Äidin omaa aikaa osa 1: hammaslääkärikäynti

Hammaslääkärin odotushuoneessa.
Kotiäidin elämä on aikamoista 24/7 työtä. Pitkiä ja säännöllisiä taukoja lasten kanssa olemisesta ei tule, enkä ole vuosien varrella voinut välttyä pohtimasta, minkälaista se olisi, joka päivä yli kahdeksan tunnin erossaolo lapsista. Tulisiko sitä kotiin aina uutta leikkimis- ja lastenhuomioimistarmoa täynnä? Ikävöisinkö lapsiani, jos ei nyt alinomaa niin monta kertaa päivässä kuitenkin?


Näitä pohdin, kun viime viikolla vietin sitä kuuluisaa omaa aikaa pariin otteeseen. Ensimmäiseksi edessä oli hammaslääkärikäynti, tuo epämiellyttävistä velvollisuuksista epämiellyttävimmästä päästä.  Tällä kertaa minulla oli kuitenkin uusi asenne: otin oppia kotiäitiystävästäni, joka on jo pidemmän aikaa kertonut suhtautuvansa kaikenlaisiin lääkärikäynteihin, kuten hammaslääkäriin ja luomenpoistoon, omana aikana.

Lääkärinpöydällä makaaminen voimatta tai täytymättä tehdä yhtään mitään, on omaa aikaa jos mikä. Kenellekään et joudu antamaan mitään itsestäsi, et nousta juuri kun olet istahtanut, et olemaan vastuussa yhtään mistään. On pakko olla paikoillaan ja omien ajatusten kanssa. Hammaslääkärissä ei voi edes puhua, vaikka muuten olisi minkälainen pälpättäjä tahansa. Mitä mainiota mindfulnessia!

Hammaslääkärin odotushuoneessa vietetty kaksikymmenminuuttinen oli ihan totta kuin pientä luksusta. Keskellä aamua ei ollut mitään muuta tekemistä kuin istua mukavalla tuolilla ja odottaa. Ja lukea hyvää kirjaa, tietysti. Matkat mukaan lukien minulla oli siis yhteensä lähes tunti lukuaikaa, milloin sellainen tapahtuu tavallisena arkiaamuna?

Sain luettua loppuu Antti Hurskaisen romaanin nimeltä 22 - kertomus syömisestä (Siltala 2019), mikä tietysti oli aika sopivaa luettavaa hammasterveysasioidenkin kannalta. Ehkä yksi oudoimmista lukemistani romaaneista muuten, lähes koko kirjan mittainen yksinpuhelu ja kuin kahdensadan sivun mittainen essee, jossa analysoidaan syömistä, ruokaa ja suhdetta syömiseen ja ruoan kykyyn muokata kehoa ja mieltä niin monelta kantilta, että ruokahalut lähes katoavat.


Olin sivulla 176, kun hammaslääkäri kutsui sisään ja pahoitteli vartin myöhässä oloa aikataulusta. Ei se mitään, minulla on hyvä kirja aina mukana. Hammaslääkärikin paljastui kirjojen ystäväksi, äänikirjojen tosin, ja niin oli jää jo rikottu.

Ei reikiä, ilmoitti hammaslääkäri tovin suutani ronkittuaan. Mutta yksi paikka pitäisi uusia, siellä on liian suuri hammasväli joka kerää ruuantähteitä ja lisää reikiintymisen mahdollisuutta. Olen ehkä vähän huomannut, sanoin minä joka ronkin sieltä joka ruokailun jälkeen hammaslangalla aterian jäänteitä. Ja sitten hammaskiveä olisi poistettavana.

Selvä. Otin hyvän asennon tuolissa, suljin silmäni ja otin vastaan mitä tuli. Tahdotko puudutteen, kun vanha paikka porataan irti? En tahdo, inhoan piikkejä ja  olen synnyttänyt kaikki kolme lastani ilman kipulääkkeitä eikä siinä sitten muuta perustelua tarvittukaan. Mitä pieni poraus on sen rinnalla, ei mitään, pelkkä hetkellinen kivunliepeen hipaisu.

Hampaanporauksen aiheuttaman kivun kestämisessä ei tosin ole apuna luonnon omia kivunlievityshormoneja, jotka auttavat luonnonmukaisen synnytyksen aikana, mutta toisaalta poraaminen kestää niin vähän aikaa, että siitä selviää hengittämällä pari kertaa syvään ja keskittyneesti ja ajattelemalla sitä, että kipu on kuin aalto joka nousee, yhtä varmasti laskee ja menee ohi - synnyttämisen perustekniikkaa siis.

Kolmen poraussession jälkeen paikka oli auki, ja hammashoitajan ilmanpuhallin pääsi esteettä viuhumaan hermoon asti. Mutta pahin oli ohi, ja uusi paikka oli paikoillaan hujauksessa. Ultraääntä hammaskivelle vielä, pientä vihlontaa ikenissä, ja se oli siinä. Tuoli nousi ylös ja pelätty hammaslääkärikäynti oli ohi.



Kävelin vartin matkan Rautatieasemalle, tie kulki Töölönlahden rantaa joka kylpi harvinaisessa talviauringossa. Kello lähestyi puoltapäivää, mutta aurinko oli jaksanut nousta hädintuskin puoleen väliin kesäisestä korkeudestaan. Rannan kaislikossa parveili ja sukelteli sorsia, talvi on ollut niille lempeä tähän asti, kuten muillekin linnuille, mutta meitä ihmisiä leutous pelkästään piinaa ja oudoksuttaa; mitä on tapahtunut talvillemme?

Kun Oodi ja Sanomatalo lähestyivät, voimansa menettänyt aurinko jäi niiden taakse, ja Kansalaistorilla oli varjoisaa ja edellisen päivän sateiden jäljiltä märkää ja viluisaa. Jostakin kuului joulumusiikkia, suomalaista, sen tunsi melankolisen mieltälämmittävästä sävystään heti. Arkihuolesi kaikki heitä, kirjaston ovien edessä kolme tonttulakkipäistä muusikkoa lauloi, lempijoululauluani.

Olisin halunnut jäädä kuuntelemaan, mutta oli kiirehdittävä junalle. Kotiin, lasten luo, päästämään mies lapsenlikkavuorostaan töihin. Junassa sain Hurskaisen kirjan luettua loppuun, suljin sen juuri ennen kuin piti nousta kotipysäkillä pois. Kävelin kotiin, aurinko paistoi yhä ja yhä se tuntui ihmeeltä.





Mies painui töihin ilmeisen helpottuneena siitä, että saattoi jättää riitelevät veljekset huomaani. Mutta minä en onnistunut hermostumaan heidän riitelystään, vaikka yleensä melkein aina niin teenkin, en tiedä juuri mitään ärsyttävämpää kuin pienempäänsä härnäävä isoveli ja kuin automaationapista painettuna joka provosoinnista kiljuva pikkuveli.

Mutta nyt kun olin ollut aamun poissa, osasin ottaa toisen asenteen. Kuumepotilas oli turhautunut viidettä päivää jatkuneeseen sisälläoloon, ja pikkuveli oli olosuhteiden uhri, pitkästynyt ehkä hänkin kun ulkoilut rajoittuivat pikaisin kotipihalla pistäytymisiin. Kukapa silloin ei kinastelisi sen kanssa, jonka kanssa on jaettava jokainen hetki, karkkipussi ja lelu, sen halattavan rakkaan mutta kaikessa läheisyydessään välillä niin kauhean ärsyttävän oman sisaruksen.

Pelataanko jotain, kysyin pojilta ja he valitsivat Kimblen. Ja sitä me sitten pelasimme, kerran toisensa jälkeen. Kärsivällisyys ja mielenrauha täyteen ladattuina loppupäivä sujui kuin leikiten. Söimme harmonian vallitessa, teimme iltapäiväpistäytymisen pihalla kuopuksen kanssa, kun esikoinen oli tullut koulusta kuumepotilaan seuraksi sisälle.

Jos kävisin töissä, tällaistäkö se olisi, jokainen ilta? Olisin täynnä omaa aikaani ja jaksaisin lapsia ja heidän kiukuttelujaan paremmin, minusta olisi kaiket illat pelaamaan ja leikkimään heidän kanssaan?

En tiedä, menisikö se niin. Sen tietävät vain töissäkäyvät äidit. Oma tuntumani on, että ei menisi. Sen perusteella mitä olen kuullut, äidit ja töissäkäyvät vanhemmat eivät suinkaan pidä työntekoa omana aikanaan. Työpäivän jälkeen ja ulkopuolella sitä kaipaa kuitenkin lisää, - ja vaikkei vertaus ihan yksi yhteen menekään, niin vertaan silti -  samalla tavalla kuin kotiäiti kaipaa työstään eli lapsistaan välillä taukoa. Vaikka sitten hammaslääkärireissun verran.



PAROLA DEL GIORNO: dentista (m) = hammaslääkäri











Kommentit

  1. Työpäivän jälkeen ei välttämättä ole jaksamista pelailla ja lapsetkin ovat usein väsyneitä pitkästä päivästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on totta, voi olla ettei normipäivänä ehdi muuta kuin ruuan laittaa ja iltatoimet ja yhteinen aika on siinä.

      Poista
  2. Itsekin pitäisi käydä hammaslääkärissä. Viime kerrasta on jo yli vuosi aikaa. Mutta varmasti totta, että siinä saa omaa aikaa vaikka ei ole se miellyttävin. https://www.dentapex.fi/

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?