Mustikkapasta

Piazza del Duomo, Spoleto Kello on seitsemän aamulla ja istun anoppilan parvekkeella. Aurinko tekee juuri nousuaan, se on noussut jo mutta kipuaa parhaillaan näkyviin Colli Albanien , talojen kattojen ja korkeiden Välimeren mäntyjen takaa. On sunnuntaiaamu joten vallitsee ihmeellinen rauha. Alhaalla kadulla hurisee auto vain silloin tällöin. Lintujen äänet kuuluvat. Tunnistan varpusten tirskahtelun ja kottaraisparven korviahuumaavan kuoron, mutta huilumaista ääntä pitävä lintu sekä yksitoikkoista triit triit -sävelmää toisteleva yksilö jäävät arvoitukseksi. Nyt konserttiin yhtyy kaukaa kantautuva sepelkyyhkyn kurnutus, sen tunnistan ongelmitta myös. Roomassakin siis on lintuja, kunhan ne vain kaupungin meteliltä saavat äänensä kuuluviin. Yleensä näin aamutuimaan, vielä parempi jos sunnuntaina. Aamut ovat parasta aikaa täälläki n. Koko kesän Suomessa olen nauttinut juuri aamuista, hetkistä jolloin olen voinut siirtyä suoraan sängystä terassille auringonpaisteeseen. Kirjoitanhan...

Tänä aamuna meillä herättiin jännittyneissä tunnelmissa ja aikaisin - hyvä että unta oli yöllä saatu. Jokainen yön risahdus ja portaiden narahdus kiinnitti huomion. Onko se la Befana , loppiaisnoita? Nytkö hän tulee lahjoineen ja rikkinäisine sukkineen? Italialainen loppiainen on suomalaista vastinettaan mukavampi - ainakin lasten näkökulmasta. Paitsi että juhla on jotenkin isomman ja tärkeämmän tuntuinen kuin Suomessa, italialaiset lapset saavat loppiaisena lahjoja. Juuri kun joulupukin käynnistä on selvitty, tulee loppiaisnoita, joka tuo sukat täyteen tuomisia lapsille. Ensimmäiseksi aamulla lapset ryntäsivät alakertaan joulukuusen luo. Olisiko siellä lahjoja, tietenkin olisi, he tiesivät sen mutta jännitys kalvoi silti, mitä jos ei olisikaan. Jos Befana olisi sittenkin unohtanut käydä, tai vielä pahempaa, hän olisi käynyt mutta jättänyt pelkkiä hiilenpaloja, kuten tuhmille ja tottelemattomille lapsille hänellä on tapana jättää, tai niin ainakin vanhastaan lapsia on peloteltu...

Miksi pesukoneet hajoavat aina silloin, kun niiden tarve on suurimmillaan? Vasta muutama viikko sitten kauhistuneen-myötätuntoisena kuuntelin, kuinka naapuri valitti pyykipesukoneen lakanneen toimimasta juuri, kun perhe likasi lakanoita noroviruksen kourissa.  Eilen sain asiasta omaa kokemusta, onneksi tosin kyseessä oli astianpesukone ja 23 synttärivierasta astioita likaamassa. Juuri kun olin saanut astianpesukoneen täytettyä ja ajattelin puolentoista tunnin pikaohjelmalla pesaista aterimet ja astiat sopivasti ennen vieraiden saapumista, kone alkoikin vilkuttaa erroria. Eikä suostunut käynnistymään. Ei todellakaan ollut aikaa ryhtyä tiskauspuuhiin (kakut koristelematta, munkit paistamatta, pöytä kattamatta, lattiat pesemättä, salaatti valmistamatta, ilmapallot puhaltamatta), mutta onneksi mieheni polkaisi pyörällä kauppaan ja kävi ostamassa kertakäyttöaterimet ja -kupit. Lautaset meillä onkin aina kertakäyttöä lastenjuhlissa, lähinnä teeman takia ja osittain kätevyyssyistä...

Pussillinen penkkarikarkkeja.  Vaikka kaikki kirjoittavat tänään ystävänpäivästä, uin rohkeasti vastavirtaan ja kirjoitan penkkareista ja siitä, kuinka omissa penkkareissani olin todellakin oikea vastarannan kiiski. Asia tuli mieleen elävästi taas tänään, kun satuimme Esplanadille parahiksi penkkariajelujen aikaan. Kaikki kolme lasta olivat mukana, sillä esikoisen lääkäri sattui samalle päivälle. Vielä aamulla hän valitti, että edessä on maailman tylsin päivä, koska pitää mennä lääkärille ja kiva koulupäivä jää väliin (koulussa oli talviurheilupäivä). Lounaallakaan mieli ei vielä ollut kovin korkealla, vaikka kävimme lasten suosikkiravintolassa Pizzariumissa, josta muuten saa ihan älyttömän hyvää roomalaistyylistä palapizzaa. Yritin kuvata edessä olevaa tapahtumaa lapsille (naamiaisasuisia nuoria täynnä olevia kuorma-autoja, karkkeja, värikkäitä abi-julisteita) mutta etukäteisodotukset eivät heillä siltikään olleet kovin korkealla,  ainakaan ei niin innostuneista ilm...

Puolisentoista vuotta sitten tapahtui jotakin, jonka myötä elämämme muuttui lopullisesti. Eräänä kesäisenä päivänä veljeni sattui huomaamaan Helsingin Sanomissa ilmoituksen myytävästä mökistä Oravissa Haukiveden rannalla.  Mökin vesipiste. Oravissa, maailman kauneimmassa ja parhaimmassa mökkipaikkakunnassa! Eihän sellaisesta ilmoituksesta voinut syntyä muuta kuin pikainen perhekokous, jossa käytiin läpi jokaisen sisaruksen halukkuus kimppamökkeilyyn. Myytävä mökki oli nimittäin sellainen, että siihen mahtuu isompikin porukka.  Minä ja mieheni kuuluimme lopulta siihen reiluun puolikkaiseen, joka sisarusparvesta kimppamökkiprojektiin lähti. Meitä on mukana yhteensä neljä pariskuntaa eli kolme veljeäni vaimoineen sekä me.   Emme ole katuneet hetkeäkään. Mökistä on tullut iso ja tärkeä osa elämäämme, sellainen, joka haastaa jopa Italian-reissut houkuttelevuudessaan. Meistä on tullut mökkihöperöitä, jotka vaahtoavat innolla mökkikauden avauksesta ja miett...

Aitoa oikeaa tiramisua. En ole ollut koskaan erityisen hyvä kakkuleipuri, mutta yhdessä asiassa olen aika haka: tiramisun teossa. Asiaan vaikuttaa ehkä se, että tiramisu on pitkään ollut lempijälkiruokani. Jo kauan ennen kuin minusta tuli italialaisen miehen vaimo, tutkailin ja vertailin tiramisureseptejä ja halusin oppia valmistamaan itse hyvää tiramisua.  Viimein joskus pari vuosikymmentä sitten törmäsin jossakin vanhassa lehdessä muistaakseni Susanna Rahkamon tiramisureseptiin. Se vaikutti yksinkertaiselta mutta hyvältä: muutama hyvä raaka-aine eikä liikaa monimutkaisia vaiheita. En enää muista alkuperäistä reseptiä, sillä vuosien varrella olen kehitellyt siitä omanlaiseni. Meni pitkään, ennen kuin ymmärsin kuinka hyvää tiramisua reseptillä saa aikaan:

Maisemia pelottavalta vuoristotieltä. Terveisiä Autostrada del Solelta! Nimensä mukaisesti tie on tällä hetkellä erittäin aurinkoinen. Lämpömittari näyttää 41,5 astetta. Teemme matkaa kohti Roomaa kiitettävällä vauhdilla ottaen huomioon, että tänään starttaa italialainen lomakausi ja noin viisi miljoonaa italialaista ja saksalaista kesäturistia on tien päällä. Dolomiittien jylhät maisemat ovat jo aikaa sitten jääneet taa ja muuttuneet toscanalaiseksi ja umbrialaiseksi kumpuilevaksi (auringonkukka)pelto-lehtipuumetsämaisemaksi. Vielä aamulla harjoitimme ylä- ja alamäkitreeniä kävelemällä viimeisen parin kilometrin patikointipolkureitin miellyttävän viileässä vuoristometsässä, mutta tässä kuumuudessa ajatuskin moisesta hikoiluttaa.  Kolmen päivän oleskelu vuoristomaisemissa oli sykähdyttävä kokemus, jonka varmasti haluan kokea vielä uudelleen. Se   opetti myös erään kiintoisan ja ennen piilommassa pysyneen luonteenpiirteen itsestäni:

Jäätelöä vai lisäainemössöä? Koska ajatus ruokien sisältämistä lisäaineista on alkanut ärsyttää minua koko ajan enemmän, päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja ryhtyä tekemään jäätelöä itse. Olenhan kiusallisen tietoinen siitä, että lempiherkkuni jäätelö on aikamoinen lisäainerypäs. Näin kesällä asia on tietysti entistäkin ajankohtaisempi, sillä jäätelöä kuluu litrakaupalla ja harva se päivä. Pian edessä on vielä kesälomareissu Italiaan, eikä jäätelölisäaineongelma siellä ainakaan helpotu. Mielessä siintävänä haaveena on, että jonain päivänä pyöräyttelen jäätelömaun jos toisenkin kotikeittiössä. Tuoreista, hyvistä raaka-aineista, jotka eivät ole nähneetkään E-koodeja tai glukoosisiirappeja. Ensikosketus jäätelöntekoon ei ollut kovin rohkaiseva:

Aikainen herätys - erinomainen lounas. Normisunnuntaiaamu roomalaisella pienkerrostaloalueella yksinkertaisten, joka äänen läpi päästävien ikkunalasien maassa: Kello seitsemän alkaa kirkonkellojen iloinen kalkatus, joka jatkuu yhtä soittoa sadanviidentoista lyönnin ajan (olen laskenut tarkkaan). Kellonsoiton rytmi on noin kolme lyöntiä sekunnissa, eli ei puhuta mistään rauhallisista ehtookelloista. Varsinainen herkkäunisen painajainen, joka ikävä kyllä osoittautuu totiseksi todeksi. Vähän kellonsoittojen päättymisen jälkeen katon yli jyriseen muutama lentokone parin kivenheiton päässä sijaitsevalta Ciampinon lentokentältä. Viimeisen koneen jyrinän jälkijunassa äänimaisemaan ilmaantuu uusi ja tähänastisista äänistä itsepintaisin tulokas:

Teenäyteikkuna Lontoossa. Tottumuksilla on ruokailussa iso rooli. Syödään se leipä aamupalalla, juodaan ne iltapäiväkahvit, avataan se iänikuinen viljamustikkajogurttipurkki joka ilta ja vielä lähes samaan kellonaikaan. Minäkin luulin pitkään, että en pääse aamulla sängystä ylös ilman aamuruispalojani ja mangososepurkkia. Samaten kanaruoka ilman perunaa tai riisiä olisi ollut ihan kummallinen ajatus - nehän nyt vain kuuluvat yhteen. Kunnes päätin, että tästä lähtien aamiaiseni tulee koostumaan munakkaasta, tuorepuristetusta appelsiinimehusta, marjoista ja luonnonjogurtista, ja kanan kaveriksi tulee värikäs salaatti. Ei siinä kauan mennyt, kun tottumukset menivät uusiksi, ja nyt kana-riisiateria tuntuu kummalta eikä päivä lähde käyntiin ilman tuorepuristettua appelsiinimehua. Ymmärrän siis hyvin, että tottumukset määrittelevät paljon syömistämme ja että niitä voi halutessaan myös muuttaa. Tätä asiaa pohdin - en tosin pelkästään tätä - äsken päättyneellä Lontoon-reissullani. ...

Laatusuklaata. Mitä tekisimmekään ilman italialaista ruokaa! Tämä kuvio tapahtui tänään kaupunkipäivänä Helsingissä: kun lounaspaikan valinta tuli ajankohtaiseksi, pyörimme ainakin kolme varttia keskustan kortteleissa, kävimme tutkimassa ravintoloiden ruokalistoja ja tarkistamassa tunnelmaa. Tekisikö mieli tex mexiä, intialaista vai perusketjuravintoloiden kana-lohkoperunat-grillipihvi -tarjontaa? Paremmista makuelämyksistä tai suomalaisesta laaturuuasta olisi pitänyt maksaa vähintään parikymppiä per annos, ja monissa halvemmissa paikoissa jo pelkkä ovelta vastaan leijunut paistinrasvan haju vei ruokahaluja. Kuvio päättyi siten, kuten se on monet kerrat ennenkin päättynyt:

Rakkautta on - vitamiinipurkki rakkaalle! Ystävänpäivä tuli ja meni, ja monien mielestä sai mennäkin. Kritisoidaan sitä, miksi ystävyyttä pitää teennäisesti juhlistaa yhtenä päivänä vuodessa, kun paljon parempi olisi osoittaa ystävyyttä ja ystävällisyyttä vuoden jokaisena päivänä. Kriitikoille muistutukseksi, että ystävänpäivä, S an Valentino on italialaiseltaan eli alkuperäiseltään merkitykseltä kaikkien rakastuneiden päivä, la festa degli innamorati. Rakastuneiden päivänä mennään rakkaan kanssa ulos syömään, vaihdetaan keskenään lahjoja, miehet antavat naisille kukkia ja päivä on muutenkin kaikin tavoin omistettu rakkaan huomioimiseen ja rakkauden ylistämiseen. Tätähän rakastuneet tekevät kaiken aikaa muutenkin, joten ainakaan ei voi syyttää, että juhla olisi teennäistä yhtenä päivänä muistamista. Kun mieheni muutti Suomeen, hänelle oli ensimmäisenä ystävänpäivänä pienen järkytyksen paikka, kun ilmoitin suunnittelevani illallista ystävien kesken, ystävyyden kunniaksi totta...