Mustikkapasta

Maaseutumaisemaa Puolassa. Näky on jollain lailla todella hätkähdyttävä: näen perheeni kävelevän huoltoasemalta autolle päin, kaikkien kasvot ovat maskien peitossa. Vain silmät, nuo sielun peilit, näkyvät ja siksi ne tuntuvat tuikkivan vieläkin lämpimämpinä ja tärkeämpinä valoaan kuin tavallisesti. Tällaiseksikö maailma on mennyt, maskien maailmaksi, missä kummallisessa todellisuudessa me oikein nyt elämme? Kun ihminen pukeutuu maskiin, silmien merkitys kasvaa. Huomaan katsovani silmiä ja  etsiväni katsekontaktia aivan eri intensiteetillä kuin ennen, kun kohtaan maskia käyttävän ihmisen. Usein olen näkevinäni silmissä epävarmuutta, arkuutta, ehkä ihmetystäkin, pelkoa. Olen varma että myös hän tuntee aivan sanoin kuin minä: miksi kummassa me kaikki yhtäkkiä käytämme maskeja, mikä tämä uusi maailma oikein on ja mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa. Ja ennen kaikkea: mitä kaikkea edessämme vielä odottaakaan? Olemme keskellä Puolaa, vessahätä on yllättänyt ja kaarsimme ensimmäisen

Reissun tärkein varuste: kasvomaskit Tunne on aina yhtä upea: startata pihasta kohti satamaa, Tallinnaa ja Italiaa. Tätä on odotettu ja nyt se hetki on tullut. Hei vaan koti, nähdään syksymmällä, toivottavasti kaikki on ennallaan kun taas näemme! Ilmassa on kirpeää syksyä ja kosteutta, kun kotipiha jää taakse. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun suuntaamme autolla kohti Roomaa, mutta erilainen kerta kaikista muista kerroista tämä taatusti on.  Laskemme nopeasti, että esikoiselle automatka Roomaan on kuudes, keskimmäiselle kolmas ja kuopukselle toinen. Mutta milloinkaan ennen matka-varustukseemme ei ole kuulunut maskipakkaus kojelaudalla ja kymmenkunta käsidesipulloa ympäri autoa, jokaiselle perheenjäsenelle omansa ja eri hajuisena. Edessä on automatka Helsingistä Roomaan koronaviruksen aikaan. Lähdemme matkaan jännittyneinä (pysäytetäänkö rajoilla, joudummeko koronatesteihin, mitataanko kuumetta?) mutta helpottuneina siitä, että olemme ylipäätään päässeet lähtemään, että olemm

Meri myrskyää ja Mörko möllöttää Kansallismuseon Muumit 75 vuotta -juhlanäyttelyssä. Jos pitäisi valita jotain oikein suomalaista, saattaa hyvin olla että ensimmäiseksi mieleeni tulisi - muumit. Ehkä myös sauna, sisu ja Sibelius, mutta johtunee elämänvaiheestani pienten lasten äitinä, että muumit kiilaavat tämän listan ihan jopa kärkeen. Tosin muumien tenho piilee siinä, etteivät ne ole vain lastenhahmoja. Kaikkea muuta. Olen tosin ehkä harvinaisen lapsellinen aikuinen, mutta tykkään yhä katsella muumi-piirrettyjä (niitä vanhoja, uudesta versiosta en pidä lainkaan), muumi-pehmot ovat mielestäni ihania ja keräilen muumilusikoita, niitä reunoiltaan maailman pehmeimmin muotoiltuja teelusikoita joilla on nautinnollista lusikoida cappuccinovaahtoa. Mutta ennen kaikkea olen rakastunut muumifilosofiaan, olen aina ollut. Olen täällä blogissa kertonutkin lempilauseestani, jota nuoruudessani ja varhaisaikuisuudessai katselin eteisen seinään kiinnitetystä postikortista joka kerta kun läh

Normaalioloissa tästä tulisi iloinen postaus pakkaamishulinoista, jotka kodissamme ovat nyt käynnissä. Kun kolmilapsinen perhe koirineen lähtee autolla Italiaan, mukaan tarvitaan nimittäin paljon asioita ! Muistettavia asioita on niin paljon, että ystäväni ovat suositelleet muistilistojen kirjoittamista. Hellevaatteita totta kai, Roomassa odottavat noin 30 asteen lämpötilat noin syyskuun aluksi. Sitten tarvitaan iltoja varten pitkähihaista. Paluumatkaa varten lämpimiä syysvaatteita. Hotellikassiin kaikki neljän päivän reissuun tarvittava, ettei tarvitse aukoa isoja matkalaukkuja kesken matkan. Kenkiä eri tarkoituksiin: rannalle, kaupungille, helteeseen ja syyssäähän. Lääkkeitä ja voiteita ja sidetarpeita, kaikkea mihin nyt matkalla pitää aina varautua. Lapsille lelut, jota ilman he eivät pärjää eli ne tärkeimmät. Matkalle runsaasti viihdykettä, muun muuassa kaikki omistamamme ääntä pitävät kirjat kuopusta varten (lintukirjat ovat ykkösjuttu, ja siksi automatkoillamme usein laulavat

Eka kerhopäivä alkamassa.  Vein juuri kuopukseni kerhoon ensimmäistä päivää. Se hetki jota olen liikutuksella ajatellut, on nyt tullut eli istun yksin hiljaisessa talossa, vain koiravanhuksemme kuorsaus kuuluu pöydän alta ja avoimesta ulko-ovesta kantautuva tuuli. No, myös etätyötä tekevän mieheni tietokoneen hiiren klikkaus, joten aivan yksin en talossa kuitenkaan ole. Välitön vastuu lapsista ei ole nyt minulla, on ensimmäinen hetki elämässäni kun näin on. Kaikki kolme ovat jossakin yhteiskunnan järjestelmän osan huomassa ja sen vakuutusten ja vastuun piirissä. Äidin vapaahetki, oma hetki, mikä liekään, on nyt koittanut.  Voin ainakin noin periaatteessa tehdä nyt mitä mieleni lystää (vaikka käytännössä minun täytyisi työskennellä, mutta olen etukäteen antanut itselleni luvan ottaa tämä ensimmäinen päivä rennommin ja vaikka vain ihmetellä tätä hetkeä, tunnustella sitä ja tapani mukaan pohtia ja ajatella yhtä sun toista). Ja koska voin tehdä mitä lystää, olen siis vapaa. Vai

Teetä on flunssassa taas kulunut, mutta onneksi sen on voinut juoda välillä myös ulkona.  Kaksi aamua sitten se tuntui ensimmäistä kertaa: pieni kaktuksen pistely kurkussa. Päivä meni vitamiineja ja echinaforse-tippoja vetäessä niin paljon, että pelkäsin jo tulevani niistä humalaan. Siitä huolimatta seuraavana yönä tuli kurkussa pääsi valloilleen, ja aamulla nieleskelin turvonneella, kipeällä kurkulla. Se siis iski sittenkin, lasten flunssapöpö, myös minuun. Aamupäivästä vilunväreet yrittivät vallata ja päätä alkoi särkeä, ja nenä tuntui tukkoiselta. Lista perheessämme nyt jyllävän flunssan takia peruuntuneista tapahtumista alkaa olla jo hyvin pitkä: yhdet syntymäpäiväjuhlat, kahdet ylioppilasjuhlat, yhdet tupaantuliaiset,  terassihetki ystävän kanssa, kummitytön syntymäpäiväjuhlien rääppiäiset. Taitaa vielä peruuntua tämäniltainen lenkkikin toisen ystävän kanssa, vaikka nyt aamulla tunnenkin oloni jo paljon paremmaksi. Näinä aikoina pienikin flunssanpoikanen karkottaa tehokka

Tämän päivän askartelu lasten kanssa kertoo kaiken oleellisen. Tiedätkö, että päivän pituus vähenee tällä hetkellä joka päivä 3 minuuttia illasta ja 2-3 minuuttia aamusta? 5-6 minuuttia joka päivä. Tänään meillä on 15 tuntia 6 minuuttia aurinkoa, kymmenen päivän päästä 14 tuntia 17 minuuttia. Niin se vuodenkierto etenee. Syksyn tuoksut ja kostea pimeys tekevät tuloaan, se kaikki tuntuu jo aamuissa ja illoissa, yhtä aikaa täyteläinen ja raikas lahoamisen ensi tuoksu. Ja vaikka kuinka pelkäänkin talven pimeyttä, sen lähestymisestä kertova tuoksu on jotakin jota voisin haistella loputtomiin. Tänä aamuna puutarhakeinu oli kosteana yökasteesta, vaikka päiviin eikä kai jo viikkoihin ole satanut. Yökastetta tulee aina, selitin lapsille jotka ihmettelivät märkää ruohikkoa ja keinua ja arvelivat, että yöllä oli varmasti satanut. Kuivimmilla aavikoillakin muodostuu yökastetta, ja se on monille eläimille ja kasveille suunnilleen ainoaa vettä, jota he elämänsä aikana näkevät ja josta he