Mustikkapasta

Juoksuharrastukseni alkoi varhaisteini-iässä, jolloin huomasin pienen juoksulenkin tekevän hyvää naapuruston kavereiden kanssa hötsäiltyjen pihasählypelien päälle. Murrosiän mielenkuohuvuosina juoksin jo säännöllisesti, parikymppisenä 4-5 kertaa viikossa. Ilman tavoitteita, vain sen hyvän olon perässä, jonka vain juokseminen raittiissa ilmassa voi antaa.  Ensimmäisen juoksutapahtumapuolimaratonin juoksin vasta kymmenisen vuotta sitten, vuosi sen jälkeen kun olin saanut toisen lapseni. Omin päin juostuja puolimaratoneja takana oli kyllä useampia, alle kahden tunnin ajoilla.  Tähän mennessä viimeisen puolimaratonin juoksin Helsinki City Run -tapahtumassa vuonna 2016. Sen piti olla kisa, jossa rikkoisin entiset ennätykseni – olin ensimmäistä kertaa harjoitellut kovaa ja tavoitteellisesti.  Ennätysaika syntyikin, muistaakseni 1.56 ja risat, mutta matkaan oli ilmaantunut pieni hidaste: kannoin kohdussani kuopusta raskausviikolla kuusi. Juoksun puolivälissä iskenyt mahakipu ja ...

Herään aamulla siihen, että verhojen raosta kajastaa auringonpaistetta lupaileva aamun valo - ja että reisiini sattuu. Ei paljon, vaan se on sellainen lihasten rääkkäämisen jälkeinen lihasarkuus enemminkin. Mistä moinen? Ai niin! Olin eilen juoksulenkillä. Puoli tuntia. Hitaasti hölkäten.   Auts. Miten alas sitä kunto voikaan vajota. Tällaista tunnetta ei ennen ollut edes sunnuntain parin tunnin pitkän jälkeen. Miten kaukaisilta tuntuvatkaan ne ajat, kun juoksin 20-30 kilometriä viikossa ja treenikaudella enemmänkin, juoksin puolimaratonin alle kahden tunnin ja saatoin hölkätä tuntikausia ilman että väsyin.  Eilinen lenkki oli kolmas yritys aloittaa juokseminen maaliskuisen koronaoireilun jälkeen. Sairastuin maaliskuun alussa koronan klassisiin oireisiin ja perheellämme oli tartuntaketjualtistus testillä todettuun potilaaseen. Testiin emme päässeet Suomen silloisten älyttömän tiukkojen testikriteerien vuoksi. Varsinainen tauti kesti noin kuukauden, toipilasaika toisen mokoman...

Tältä näytän kolmen viikon potemisen jälkeen. Uskallan jo hymyillä -tauti on voitettu!  Ensimmäisenä tuli kurkkukipu. Se tuntui maanantaiaamuna 9.3. pienenä pistelynä, sellaisena josta olin kärsinyt jo pitkin alkuvuotta ilmeisesti mykoplasman takia. Päivän mittaan kurkkukipu nopeasti paheni, nousi kuumetta (38.0), alkoivat vilunväristykset, lihaskipu ja pääkipu. Nopeasti alkoi myös kova, kuiva yskä, joka jo seuraavana yönä piti hereillä puoli yötä ja jouduin nukkumaan istuallaan (vaikka yleensä en koskaan yskissäni ole joutunut). Yskän kuivuus oli alusta lähtien poikkeuksellista, limanripettäkään ei irronnut kurkusta ja yskänpuuskat johtivat nopeasti yökkimiseen. Minulla on ollut monia yskiä, mutta ei koskaan näin kovaa eikä etenkään näin kuivaa. Ensimmäisenä sairauspäivänäni, kun siis oireet jo pukkasivat päälle, kirjoitin blogiin viraaliksi lähteneen postauksen  Miksi koronavirus ei ole vain mikä tahansa influenssa, vanhusten tauti tai Italian vaiva, vaan vaaralline...

Kynttelikkö loistaa pimeässä. Tänään aamucappuccinon ääressä tuijottaessani ulos pimeyteen lähtee iso kiitos niille, jotka aikoinaan keksivät sijoittaa joulun juuri tähän ajankohtaan, vuoden pimeimpään aikaan. Mitä tekisimmekään ilman jouluvaloja! Lyhyet päivät yhdistettynä lumettomuuteen ottavat niin koville, että ei tätä ilman joulua kestäisi - eikä ilman erästä toista kaamoksentappajaa, josta kerron myöhemmin tässä postauksessa. Miksi joulu sitten on juuri nyt? Joulua alettiin laajemmin viettää Jeesuksen syntymäjuhlana 300-luvulta alkaen, samoihin aikoihin kun kristinusko tuli valtiouskonnoksi Rooman valtakunnassa. Oli kätevää sijoittaa juhla ajankohtaan, jossa juutalaiset olivat perinteisesti viettäneet Hanukkah -juhlaa Jerusalemin temppelin öljyihmeen muistoksi juutalaisen ajanlaskun mukaan kishlev-kuun 25.päivänä (marras-tammikuussa). Myös roomalaisilla oli ollut saturnalia-juhlansa, Saturnuksen, maanviljelyksen jumalan kunniaksi vietetyt juhlallisuutensa nykyjoulua edel...

Jouluvalot pimeydessä.  Tuijotan pimeyteen. Sateen ääni katolla. Eikö se vieläkään ole loppunut. Pimeyteen nukahdin ja pimeyteen herään. Näistä aamuista on valovuosi niihin aamuihin, jolloin cappuccinokupin saattoi ottaa mukaan ulos ja juoda sen häikäisevässä auringonpaisteessa ja sen lämmössä. Kuten tässä viime kesän aamussa, josta olen kertonut tekstissä  Hellepäivän aamu . Mitä siitä on nyt jäljellä, kesän auringosta ja lämmöstä? Valonvirkaa toimittaa keittiön valju valaistus ja ikkunaan kiinnitetty ennenaikainen jouluvalo. Viimeksi mainitut on pakko ottaa esiin viimeistään tähän aikaan,  ei tätä pimeyttä muuten kestä, vaikka jouluun on pimeyden keston ja määrän näkökulmasta vielä iäisyys. Nyt se on täällä, vuoden pimein (ja pahin) aika. Kuka kutsuu sitä realistisesti kaamokseksi (vaikka oikeasti kaamos on vain Lapissa), kuka positiivisesti hyggeilyn kulta-ajaksi, kuka ironisesti suomalaiseksi "talveksi". Lauantai eli 16.11. on virallisesti nimetty vuoden h...

Tossua toisen eteen, näillä poluilla kerran toisensa jälkeen!  Olen harrastanut juoksua noin kolme- tai neljätoistavuotiaasta lähtien. En muista tarkkaan ikää, mutta sen muistan että jossakin vaiheessa minun vain teki mieli alkaa juosta. Meillä oli tapana pelata nurmikkosählyä porukalla kavereiden ja naapurien kanssa keväästä syksyyn takapihan puistossa, ja kesän kuluessa siinä juostessa kunto tietysti kasvoi kasvamistaan. Pian ei enää riittänyt juoksu sählykentällä, vaan pelien jälkeen saatoin lähteä heittämään lenkin läheiselle pururadalle. Se oli aivan mahtavaa! Juosta juoksemistaan, kilometri toisensa jälkeen. Jäin koukkuun. Ja siinä olen vieläkin. Mutta tavoitteellisesti en ole juossut melkein koskaan, eli en ole seurannut harjoitusohjelmia tai osallistunut juoksukilpailuihin. En ennen kuin sisarukseni ja perheeni vallannut juoksu- ja kisainnostus saavutti lopulta minutkin reilu puoli vuotta keskimmäisen syntymän jälkeen. Silloin pikapäätimme kälyni kanssa (joka oli sa...

Kannusta lastasi juoksemaan, se kannattaa. Ahdistaako? Masentaako? Huolettaako? Lähde lenkille! Ei ole niin suurta huolta, ettei se lenkillä lähtisi. Tämä hatara ajatus voisi olla mottoni. Ja uskokaa minua, minulla on kokemusta. Sekä lenkillä käymisestä että huolista. Olen mestari kehittämään huolia tyhjästä, säikähtämään lapsen pienintäkin kuumetta tai väsymystä tai mustelmaa, epäilemään maailman selviävän enää päivääkään ehjänä ydinsotauhkan, hullujen presidenttien, ilmastonmuutos-kehityksen ja ihmisen pohjattoman pahuuden keskellä. Sitten huolehdin tietysti omien lasteni tulevaisuudesta, omastakin tulevaisuudestani, kaikista ratkaisemattomista ja tällä hetkellä umpisolmussa olevista kysymyksistä, joita sekä omaan pieneen maailmaani että koko maapallon tulevaisuuteen liittyvät. Ei tarvitse kenenkään meistä koko maailman murheita harteillaan kantaa, tiedän sen hyvin. Mutta oman elämän huolet siellä ainakin painavat, jos ei muuta. Sitä paitsi aika usein nämä kaksi limittyvät j...

Rakkaat Adidas boostini taas jalassa.  Lenkkikausi on alkanut, mahtavaa! Ja mikä parasta, tänä keväänä juoksemisesta näyttää tulevan yhteinen harrastus tyttäreni kanssa. Olen nimittäin onnistunut siirtämään koko lapsuudenperhettäni ja puolta sukua vaivaavan kroonisen juoksuinnostuksen lapseeni, ja jo parin vuoden ajan tyttö on kärttänyt mukaan lenkeille mutta ei ole päässyt kuin korkeintaan pyörän kanssa. Nyt kun hän on täyttänyt yhdeksän, uskon että säännölliset juoksulenkit oman tytön kanssa vihdoin onnistuvat. Alku eli pari yhteistä lenkkiä ainakin on ollut lupaava. 1-2 kilometrin lenkit tytön kanssa toimivat hyvänä alkulämmittelynä tai lopun palauttavana lenkkinä itselleni. Tai sitten juoksen ihan vain hänen kanssaan, ilman ajatusta siitä että lenkki jäisi jotenkin liian "lyhyeksi". Eihän omakaan kuntoni tällä hetkellä mikään maan parhain ole koko talven sairastamisen jälkeen. Kahden kuukauden juoksutauon jälkeen lenkeissäni on muutenkin uusi, rennompi vivahde: ...

Laskiaispullia. Lähes puolentoista vuoden hiljaiselon jälkeen, olisiko aika polkaista blogi taas käyntiin? Mikäs sen parempi ajankohta kuin tämä, helmikuun viimeinen ja laskiaistiistai, kun keittiössämme tuoksuu tuore (laskiais)pulla. Ulkona sataa vettä ja lumi sulaa, ilmassa on jo lupaus keväästä. Ja ennen kaikkea, perheeseemme on putkahtanut jälleen uusi jäsen, pian seitsemänviikkoinen poikavauva. Väki ruokapöydän ympärillä siis sen kun kasvaa. Jo nyt olemme huomanneet, ettei puolen kilon pastapaketilla enää kovin pitkälle pötkitä. Mihin puolitoista vuotta on kulunut?

Hyödyllisiä välineitä. Luuletko olevasi tosiliikkuja, kun käyt kaksi kertaa viikossa lenkillä, kerran joogatunnilla ja pari kertaa kuussa uimahallissa? Tällainen liikuntamäärä tekee toki hyvää, mutta painonhallinnan kanssa sillä on yllättävän vähän tekemistä. Yleinen harhaluulohan on, että liikunnalla laihtuu. Tai laihtuuhan sillä, mutta silloin pitäisi liikkua tuntikausia päivässä ja usein vähintään keskiraskaalla sykkeellä. Maratoonarit ja huippu-urheilijat ovat erikseen, tavalliset pulliaiset eivät liikunnalla laihdu. Vaan ruualla. Hyvän ruokavalion rinnalla hyötyliikunta on tosin tehokas apuri laihtumiseen tai ihan vain peruskunnon ylläpitämiseen, jopa kohottamiseen, riippuen lähtötasosta. Perinteiset konstit eli rappuset hissin sijaan, pysäkinvälien käveleminen, auton jättäminen useammin kotiin, olohuonetta ympäri käveleminen puhelimessa lörpötellessä toimivat.  Sen huomasin itsekin eräässä erityisessä elämänvaiheessa:

Fermentoitua papaijaa annospusseissa. Neljä päivää Roomasta paluun jälkeen tilanne on tämä: levottomien aamujen ( lue niistä täältä ) aiheuttamat univelat on vihdoin saatu nukuttua takaisin (tänä aamuna heräsin klo 12.25), aiottu puhdistuskuuri on kutistunut puoli päivää kestäneeseen hedelmäpaastoon, ja päivälliseksi söin jälleen kerran pastaa (tällä kertaa superraskasta lasagnea). Vaikka arvelin, että pasta ei maistuisi ainakaan viikkoon, jo perjantaina söin sitä jälleen ja vielä aitoitalialaiseen tyyliin lähes kaksi tuntia pastakastiketta hauduttaen. Pöytä sattui vielä olemaan täynnä vieraita, ja kauhoin pastaa kattilasta lautasille kuin Rooman-anoppini ikään. Pihveistä olen sentään pysytellyt erossa. Pastansyönnin ja jopa jäätelönsyönnin jatkumisesta huolimatta olo on ihmeteltävän energinen, vaikka univelkoja olenkin nukkunut takaisin aina viime yöhön asti. Energisyyden takana on ainakin paluu omille tutuille lenkkipoluille Suomen suloisessa kesäluonnossa. Mikään ei ole pare...

Maailman paras lenkkimaasto? Takana on ehkä mahtavin kotiinpaluu Roomasta Helsinkiin ikinä. Italian sateiden ja myrskyjen keskeltä kevätauringossa sulavien lumihankien keskelle tupsahtaminen on ollut häikäisevä kokemus, jollainen yleensä toistuu toisinpäin. Eli Suomen kylmyydestä ja pimeydestä Italian valoon ja lämpöön. Mutta kerrankin näin päin! Huvittava pikkuseikka on se, että nyt siellä Roomassa aurinko kyllä paistaa ja kevät etenee, kunhan me poistuimme paikalta. Valovyöry lisääntyi tänään entisestään, kun etupihaltamme kaadettiin iso männynroikale auringon edestä. Nyt aurinko paistaa pihalle koko päivän ja sellaisella voimalla, että männyn alle kasaantuneet aurauspenkat sulavat silmissä. Tästä kaikesta valostahan ihan juopuu. Humaltumista muistuttavaan euforiaan minut on saanut myös toinen keväinen asia:

Vadettain vastakeitettyä pastaa. Olen moneen otteeseen jo kirjoittanut Italiassa kokemistani ylensyöntisessioista. Silläkin uhalla, että toistan itseäni, kirjoitan jälleen yhdestä. Aihe ei nimittäin lakkaa hämmästyttämästä minua edes kymmenen vuoden Italian-vierailujen jälkeen. Pääsiäislauantai on Roomassa pitkälti kulunut pöydän ääressä eli syödessä, pahimmasta täyteydentunteesta selviämisessä ja ruokaa sulatellessa. Lounas alkoi kello yksi, päättyi kello neljä, ja edelleen vatsa tekee täysillä työtään, vaikka kaiken järjen mukaan vatsalaukun täytyisi tässä vaiheessa eli yli neljän tunnin jälkeen syömisestä olla täysin tyhjä ruokamassasta. Olo on kuin olisi juuri noussut pöydästä, vaikka iltaan on mahtunut myös reipas kolmen vartin juoksulenkki kevyemmän olon toivossa. Takana on siis vierailu Rooman lähellä Velletrissä, Maria-tädin kuuluisassa keittiössä, josta ei kukaan poistu vatsa tyhjänä tai edes täynnä, vaan aina aivan liian täynnä. Tällä kertaa täti oli sen verran ajatel...

Jäätävän hyvää uunijäätelöä. Jotta arki ei menisi liian auvoiseksi, riitelimme mieheni kanssa seuraavasta erittäin tärkeästä aiheesta: kylmän ja kuuman kokemisen eroista. Kiistely sai alkunsa miehen juoksulenkistä, jonka hän suoritti kahdeksan miinusasteen lämpötilassa vaatetuksenaan lämpökerrasto, vuorelliset verkkarihousut, paksu fleecehuppari ja paksuin komerosta löytyvä toppatakki sekä tietenkin korville vedetty pipo ja talvikäsineet. Vihjaisin hänen kuoriutuessaan lenkin jälkeen vaatekerroksistaan, että taisi tulla lenkillä vähän liian kuuma. Vastaus oli että päinvastoin, oli niin jäätävän kylmä että pahaa teki. Vihjailin lisää, että vauhti oli  varmaan sitten melko hiljainen, mutta sport-trackerikin todisti, että normivauhdissa mentiin ja vielä välillä lumihangessa. Epäilin heti, että riidan tuoksu ilmassa oli saanut hänet inttämään tahallaan vastaan. Koska itse hikoilen kuin pieni possu pienimmästäkin urheilusta, oli vaatetus ja lämpötila mitä tahansa, en voinut usko...

Onnea isille! Suomessa asuvilla italialaisisillä on hauskaa, sillä he voivat juhlia isänpäivää kahdesti vuodessa. Italiassa isänpäivää, festa del papà, vietetään 19. maaliskuuta, Suomessa tunnetusti tänään. Tosin ainakin meillä seurataan sen maan tapaa, jossa asutaan, eikä lapseni isä saa aamupalaa sänkyyn kahta kertaa vuodessa. Jos ihan tarkkoja ollaan, tänä vuonna hän ei saanut kertaakaan, vaan aamupala tarjoiltiin käytännöllisemmin keittiössä. En tiedä kuinka moni loppujen lopuksi aamiaistarjottimen sänkyyn asti kantaa, mutta mieheni ei keittiössä syömisestä ollut moksiskaan. Ehkäpä siksi, ettei hänen kotonaan koskaan erityisemmin seurattu mitään isän- tai äitienpäivärituaaleja. Hyvä jos poika edes muisti, milloin kyseisiä päiviä vietetään, saati että hän olisi aamiaista tai onnittelukortteja vanhemmilleen väsännyt. En osaa sanoa, onko vain mieheni perhe tässä asiassa erikoinen vai onko isän- ja äitienpäivän vietto Italiassa yleisemminkin erilaista. Joka tapauksessa niinä ko...

Tässä niitä huonoja hiilareita piisaa! Olen tässä mietiskellyt, mihin on kadonnut motivaationi vhh-ruokavalioon. Jälleen tänään, tosin pyhänpäivän laiskan aamun kunniaksi, söin kokonaisen voisarven aamupalalla ja vielä suklaapatukan päälle, enkä enää viitsi edes pitää laskua kaikista pitsoista ja pasta-annoksista, joita nautiskelen. Muutaman vuoden hyvin toiminut sääntö, jonka mukaan hiilihydraattipitoista saa syödä, kunhan maku on turhien hiilareiden arvoista, on sekin päässyt unohtumaan. Saatan löytää itseni mutustelemasta keskinkertaisen makuista pullaa, lapselta tähteeksi jäänyttä kylmää pastaa tai kaapeista löytynyttä ylivuotista halpaa pääsiäissuklaata. Karppausbuumi on laantunut, sehän tiedetään, mutta en arvannut kulkevani näin tiiviisti yleisen joukkoliikkeen mukana. Että heti kun lehdessä lukee, että enää ei karpata, niin en karppaa minäkään. Yhtään aliarvoimatta omaa alttiutta massojen mukailemiseen, oman karppausinnon hiipumiseen on kuitenkin muu syy, kuin että se ei ...

Rantaleijona Apulian aalloissa ja uskollinen ihailija perässä.  Mieheni on ykskaks yllättäen ryhtynyt käymään työpaikan kuntosalilla. Äimistyneenä seuraan, kuinka hän nousee aamulla kello puoli seitsemän eli tuntia ennen kuin pitäisi ja häipyy sysipimeään yöhön (yöltä se minusta tuntuu, kun etäisesti havahdun herätyskellon soittoon ja käännän puoliunessa kylkeäni) puntteja nostelemaan. Taustatiedoksi kerrottakoon, että mieheni on tyyppiä, joka on aina laittanut tietokoneen juoksulenkin edelle ja lähtenyt salille vain, kun minä olen häntä mukaani maannitellut. Nuoruusvuosien jalkapallopelitkin ovat aikaa sitten jääneet iän karttumisen ja Suomeen muuton seurauksena - tosin eivät ne perheellistyneet Italian-kaveritkaan enää palloa paljon potki. Tätä taustaa vasten äkillinen liikuntaherätys herättää suorastaan epäilyksiä. Olen joskus hektisimpinä aikoina kokeillut aamulenkin juoksemista kello kuusi, joten tiedän miltä tuntuu jättää yönlämmin sänky ja ryhtyä urheiluhommiin palelev...

Tummat pilvet Rooman yllä Roomassa on sataa ripotellut koko päivän, ja 30 asteen helteiden jälkeen ilmanala tuntuu totta tosiaan kylmältä. Silti hiukan huvitti nähdä kaduilla toppatakkiin ja kaulahuiviin pukeutuneita italialaisia, kun itse selvisin lähikauppareissusta mainiosti pitkillä housuilla ja t-paidalla. Tarkistus lämpömittariin varmisti asian: +21 ei tosiaankaan ole vielä toppatakkikeli ainakaan meille suomalaisille. Kyseessä lienee tottumus, mutta vaikea sitä on silti ymmärtää. Appenikin lähti aamuiselle lehden-ja leivänhakureissulleen kauluspaidassa, villaliivissä ja päällystakissa, ja anoppi tunki uloslähtiessäni puoliväkisin villapaitoja laukkuuni kevyestä pukeutumisestani kauhistuneena. Parvekkeen ovet ovat muuttuneet suorastaan vaarallisiksi kapineiksi:

Rikottu lasi. Vietän laiskaa sunnuntai-iltaa anoppilan terassilla istuen. Ihmiset ovat hiljentyneet televisioiden ääreen serie A:n ensimmäisen pelikierroksen lumoamina ja seuraavat AS Roman edesottamuksia Cataniaa vastaan. Hiljaisuuteen on aihetta, sillä ensimmäisen puoliajan loppuhetkillä vierasjoukkue johtaa 0-1. Ainoat äänet kuuluvat harvakseltaan ohi pärisevistä mopoista ja autoista, avonaisista ikkunoista kantautuvista otteluselostuksen sorinasta ja viereisen nunnaluostarin pihalta, jossa valkopukuiset nunnat lukevat Ave Mariaa iltahartautensa päätteeksi. Minulla tässä keskellä on vahva tunne, että olen hyvin lähellä italialaisuuden syvintä olemusta.  Mieheni, veljeni ja kälyni ovat tällä hetkellä sitä ehkä vieläkin lähempänä, sillä he jännittävät la Roman puolesta Stadio Olimpicolla - 50 000 muun fanin kanssa. Minustakin olisi kieltämättä mukavaa olla siellä, mutta jäin tällä kertaa lapsen nukuttajaksi kotiin. Toisaalta olen myös tyytyväinen, että saan istua kaikessa ra...

Tärkeä aurinkovarjo.  Lucifer ei tainnut pitää siitä, että aiemmassa kirjoituksessani laskin leikkiä sen kustannuksella. Miten muuten selittää se, että vaikka tänään rannalla suojasin ihoani kuuliaisesti kolmenkympin kertoimella, tällä kertaa ihan aidosti unohdin alaselkäparkani. Sen alueen, joka alkaa bikinitopin naruista ja päättyy housuosaan, ja joka väistämättä osuu patjaan yöllä selällään nukkuessa. Jos aiemmin valitin palaneiden olkapäiden kivistyksestä, en silloin vielä tiennyt kärsimyksestä mitään. Ottamatta huomioon palamisen pitkäaikaisempia riskejä, kaikkein eniten minua kaiken polttelun keskellä huolettaa eräs pieni, mutta tärkeä asia: