Polttavia hetkiä Välimeren rannalla - mitä tehdä, kun meduusa pistää?

Kun olimme covidista selvinneet (ks. edellinen postaus), oli aika suunnata Marchen maakuntaan Senigalliaan viiden päivän rantalomalle.

Yöunet olivat jääneet ennätyksellisen vähäisiksi alkuloman aikana. Siitä olivat pitäneet huolen ensin oma kuume, sitten lasten sairastaminen ja ennen kaikkea päivisin yli 40:ään kohoavat lämpötilat, jotka lämmittivät majapaikkaamme, anoppilan yläkertaa, yölliseksi trooppiseksi hikikopiksi.

Olen viettänyt Italiassa kesiä kaksikymmentä vuotta, joka kesä, mutta vielä kertaakaan ei ole ollut tällaista kesää: avoimista ikkunoista ja tuulettimista huolimatta  katkeamaton, lakanat kasteleva hikoilu jatkuu koko yön, yöpukua saatikka peittoa ei voi ajatellakaan. 

Meduusa Senigallian rannalla.

Saapuminen Senigalliaan meren rannalle oli Rooman kuumuuden jälkeen kuin keidas erämaassa. Mereltä puhalsi vilvoittava tuuli joka puhalsi avonaisista ikkunoista loma-asuntoon sisälle, hikoilla ei yhtäkkiä enää tarvinnutkaan. 

Yöllä avoimesta ikkunasta kantautui tuulen lisäksi aaltojen rytmikäs murtuminen rantaan, meren tuoksu ja suolainen kosteus. Kuinka ihanaa kun ei tarvitse hikoilla, ajattelin unen hyväillessä mieltäni, vaan on pelkästään miellyttävän lämpöistä. 

Mutta jos olin ajatellut, että polttavat hetket olisivat ohi, olin väärässä. Ensimmäisenä aamuna heräsin siihen, että meren takaa nousevan auringon valo heijastui ikkunasermien rei`istä seinään. Päivä oli juuri noussut, kello näytti muutamaa minuuttia yli kuusi. 

Olin onnellinen, että valo herätti minut. Auringon nousu merenrannalla on jotakin, jonka vuoksi kannattaa herätä aikaisin.


Juuri noussut aurinko.

Lapset nukkuivat vielä, heidän ruskettuneet ihonsa loistivat makuuhuoneen hämärässä kun kurkistin huoneen ovelta heidän untaan, vieressäni nukkunut kuopus käänsi kylkeään kun nousin sängystä mutta jatkoi keskeytyksettä untaan.

Meri oli kaiken lisäksi tyyni, vain laiskat aallot hyväilivät rantaa. Juuri sellainen meri josta kaikkein eniten pidin! 

Sujautin uima-asun ylleni ja hellemekon päälle, hipsuttelin portaat alas ja astuin aamulämpimään, hellettä ennustavaan ulkoilmaan.

Minun tarvitsi vain kävellä meren syliin, se odotti minua siellä kuten se aina odottaa, vetää vastaansanomattomasti puoleensa. Voiko jotakin sellaista vastustaa kuin linnunmaitoinen merivesi, joka tyynenä ja majesteettisena lipuu hiekkarantaan aamuauringon hyväillessä kaikkia ja kaikkea? Mikään ei olisi saanut minua pysymään poissa vedestä sinä hetkenä.

Ehdin uida vain pari minuuttia, kun käsivarressa tuntui polttava sipaisu; kuin nokkonen olisi hipaissut veden alla. 

Vesi oli sameaa ja sinistä, en nähnyt pintaan syvemmälle. Jotakin siellä kuitenkin oli, jotakin joka poltti ja uhkasi.

Polttelu iholla oli sen verran ikävä, että se pakotti nousemaan heti vedestä. Polttava tunne nopeasti paheni, ja pian iholle nousi ranteesta kyynärvartta pitkin kyynärpäähän vana pieniä kutisevia näppylöitä. Tämän oli pakko olla meduusa!

Olin kuullut meduusoista varoitteluja niin kauan kuin Italiassa olin merissä uinut, mutta tähän mennessä kokemukseni noista merenelävistä oli rajoittunut yhteen kertaan, vuosia sitten Sardiniassa jolloin näin yhden sellaisen ajelehtivan vedessä.

Meduusan polttama on verrattavissa ampiaisen pistoon, eli meduusa levittää ihoärsytystä aiheuttavaa myrkkyä osuessaan ihoon. Useimmiten polttama on harmiton, joskin kivulias, mutta harvoissa tapauksissa myös anafylaktinen shokki on mahdollinen. 

Ranta aamupäivän paahteessa.

Selailin googlea ja soitin myös miehelleni, ja molemmista kanavista sain ohjeen valella pistoskohtaa merivedellä; apteekeista saatavista alumiinivoiteistakin voisi olla apua. Makea vesi on ehdottomasti kielletty meduusan polttaman hoidossa, sillä se saattaa pahentaa myrkyn leviämistä.

Kymmenen minuutin merivesikylvyn jälkeen iho oli yhä punainen, kipeä ja poltteleva, mutta merkkejä anafylaktisesta shokista ei ollut ilmassa. 

Aamu-uinti jäi siihen. Veteen ei tehnyt enää mieli mennä koko loppuloman aikana, sillä kuten nopeasti kävi ilmi, Senigallian rannat olivat täynnä meduusoita. Niiden lukumäärä kasvaa Välimeressä sitä mukaa kun vedet lämpenevät, joten niitä voi pitää yhtenä ilmastonmuutoksen ikävistä seurauksista.

Parina seuraavana päivänä lasten huvituksiin kuului bongata rannalle ajautuneita kuolleita meduusoita ja pyydystää vedessä lepattelevia pienempiä meduusoita haavilla ämpäriin. 

Neljäntenä rantapäivänä meduusa osui kuopuksen jalkaan kivuliain seurauksin, jonka jälkeen ei enää häntäkään saanut veteen. Muitakin lapsia alkoi veteen meno arveluttaa, ja viimeinen rantalomapäivä kului kaikilta hiekkarannan puolella.

Rantaan ajautuneita meduusoita näkyi Senigallian rannoilla useita.

Paluu Roomaan oli enemmän kuin tervetullut, vaikka meren aaltojen ääntä, rantaa ja tuoksua tulikin heti ikävä. 

Myöhemmin kävimme viettämässä rantapäiviä lähempänä Roomaa eli Anziossa, joka on kuuluisa toisen maailmansodan aikaisen liittoutuneiden maihinnnousupaikkana. 

Siellä meduusoista ei ollut merkkiäkään, eikä paikkakunnalla kesiään viettävän ystäväperheemme mukaan meduusoita ollut näkynyt Anzion vesillä koko kesänä. 

Ilmastonmuutoksen aiheuttama mahdollinen meduusoiden lisääntyminen vaikuttaa siis olevan varsin paikallista. Toisin sanoen meillä vain kävi huono tuuri rantalomaviikon sijainnin valinnan suhteen. 

Istuminen kuivalla maalla meren rannalla opetti kuitenkin jotakin tärkeää. Maailma, kuten ei merikään, ole ihmistä varten. Sillä on oma elämänsä ja eliöstönsä, kaikki kokonaisuuden kannalta tärkeää. Meduusatkin, jotka ajelehtivat ihmisen näkökulmasta tarkoituksettomasti meressä kuin aaveet tai tahdottomat hiutaleet ja aiheuttavat olemassaolollaan riskiä ihopolttamista.

Lapset pyydystivät ämpäriin pienempiä meduusoita - yksi sellainen
uiskentelee tässäkin kuvassa. Huomaatko sen?

Onhan se epämukavaa kun meduusa polttaa, ja joissakin tapauksissa se voi käydä jopa kuolemaksi, mutta siltikin - meduusat olivat tällä planeetalla jo kauan ennen meitä. Me olemme maailman suurin haitallinen vieraslaji, joka on aiheuttanut sen, että kaikki muu elämä on joutunut vetäytymään marginaaliin.

On siis enemmän kuin oikein, että joudumme maksamaan siitä mitä olemme tehneet.

Jos meret täyttyvät lämmetessään meduusoista, niin ihmisen osa on siinä tapauksessa istua rannalla. On unohdettava uimaretket aalloissa, sukellukset ja rantavesissä polskiminen. 

Kaikkea ei voi saada - kuten esimerkiksi olettaa, että kaikesta luonnon hyväksikäytöstä ja tuhoamisesta huolimatta kaikki voisi jatkua ennallaan: meret ja juomavedet säilyä puhtaana ja eliöstöltään ihmiselle ihanteellisena.

Tai luulla, että voisimme "nauttia" yhä pidemmistä ja kovemmista helleputkista, hikoiluista Italiassa tai Suomessa ilman että asiaan liittyisi jotakin hyvin pahaenteistä.

Tai että ihmiset voisivat pysyä järjissään, vaikka heidän elinympäristöstään on tehty lajille vieras ja jokapäiväisestä elämästään ihmisjärjen vastainen - ja yhä hullummaksi yhä vain kiihtyvällä tahdilla menee.

Mutta voi olla, että vauhti on tulossa kohti loppuaan, suurta törmäystä. Ja jos nyt, ennen sitä, on tullut aika maksaa, monessakin mielessä. 

Lopuksi kuvia rantalomalta Senigalliasta, johon mahtui - meduusoista huolimatta - monta ikimuistoista ja kaunista hetkeä, joita muistella toivottavasti pitkän, kylmän ja lumisen talven aikana Suomessa:


Näkymä loma-asuntomme parvekkeelta. Täällä kelpasi syödä lounasta ja päivällistä 
meren aallot taustamusiikkina!

Toinen näkymä asunnon parvekkeelta.

Aperitivot parvekkeella.



Iltakävelyllä rannalla.
Taustalla loma-asuntomme.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kymmenen päivää kuumetta ja kolmen viikon yskä: korona voi myös lapsella kestää kauan.

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi