen: nimetön pilkkakirje postilaatik

Päivä ei tiennyt olevansa viimeinen, mutta minä tiesin. Avasin silmäni, kuulin sateen ropinan katoon, kun herätys aamuseitsemän pimeydessä sytytti ensimmäiset valot keittiöön. Espressopannun kolinaa, munakkaan paiston ritinää.  Äiti tänään voin nukkua niin pitkään kuin haluan, eikö niin? Kysyi uninen ääni vierestäni. Kyllä, juuri niin, vastasin. No sitten minä nukun vielä vähäsen.  Hyvin vähäsen todella, sillä viisi minuuttia myöhemmin lapsi oli jo ylhäällä, hänen unenpörröiset hiuksensa erottuivat olohuoneen hämärässä jossa hän istui katsomassa aamupiirrettyjä. Metsäretkellä viimeisenä kotiäitipäivänä. Koululaiset menivät menojaan, mies lähti toimistolle, me jäimme kuopuksen ja koiran kanssa kotiin. Tavallisista aamuista tavallisin, ja kuitenkin siinä oli jotakin erilaista kuin missään muussa tähänastisessa päivässä. Tämä oli viimeinen arkikotipäivämme, se vähä mitä kotiäitipäivistä on jäljellä, velvoitteista vapaa arkipäivä kotona koskaan. Paljonhan niitä on ollutkin, kuopuksen kanss

 Paluu koti-Suomeen on ollut tällä kertaa varsin harmoninen. Olemme olleet kotona nyt hieman viikon, ilta on juuri hämärtynyt. Ohut lumipeite valaisee kotipihaa, jossa yhä palavat jouluvalot - niitä emme vielä sammuta, pimeän ajan valontuojia -  lunta sittenkin on vähän vielä jäljellä kaiken sen vesisateen jälkeen joka Helsingissä paluumatkamme aikana koettiin, ja uutta hentoa hiutaletta on sadellut parin päivän ajan peittämään mustaa, sulanutta ja pakkasen aikana uudelleen jäätynyttä maata.  Viikko on ollut arkeen totuttelemista, kylmempään säähän ja kalliimpiin hintoihin ruokakaupassa sopeutumista, matkalaukkujen purkamista. Ahkeraa saunomista, nyt kun on taas päästy saunan äärelle ja pois pakkomielteisestä sähkön säästämisestä (sähköä, sitähän Suomessa sittenkin taas riittää, uutisoivat tiedotusvälineet heti palatessamme, jopa enemmän kuin koskaan ennen, kun Olkiluoto 3 vihdoin toimii eikä pelättyjä pitkiä pakkasjaksoja olekaan näköpiirissä).  Tottumista vähempään valoon aamuisin ja

 Kun pysähdyimme joulun alla Riikaan, ensimmäiselle yöpymisetapille matkalla Helsingistä Roomaan, kadut olivat peilikirkkaan jään peitossa. Päivällä oli satanut vettä, ja illalla lämpötilan painuessa pakkaselle kaikki minkä vesi oli kastellut, jäätyi.  Tienvierustoilla ja nurmikoilla oli paksulti lunta; edellisviikonlopun lumipyry, joka ulottui Etelä-Suomeen asti ja tunnettiin siellä nimellä "ikituisku", oli pyyhkäissyt myös Latvian yli.  Liukastellen ja toistemme käsistä kiinni pitäen kävelimme Väinäjoen yli vievän pitkän sillan. Olimme kysyneet hotellin respasta Riikan joulumarkkinoiden sijaintia ja kartta kädessä suuntasimme niistä lähimmälle.  Ihailimme jouluvaloja, joita kaupunki oli ripustanut joen varren valaisinpylväisiin ja vanhankaupungin kaduille ja joulukuusiin. Olimme päivän automatkalla ehtineet jo ihmetellä (ja tulisimme matkan tulevina päivinä Liettuassa, Puolassa, Saksassa ja Itävallassa ihmettelemään) jouluvalojen vähyyttä. Säästivätkö kaikki sähköä, vai mik