Mustikkapasta

Pakko se on sanoa: jos koronaviruksesta pitää jotain hyvää etsiä (ja voi, hyvää olen löytänytkin), niin yksi ehdottomasti positiivisimmista puolista on turismin väheneminen. Sitä mieltä olen ollut koko pandemian ajan, mutta nyt Roomassa asia on konkretisoitunut lopullisesti. Eilen vietimme päivän Rooman turistikeskustassa. Olimme tietysti nähneet videoita lockdownin aikaisesta tyhjästä Roomasta, olemme nähneet ystäviemme lähettämiä kuvia heidän kaupunkipäivistään, joten osasimme varautua siihen, että Rooma on nyt erilainen Rooma. Mutta että näin erilainen! Että näin tyhjää, näin väljää, näin rauhallista. Kaikki ne pahimmat turistirysäpaikat, joissa tavallisesti joutui keskittymään siihen että pääsi luovimaan eteenpäin ihmispaljoudessa, varomaan taskuvarkaita ja toisten varpaille astumista, ovat nyt aivan tyhjiä. Vain muutama ihminen kävelee niillä, pyöräilijöitä ja sähköpotkulautailijoita huristaa silloin tällöin ohi, tienvarren kiviaidat ovat täyttyneet auringossa paistattelevis...

Merenrannalla.  Takana on kaksi rantapäivää peräkkäin. Roomassa hellelukemat ovat kohonneet lähes neljäänkymmeneen, mutta me olemme paenneet sitä Anzion rannalle heti aamusta ja tulleet vasta illansuussa kotiin. Mikä on lopputulos? Kolme tällä hetkellä makuuhuoneessa sikeästi nukkuvaa, uinnin, meren ja auringon uuvuttamaa lasta (tulimme kotiin äsken eli puoli yksitoista illalla, sitten nopea suihku ja nukkumaan), kolme palanutta selkää (joista onneksi vain yksi lapsen selkä ja sekin lievästi palanut), yksi palanut nenä ja maha ja yleinen yltäkylläisestä auringosta ja valosta johtuva raukeus. Iho tuoksuu vielä suihkunkin jälkeen suolalta. On väsynyt mutta onnellinen olo. Paitsi jos ajattelee ihon palamisen terveyshaittoja ja syöpäriskejä. Mutta niitä en halua nyt ajatella, vaikka olenkin palanut jo lapsena monta kertaa ja varsinkin aikuisena sen jälkeen, kun aloin viettää kesiä Italiassa. Jos ei näitä aurigon vaaroja ota huomioon, rantaelämässä ja auringon paahteessa ei ol...