Mustikkapasta

Helsinkiläisiä hellelukemia. Katselin aamulla tapani mukaan Mtv3:n sääsivustoa. Miten se näyttääkin yhtäkkiä niin huonoa ilmaa, ihmettelin. Sadetta vähän koko päivän, aamulla vain 20 ja päivällä korkeintaan 22 asteen lämpötilaa. Huomiseksikin lupaili oudon viileää ilmaa. Ukkoskuuroja on ollut liikkeellä, mutta miten ilma äkisti näin huonoksi meni? Sitten huomasin, että olin epähuomiossa katsellut Rooman lämpötiloja. Helsingin kohdalla paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta ja lämpöä heti aamuyhdeksältä 25. Ihmeellistä. Näin on sitä paitsi jatkunut jo kauan. Helsingissä lämpötilat ovat järjestään Rooman lämpötiloja korkeampia säätiedotuskartoissa. Kyllä tällainen lämmittää mieltä. Varsinkin kun Helsingin helteessä on Rooman helteisiin verrattuna yksi lyömätön etu:

Peukalonkynnenalukseni ovat punaiset ja aristavat, makeanhimoni on tyydytetty ja tunnen itseni pirteän energikseksi. Mitä on tapahtunut? Olen ostanut viiden kilon mansikkalaatikon, tietenkin. Perannut marjat, syönyt niitä itseni kipeäksi (tai tässä tapauksessa terveemmäksi), soseuttanut ne ja laittanut pakkaseen. Ei uskoisi, että mansikassa on vain reilu 8 grammaa sokereita sadassa grammassa, niin makeita ne ovat. Kun on syönyt rasiallisen mansikoita, ei ole enää mitään tarvetta karkkipussille tai muulle iltamakealle. Muutenkin kesä on oivallista aikaa tehdä rukkauksia ruokavalioon:

Jo aamulla kello kahdeksalta ulko-oven avatessa tuoksuu alkavalle hellepäivälle. Lämpimälle, yön ajaksi hieman virkistyneelle kesäilmalle. Vähän niin kuin Italiassa, paitsi että tuoksusta puuttuu ilmassa leijuvat savuaromit ja muut (liikenne)päästöt. Täällä kotipihalla saasteiden hajun korvaa vastaleikatun nurmikon tuoksu. Ei hassumpaa. Vaikka edelleen pihalta puuttuu jotakin oleellista eli Rolle, jaksaisin silti istua loputtomiin aamuaurinkoisella pihalla ja haistella sen tuoksuja. Sen verran harvoin Suomessa on tällaisia aamuja, jotka tuntuvat sulattavan joka ikisen talven aikana kertyneen vaivan ja harmin. Unohtuvat kaikki ne lukemattomat aamupalelut, jolloin sängystä nousemisen jälkeen pitää heti etsiä villatakki hartioille. Olisikohan elämä kokonaisuudessaan parempaa ja onnellisempaa, jos olisi aina näin lämmintä ja aurinkoista?

Tie vie aina eteenpäin. Viime päivinä olen selaillut paljon vanhoja valokuvia koneella. Miten paljon niitä kertyykään! Nykykameroiden aikana kuvia vain räpsitään, tallennetaan koneelle eikä sitten muisteta poistaa huonoja otoksia eikä tehdä muutakaan karsintaa. Onneksi hyviä kuvia on kuitenkin enemmän kuin huonoja, kunhan vain jaksaisi joskus tehdä koneen kuvasotkusta jonkun järkevän kokonaisuuden. Valokuvat vievät ajatukset menneeseen. Niitä pitäisi ehkä katsella useamminkin, niin muistaisi paremmin, miten paljon hyviä hetkiä ja kivoja muistoja elämään sisältyy. Monet niistä toki ovat muistissa myös mielessä, mutta moni pieni hauska yksityiskohta on saattanut unohtua. Yleensä vanhoissa valokuvissa säikähtää eniten joko omia omituisia vaatevalintoja tai hiustyyliä. Tuokinko asia on pitänyt valokuvata, on toinen yleinen kuvia katsoessa heräävä huvittunut ajatus. Ja noin monta kuvaa samasta paikasta tai asiasta. Ja vielä:

Vaikka siihen kuinka yrittää valmistautua tietäen sen väistämättömänä olevan edessä, ei siihen koskaan ole valmis. Oman koiran kuolema on paitsi uskomattoman kipeä tapahtuma, myös pikakelaus koiran kanssa vietettyihin vuosiin. Ehkä osasyy kipuun onkin juuri siinä: paitsi että luovut koirasta, jätät hyvästejä koko sille ajalle, jonka koira on elämässäsi ollut. Rolle oli ylioppilaslahja isältäni - jo siinä muisto, joka saa kyyneleet silmiin. Nyt jo edesmenneen isäni kanssa Rolle oli hyvä kaveri ja silmissäni näkyy vielä yhä joskus heidän hahmonsa kävelyllä lähimetsässä. Kun isäni kuoli, Rolle etsi häntä vimmatusti talon joka kolosta, saunasta ja sohvien altakin, kunnes luovutti, juoksi ulos eikä suostunut astumaan moneen kuukauteen tassullaan isän taloon. Odotti vain pihalla kun kävimme talolla ja katseli pihatielle kuin odottaen häntä palaavaksi. Tuo sama katselupaikka aidanvierustalla pensaiden alla on nyt tyhjä. Samoin koko piha on tyhjä ja hiljainen. Kysyn itseltäni vähän väliä:

Cornettoja, nam! Onko italiaisuus jotakin, joka vaivihkaa siirtyy sinuun asuessasi vuosikaudet italialaisen kanssa? Tätä kysymystä olen viime aikoina miettinyt. Olen aina ajatellut, että minulla on muutamia, ehdottomia, selkeästi suomalaisia tapoja, joista en ikinä luopuisi. Otetaan vaikka aamiainen, jonka tulee ehdottomasti mielestäni olla suolainen, eikä mitään makeita kakkuja kuten Italiassa. Olen vannoutunut aamupalaihminen. Jos pitäisi valita päivän aterioista, minkä jättää väliin, niin se taatusti ei olisi aamiainen. Kunnollinen, suolainen aamupala on se, millä päivä lähtee hyvin käyntiin. Munakasta, leipää, raejuustoa, jogurttia ja hedelmiä. Italialaisille aamupalacroissanteille olen vähän naureskellut, päivitellyt niiden epäterveellisyyttä ja pitänyt niitä loma-aamujen herkkuina. Viime aikoina olen huomannut kuitenkin huolestuttavaa italialaistumista aamupalatavoissani:

Herkkuja mielin määrin. Jokin aika sitten jossakin naistenlehdessä oli juttu, jossa toimittaja kokeenomaisesti antoi itsellensä luvan syödä parin viikon ajan mitä vain mieli teki. Ei dieettejä, terveellisyysajattelua, kalorinlaskentaa tai yhtään mitään muutakaan, vain mielihaluja ja niiden tyydyttämistä. En enää muista tarkkaan, miten jutussa kävi, mutta sen muistan, että toimittaja söi paljon epäterveellistä ruokaa - juuri niin kuin saattoi olettaakin. Jos mieli teki berliininmunkkia ja hot dogeja, hän söi niitä niin paljon kuin jaksoi. Tavoitteena oli kokeilla, mihin pisteeseen asti keho on taipuvainen mielihaluihin, missä tulee raja vastaan vai tuleeko ollenkaan. Jo silloin lukiessani juttua ajattelin, että vaikka kuulostaakin yököttävältä, olisipa hauska joskus kokeilla itsekin. Mutta kukapa sellaiseen kokeeseen haluaisi ryhtyä. Yllättäen tilaisuus tarjoutui minulle kuin itsestään:

Tosifanin paita. Näinä päivinä ei huvittaisi olla brasilialainen - eikä hollantilainenkaan. Onneksi Suomi ei ole onnistunut selviytymään vielä tähän mennessä jalkapallokarkeloihin, niin ei tarvitse jännittää ja sulatella pettymyksiä. Ei se Italian jääminen alkulohkoon kuitenkaan niin kirpaise, vaikka kannustan kovasti Italiaa ja välillä tunnen itseni jo jopa melkein neljäsosaitalialaiseksi tai jotain sinne päin. Jääkiekossa Suomen tappiot kirpaisevat enemmän, siitä ei pääse mihinkään. Italialaisetkin tuntuvat päässeen ihan kohtalaisesti jo yli näiden MM-kisojen katastrofituloksesta. Varsinkin kun rinnalle on tullut kaikkien kisakatastrofien äiti, Brasilian romahtaminen 7-1 tappioon välierässä kotikisoissaan. Kun siihen vertaa, monet oman maan urheilutraumat tuntuvat, no, ainakin vähemmän murskaavilta. Jääkiekossakin moiset tappionumerot välierässä olisivat karmea tulos. Kahden kulttuurin perheessä on yksi huono puoli urheilutraumojen osalta:

Ajankohtainen teemakakku. En ole missään nähnyt niin hienoja syntymäpäiväkakkuja kuin Italiassa. Jokaisilla synttäreillä, joissa olen ollut (aikuisten synttärit mukaan lukien), on tarjolla ollut huikeasti koristeltuja, konditoriasta tilattuja kakkuja. Olen päätellyt, että italialaisilla on asiasta jonkinlainen pakkomielle: synttärikakun on oltava viimeisen päälle. Kun mukaan laskee sen, että Italiassa muutenkin itse leipominen on tuntumani mukaan harvinaisempaa kuin Suomessa, valmiskakkujen suosion ymmärtää.  Miksi tehdä itse, kun pienemmällä vaivalla saa valmiina ja usein vielä paljon näyttävämmän. Varsinkin jos on valmis maksamaan kakusta useita kymppejä. Meilläkin on muutaman kerran menty italialaisen kaavan mukaan kakkuasioissa:

Lempisaunajuomani. Miltäpä kuulostaa seuraavanlainen parisuhteen laatuaika: Lapset nukkuvat, talo on hiljainen eikä ole edes jalkapallomatsia häiritsemässä, vaan on hyvää aikaa lämmittää sauna. Jääkaapissa kylmenee villivadelmavesi. Lähdetkö saunaan, vaimo kysyy. Moni mies vastaisi ilomielin kyllä, varsinkin kun vaimo on vielä älynnyt laittaa jääkaappiin kylmenemään jotain vähän huurteisempaakin. Toki miehenikin vastasi eilen kyllä tätä ehdottaessani, mutta ei niin ilomielin. Taasko pitäisi lähteä sinne koppiin paistumaan.  Älä sitten heitä löylyä, oli hänen ensimmäinen kommenttinsa saunan lämmössä. Parin minuutin kuluttua ensimmäiset kärsimyksen merkit ilmestyivät kasvoille. Yritin jutella niitä näitä kun kerrankin rauhassa kahdestaan sai puhua, ja siinä sivussa vaivihkaa heitin yhden pienen kauhallisen vettä kiukaalle. Seuraukset olivat kohtalokkaat:

Jalkapallomatsin parhaat eväät. Vihdoinkin tänään on luvassa hieman taukoa koko alkukesän minua "piinanneesta" univarkaasta. Ei, en nyt puhu vauvasta vaan MM-jalkapallosta. On uskomatonta, millä voimalla palloa potkivat ukot pitävät minua telkkarin ääressä yömyöhään, vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi käyttää kaikki nukkumishetket hyväkseni ja painua pehkuihin, kun vauva kiltisti nukahtaa kello kymmenen illalla. Mutta ei. Törötän sohvalla innostuneesti hereillä vielä puolenyön aikaan, vaikka tiedän joutuvani heräämään yöllä imettämään ja aamulla esikoinen herättää yleensä jo kahdeksan maissa. Kaikki tämä innostus siitäkin huolimatta, että Italia ei pelaa enää kisoissa. Oikeastaan parempi niin. On paljon rentouttavampaa katsoa matseja, kun ei tarvitse jännittää kenenkään puolesta. Ei spekuloida, mikä vastustaja olisi pudotuspeleissä helpompi ja toivoa sen mukaisesti jonkun tietyn maan voittoa. On ihan sama, vaikka jouduttaisiin tiukkoihin rankkareihin, voin kerr

    Kastekynttilä juhlapöydässä. Kun kerroimme keväällä appivanhemmille tulevan poikavauvamme nimiehdotuksen, vastaanotto oli varautunut. Olin yllättynyt, koska olin ajatellut heidän olevan mielissään perinteisestä italialaisesta nimestä. Sen sijaan tuli ehdotus, että laittaisimme pojalle jonkin tyypillisen suomalaisen pojannimen. Mietin hetkisen. Paavo, Pekka, Antti? Ei. Mika, Onni, Akseli? Ei ei. Eikä varsinkaan Timo (italiaksi tinjami) tai Matti (italiaksi hullut). Muutkaan suomalaiset nimet eivät oikein iskeneet, eikä mieleen tullut yhtään sellaista kivaa sopivaa suomalaista nimeä, joka olisi rimmannut edes kohtalaisesti italialaisen sukunimen kanssa. Tokin Suomessa on nyt muodissa koko joukko kansainvälisiä uusnimiä, on Lukaa, Astonia ja Oliveria , jotka olisivat rimmanneet, mutta niitäkään ei tehnyt mieli laittaa. Suomessa ei riitä, että saa keksittyä kivan etunimen. Sitten on vielä mietittävä toinen ja usein jopa kolmas nimi, joiden on tietenkin sovittava yhteen ensimm