Mustikkapasta

 Lempilauluni on ollut, niin kauan kuin muistan,  Alphavillen Forever young . Pidin laulusta jo silloin, kun olin vielä hyvin nuori eli toisin sanoen en tiennyt elämästä enkä vanhenemisesta vielä mitään.  Samoihin aikoihin eli kaksikymppisenä ja huomattavasti aiemminkin ajattelin, että parhaat lähtevät ensin - minkä isäni joitakin vuosia myöhemmin vahvisti todeksi kuollessaan äkillisesti vain 64-vuotiaana. Ajattelin myös (ennen isäni kuolemaa), että usein lähtevät myös ne onnekkaimmat. Jollakin tasolla ajattelen niin edelleen. Ellei olisi mahdollista lähteä varhain, toinen vaihtoehto olisi elää ikuisesti nuorena, forever young. Kaikki siltä väliltä olisi elämän pilkkaa, ajattelin.  Nyt oma elämäni on tilastojen mukaan suurin piirtein keskivaiheillaan, toisin sanoen nuoruuteni on aikaa sitten jäänyt taakse ja elän tukevasti keski-ikää, sitä hämmentävää vaihetta jonka sanotaan olevan ihmisen toinen nuoruus, toinen mahdollisuus, uusi elämä, elämän parempi puolisko, mitä milloinkin. Kesän

Aurinko häikäisee, lämmittääkin vähän, se aina hiukan lämmittää tähän vuodenaikaan, vaikkeivät ilmavirtaukset olisikaan lämmölle suosiollisia.  Toisin sanoen vaikka on kylmin kesäkuun alku 60 vuoteen (kuten parhaillaan kuulemma on), auringon lämpö on pohjoisellakin pallonpuoliskolla niin vastustamaton, että se tunkeutuu ilmakehään ja ihmisen iholle asti, huolimatta kylmistä tuulista. Kun juna saapuu asemalle, olen silti iloinen päästessäni sen lämpöön. En ole vielä jättänyt sukkahousuja enkä luopunut villakangastakistani, niistä en koskaan luovu ennen kuin päivälämpötila kääntyy kahdenkymmenen asteen tuntumaan.  Junavaunussa on tilaa, sillä olen lähtenyt kotiin ennen pahinta ruuhkahuippua. Sen voin tehdä, olenhan tullut toimistolle aamutuimaan, ennen kaikkia muita, silloin kuin useimmat vasta heräilevät tai keittävät kahviaan.  Aamulla klo 7.20 aurinko on kesäkuussa jo ylhäällä, kun odotan junaa matkalla toimistolle. Takaraivooni on yhä vielä jäänyt ajatus välttää ruuhkahuippuja, täysi