Mustikkapasta

En ole lakannut olemasta, vaikka blogini päivittämisessä onkin oman mittapuuni mukaan todella pitkä väli. Olen olemassa vaikka tuntuukin että osa minusta on kuollut viikko sitten kuolleen koirani mukana, niiden vuosien mukana jotka se kanssamme eli ja kaikkien niiden muistojen joissa se oli mukana.  Elämäni parhaat vuodet , niin minusta juuri nyt tuntuu. Ne kuusitoista vuotta jotka koirani eli ja kaikki tapahtumat jotka sen elinaikana tapahtuivat. Elämän parhaat vuodet. Eikä näin tunnu vähiten siksi, että noiden vuosien aikana tulin äidiksi ja sain kolme lasta. Ja koirasta tuli tavallaan neljäs lapseni. Pari yötä sen jälkeen kun koiramme Nera oli kuollut (lue edellinen postaus: Jäähyväiset rakkaalle hännänheiluttajallemme - Nera in memoriam ), näin merkillisen unen: Laitan keittiössä ruokaa, kun yhtäkkiä iskee kauhea kipu. Minä synnytän! tajuan ihmeissäni ja onnessani. Minusta on aina ollut kiva synnyttää, nyt pääsen taas siihen hommaan. Ei aikaakaan, kun jotakin tuntuu tulevan u...

Kolme lastani ja Olaf Ariccian jouluvalopuistossa. Vauvakato on nyt niin tapetilla, että sen lähes jokapäiväiseen uutisointiin on vaikea olla törmäämättä. Kun luen artikkeleita aiheesta, en voi olla pohtimatta omaa vanhemmuuttani. Kolmen lapsen äitinä tunnen olevani vallitsevan trendin keskellä vastavirtaan kulkija. Kaiken lisäksi hoidan lapsiani kotona, toinen nykypäivänä yhä harvinaisemmaksi käyvä seikka. Sisimmässäni tunnen vastavirtaan kulkemisestani jopa outoa mielihyvää. Liityy kai osaltaan siihen, että mielelläni muutoinkin teen asioita valtavirran vastaisesti, mutta on siinä muutakin. Olen suorastaan ylpeä siitä, että olen "uskaltanut" haluta näin monta lasta. Melkein tekisi mieli haluta vielä neljäskin, ellen olisi jo näin vanha synnyttäjäksi. Ihan vain näyttääkseni pitkää nenää vauvakadolle ja suomalaisten lastenhankintahaluttomuudelle. Vauvakatoon ei tietenkään ole syynä pelkästään haluttomuus saada lapsia. Osa vähenevästä vauvamäärästä selittyy tahattoma...

Rakkaus on kuin punainen avautuva kukka - mistä tuleekaan tämä vertaus? Nyt tulee sisältövaroitus: aion kirjoittaa hyvin henkilökohtaisen postauksen. Eli kaikki jotka eivät halua tietää seksielämästäni ja -haluistani, voivat lopettaa lukemisen. Tämä postaus ei siis ehkä ole lähipiirille tarkoitettu - paitsi uteliaille läheisille. Myönnetään, otsikko on vähän provosoiva ja kärjistetty. Mutta tottakin se on - olen viime aikoina pohtinut otsikon kysymystä. Tänä seksin ylikorostamisen aikakautena - lähes kaikki, kenen kanssa vain, milloin vain, miksi vain, mahdollisimman usein ja mielellään jatkuvasti on seksin suhteen sallittua ja jopa kannustettavaa - en voi joskus välttyä suoranaiselta vastareaktiolta: seksihän on suvun jatkamista varten, miksi ihmeessä siitä niin paljon vaahdotaan joka käänteessä, kaikkein eniten he joilla ei ole mitään aikomusta tai kykyä lisääntyä. Tietenkin myös tämä on voimakasta provosointia, enkä tietenkään oikeasti ajattele, että seksiä pitäisi harrastaa...

Aurinko paistaa sittenkin, myös pimeimpinä talvikuukausina. Pesin eilen kaksi koneellista pyykkiä. Se on enemmän kuin tavallisena päivänä, sillä yleensä koneellisia menee korkeintaan yksi päivässä. Eilen oli poikkeus, koska pesin pyyhepyykkiä ja sitten koneellisen vaatteita, koska kävin lenkillä ja hikiset juoksukamat pitää saada aina heti pesuun. Minulla oli siis pyykkipäivä. Likaiset pyykit koneeseen, pesuaineen annostelu, luukku kiinni ja pari napin painallusta, ja se on siinä. Kone tekee kaiken työn, pyörittää ja kastelee ja vaahdottaa ja linkoaa. Minä voin tehdä sillä välin mitä mielin, ja kun parin tunnin kuluttua kuuluu piippaus ohjelman loppumisen merkiksi, usein ensimmäinen ajatus on harmistus siitä, että nyt pitää taas palata pyykkien ääreen - eli siirtämään puhtaat märät pyykit kuivausrumpuun ja sen mitä sinne ei voi laittaa, ripustaa pyykinkuivaustelineelle. Kaikesta tästä helppoudesta huolimatta siis usein tuntuu, että pyykkihuoneessa on vietettävä aikaa ihan li...

Syntyvyys jatkaa Suomessa historiallista laskuaan, nopeammin kuin ennusteissa on arveltu. Nyt vallitsee tilanne, joka tilastojen ja ennusteiden mukaan piti vallita vasta vuonna 2040. Eläköön, sanovat ilmastonmuutos- ja ympäristöaktivistit. Apua, sanovat Suomen kansan tulevaisuudesta huolestuvat ja eläkejärjestelmästä vastuussa olevat. Asiantuntijat yrittävät kilvan selvittää, selittää ja tulkita, mikä on ennusteitakin nopeamman vauvakadon taustalla. Miksi vauvoja ei synny eikä niitä yhä useammin haluta? Miksi juuri Suomessa vallitsee tilanne, joka on kansainvälisestikin poikkeuksellinen? Suomessa, jossa perheitä kuitenkin tuetaan taloudellisesti toisin kuin esimerkiksi Italiassa, jossa syntyyys on jo pitkään ollut todella alhaista ja jonka lukuja Suomi alkaa nyt lähestyä. Mikä voi olla syynä vauvakatoon? Pelko prismaperheeksi taantumisesta? Halu luoda uraa? Halu matkustella ja elää vapaasti? Huoli ilmastonmuutoksesta ja maailman tilasta? Itsekkyys? Ryhmäilmiö (kun lähipiirissäkä...