16 vuotta sitten tein peräkkäisinä päivinä päätökset, jotka määräsivät elämäni suunnan
Tänään on 16: s hääpäivämme. Niin kauan on jo siitä, kun astelimme alttarille Helsingin Tuomiokirkon loputtomalta tuntuvaa käytävää toivottoman hitain askelin - pidimme mielessä papin neuvon olla kiirehtimättä askelia häämarssin tahdissa vähän liiankin kirjaimellisesti. En unohda sitä koskaan, hetkeä juuri ennen kuin häämarssi kajahti soimaan ( J.S. Bachin Jesus, bleibe meine Freunde), puhumattakaan siitä kun sen lempeät ensi sävelet tulivat uruista ilmoille. Tällaisen hetken jälkeen, yhdessä koetun, ihminen ei voi enää erota toisesta. Kuinka voisikaan, kun tällaista on yhdessä koettu, jotakin näin suurta ja ihmeellistä? Ne olivat naiiveja ajatuksia kuten useimmat muutkin ajatukseni tuolloin olivat ja moni yhä on. Nyt tiedän ja tajuan, ettei yhteinen hetki kirkon etuosassa juuri ennen vihkimistä moniakaan sido kovin vahvoin sitein yhteen. Se heitetään pois arjen ensimmäisissä myrskyissä, tuskin edes muistaen että sellainen hetki on ollut. Minua tuo hetki kuitenkin on kantanut. Muis