Mustikkapasta

Lehtikaalia uuninpellillä. Kaikesta epäterveellistä pikaruuasta on mahdollista valmistaa kirkkaasti parempi, maistuvampi ja terveellisempi vaihtoehto, sanoi äskettäin tapaamani ravintoasiantuntija. Ja kun on kerran maistanut laadukkaista, ravitsevista raaka-aineista rakkaudella tehtyä raakasuklaata, kaupan maitosuklaat eivät enää ole mitään. Kun tietää, että saatavilla on jotain parempaa, miksi tyytyä hampurilaiseen? Nämä sanat pistivät minut toden teolla ajattelemaan - ajattelen niitä vieläkin, vaikka haastattelusta on kulunut jo parisen viikkoa. Yleensä unohdan melkein heti jutun valmistumisen jälkeen, mitä tarkkaan ottaen haastateltava sanoikaan. Hänen sanansa muistuvat mieleeni monta kertaa päivässä - joka kerta kun napsaisen palan maitosuklaalevystä, syön valmislohipullan tai puputan valkoista leipää. Pahin morkkis koettiin viime viikolla, kun hotkin Mäkkärissä kokonaisen hampurilaisaterian. Sen jälkeen oli koko päivän tukala ja hiukova olo yhtä aikaa - ja taas muistus sii

Italialaista "käytännöllisyyttä":söpöt mutta vuotavat kumisaappaat. Mistä kumpuaa italialaisten sisäsyntyinen kyky tyylikkyyteen? Sitä pohdimme eilen leikkipuistossa tyttäreni leikkikaverin äidin kanssa. Keskustelu lähti käyntiin siitä, että sää on kylmennyt ja on taas aika kaivaa esiin talvivaatteet lapselle. Ne ihanat kokohaalarit, henkselitoppahousut, talvihanskat, kypärähatut ja muut suomalaiset ihmeellisyydet, jotka italialaisessa lastenhoitokulttuurissa ovat tuntemattomia käsitteitä. Siellähän lapset eivät ulkoile, kun on oikein kylmä tai jos sataa vettä. "Huonolla" ilmalla ollaan sisällä. Keskustelukumppanini kertoi käyneensä Espanjassa viime talvena lapsensa kanssa, ja siellä kaikki olivat katsoneet hitaasti hänen lapsensa kokohaalaria. Ei ihme, jos meininki on yhtään samaa kuin Italiassa. Varmaan useimpien italialaisten vanhempien mielestä haalari on paitsi kummallinen myös niin ruma vaate, ettei sitä voisi lapselle laittaa. Näitä asioita pohdimme v

Italialaista kaaosta. Kuva kaatopaikan vastaisesta mielenosoituksesta. Helposti voisi kuvitella, että kylmenevä ja pimenevä lokakuu ei ole otollisin aika palata Italian lämmöstä Helsingin leveysasteille. Vaan kuinka on käynyt? Päiväni ovat kuluneet ehkä suloisimmissa kotiinpaluutunnelmissa ikinä, ja meno sen kun jatkuu. Tämä paluueuforia ei tunnu päättyvän koskaan, toisin kuin kaikki muut kotiinpaluukuherruskuukaudet. Olen alkanut yhä vähemmän ymmärtää kaikkia heitä lukuisia suomalaisia, jotka tilaisuuden tullen muuttavat ulkomaille suin päin, lähtökohtaisesti olettaen että missä tahansa muualla parempi kuin tylsimys-kylmyys -Suomessa. Varsinkin jos voi muuttaa Italiaan, Espanjaan tai johonkin lämpimään maahan, lähtöhalut ovat taatut. No, käy se sateinen Englantikin vallan mainiosti tai ah, niin ihana Amerikka. Kunhan vain pääsee pois Suomesta, isompiin ympyröihin, isompiin kaupunkeihin, suureen maailmaan. Mutta mitä vikaa on pienissä ympyröissä, paikalleen jämähtäneissä maal

Sienirisottoa. Italialaiset ovat hulluina herkkutatteihin. Pitkään ihmettelin, mikä kumman sieniä ovat nämä funghi porcini, joita löytyi lähes jokaisen ravintolan listoilta Italiassa. Sientä sisältävän ruokalajin tunnistaa menussa yleensä siitä, että hinta on muutaman euron perusannoksia kalliimpi, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa tartufoa, tryffeliä sisältävät ruuat. Täytyy olla kyseessä jokin erikoisen arvokas sieni, arvelin Ja hyvänmakuinen! Ruoka kuin ruoka maistuu hyvältä funghi porcinilla maustettuna. Ihan parasta ovat pasta-annokset ja pizzat, ja niitä etäisesti kaipaan jopa nyt, edelleen jatkuvan pasta-pizzayliannostuksen kourissa. Jossakin vaiheessa minulle valkeni, että funghi porcinithan ovat kotoisia herkkutatteja, joita ovat suomalaiset tuoreet kangasmetsät pullollaan joka syksy. Asioilla on tietysti yhteys: