Mustikkapasta

Iltaohjelmaa lapsille - nukketeatteria Roomassa Palatakseni edellisen blogikirjoitukseni aiheeseen mainitsen, että sen lisäksi että ovat lapsiystävällisiä, italialaisilla on myös ihastuttava kyky ottaa lapset osaksi arkea ja juhlaa. Olen useasti ihmetellyt esimerkiksi italialaista tapaa syödä myöhään ulkona lapset mukana. Ei siinä muuten mitään, mutta miten ihmeessä ne lapset jaksavat valvoa? Omakohtaista kokemusta sain juuri päättyneellä Rooman-reissulla. Pitkäperjantain iltana kokoonnuimme kavereiden kanssa yhteen, viisi pariskuntaa ja kahdeksan lasta. Aloitimme kahdeksalta, aikaan jolloin suurin osa suomalaisista lapsista jo joko nukkuu tai ainakin on iltapuuhissa.  Minua kauhistutti ajatus, että lähdemme liikenteeseen siihen aikaan illasta, vauvakin meillä vielä ja kaikki. Yritin puhua ystäviäni ympäri, että olisimme aloittaneet pizzansyönnin jo seitsemältä - sitä aikaisemmin tiesin olevan täysi mahdottomuus. Vaan miten kävikään:

3 lasta, elämän harmoniaa.  Italia on kriisissä. Siellä syntyy tällä hetkellä vauvoja vähiten koko Euroopassa. Tämä on hämmästyttävää, kun ajattelee miten lapsiystävällisiä ihmisiä italialaiset ovat. Ihmettelin asiaa äsken päättyneellä Rooman-lomalla lukiessani aiheesta lehdistä. Omassa ystäväpiirissämme ilmiö ei näy kovin selvästi. Tunnemme useita kahden ja jopa neljän lapsen perheitä. Nuorimmaisemme kummien luona vieraillessamme kuulimme heidän ystäväpiirissään vallitsevasta kolmen lapsen buumista. Mutta tilastot puhuvat muuta. Perheiden keskilapsiluku laskee. Otin asian puheeksi ystävien kanssa pizzaillallisella (jossa oli paikalla viisi pariskuntaa ja kahdeksan lasta). Aihe oli luonteva, kun kaikki ihastelivat perheemme kolmikuukautista tulokasta, vauva kiersi sylistä syliin ja vauvakuumetta oli havaittavissa yhdellä jos toisella paikalla olleista naisista. Ei ole lasten hankinta Italiassa helppoa, sain heiltä kuulla, ja syykin oli karua kuultavaa:

Rooman-loman tähtihetkiä Nyt kun olemme pullahtaneet takaisin Suomen kamaralle ja lumisateeseen, on ensimmäistä kertaa yli viikkoon aikaa hetken hengähtää. Viikko Roomassa kului kaikkien taiteen sääntöjen mukaan joka hetken täysillä eläen. Siitä sai kiittää sopivan lyhyttä - jota monet Italiassa kommentoivat sanoilla toccata e fuga - ja tiheästi ohjelmoitua lomaa.  Viikossa ehdimme oikeastaan kokea lähestulkoon kaiken, mitä yleensä Rooman-lomilla koemme: Aloitetaan säästä. Olimme onnekkaita, sillä joka päivä paistoi aurinko, ja lämpötila oli suomalaisittain helteinen, 25-26 astetta. Kerran ripotteli vettä muutaman minuutin ajan, mutta se riitti synnyttämään rakastamani märän asfaltin tuoksun.  Iltaisin ja aamuisin hellevaatteet vaihtuivat villa- ja talvitakkeihin. Yöllä selkä osui jäätävään kiviseinään, mutta toisaalta varpaat hikoilivat, koska appi oli laittanut lasten takia lämmityksen täysille koko yöksi.   Hikoilimme muutaman kerran myös liikenneruuhkassa, par

Pääsiäistä ilmassa.  Oli aikoja, jolloin paastosin ja kevensin ihan tosissani joitakin päiviä ennen Roomaan lähtöä.  Onhan Italiassa aina edessä sellaiset syömingit, ettei paremmasta väliä. Olen tavallisestikin kova syömään, mutta Italiassa vielä kovempi. Ei vain voi muuta, kun ruoka on siellä niin hyvää. Eiväthän ne paastoilut yleensä ole auttaneet, lähes aina palaan Suomeen parisen kiloa painavampana. Parin kilon lihominen ei onneksi ole minulle huono asia. Ainakaan vähän nuorempana, jolloin alipaino oli suurempi uhka kuin ylipaino. Tälläkään reissulla en todellakaan aio kantaa huolta liikakaloreista, sillä ne tulevat enemmän kuin tarpeeseen. Imetys kuluttaa paljon ja kuihduttaa ihan väkisin. Esikoisen aikana sain taistella ihan tosissani, ettei paino olisi vain jatkanut putoamistaan, vaikka söin kuin hevonen. Joku voi pitää laihtumista ihanteellisena asiana, mutta sen olen elämän aikana oppinut, ettei liiallinen laihuus ole tavoiteltavan arvoinen juttu:

Pakkaan parhaillani matkalaukkuja. Kirjaimellisesti monikossa. Kun viiden hengen perhe lähtee matkalle, ei yksi laukku riitä lähimainkaan. Samoin kuin ei riitä yksi päivä pakkaamiseen. On aloitettava jo kolmea, neljää päivää ennen. Ja ajatustyö paljon aiemmin. Onneksi tykkään pakkaamisesta. Se on osa matkan odotusta ja etukäteiskuvitelmia, millaista reissussa tulee olemaan. Toivottavasti tällä kertaa ainakin lämmintä säätä. Ei olisi ensimmäinen pääsiäinen Roomassa, jolloin sataa ja tuulee. Nyt säätiedotukset lupaavat lähes pelkkää aurinko ja +22 lämpötiloja. Olen kuitenkin jo aikoja sitten oppinut, että kun keväällä lähtee Roomaan, on otettava sekä talvivaatteita että kesävaatteita mukaan. Aikonaan naureskelin italialaisille, jotka kulkivat huhtikuisessa auringopaisteessa toppatakki päällä, kunnes tajusin:

Yrttejä kasvamassa. Mistä tietää, että lapsi on kasvamassa pois varhaislapsuudesta? No, ainakin siitä, että hänen lahjatoivelistoihinsa alkaa ilmestyä lelujen rinnalle muitakin asioita. Jouluna meidän eskarilainen toivoi vielä pelkästään leluja, mutta syntymäpäivälahjalista kuulosti jo erilaiselta: mikroskooppi, päiväkirja, legginsejä, sukkia ja yrttienkasvatusjuttuja. Oli siellä shopkinsejakin, ja olisi ollut ehkä muitakin leluja, mutta kun hetken keskustelimme siitä, miten paljon leluja joulupukki juuri vähän aikaa sitten toi, ei tyttö alkanut lainkaan väittää vastaan. Vastaväitteisiin olin varautunut, mutta nyt ymmärrän, että ehkä tämä nyt on sitä hidasta kasvamista ohi kiihkeimmän leluvaiheen. Toivottavasti lelut ja leikit eivät kuitenkaan vielä moneen vuoteen ole jäämässä pois tytön elämästä. Sitä toivon hartaasti. Olen jo kauan ollut lievästi ahdistunut seuratessani, miten nuorina monet lapset tuntuvat jättävän leikkimisen ja usein korvaavat sen virtuaalitodellisuudella

Flunssatroppeja Pitikin mennä avaamaan suuri suuni toissapäiväisellä kyläilyllä siskon luona! Koko talven olin pitänyt lausetta sisälläni, sillä olen tavallaan aika taikauskoinen, vaikka etupäässä yritän olla olevinani muuta. On nimittäin tuntunut ihan uskomattomalta, että lapsemme ovat selvinneet koko talven ilman ainuttakaan flunssaa tai muuta sairautta, jouluun ajoittuvaa, helposti sujunutta vesirokkoa lukuunottamatta. Kuusi pitkää ja kylmää kuukautta terveinä, vain me vanhemmat pari kertaa kurkkukivun ja lievän lämmön kourissa. En ole uskaltanut asiaa edes ääneen sanoa, sillä olen pelännyt sen rikkovan taian. Toissapäivänä päätin vihdoin uskaltaa. Ja päästin kohtalokkaan lauseen suustani: "Meillä ei olla oltu sairaana yli puoleen vuoteen", toki oikeaoppisesti puuta koputtaen. Mutta ei auttanut:

Hyvää syntymäpäivää!  Vuosi sitten minusta tuli varhaiskeski-ikäinen (kyllä, jonkun virallisen määritelmän mukaan varhaiskeski-ikä alkaa 35 ikävuodesta), tänään tuli taas yksi vuosi lisää. Nykyään nämä syntymäpäivät tuppaavat olemaan enemmän kriisin paikkoja kuin juhlan aiheita. On hellyttävää ja vähän haikeaakin seurata lasten iloa syntymäpäivistään, kun itselle vuosien lisääntyminen alkaa olla pelkkä hyytävä muistutus siitä, että ihmiselämä on todella todella lyhyt, ja siitäkin kaksi kolmasosaa kuluu vanhenemisen pelossa. Aivan noin synkkänä en onneksi joka hetki elämää näe, vaan enimmäkseen elän ajattelematta vanhenevaa kehoani. Mielihän ei tunnu vanhenevan ollenkaan, vaan usein erehdyn kuvittelemaan olevani yhä se nuori tyttö tai nuori nainen, jollaisena niin pitkään totuin itseni hahmottamaan. Kunnes sitten viimeistään peilin edessä tai myöhään valvomista yrittäessäni tajuan, että ovathan ne vuodet kuluneet minullekin. Ja näin syntymäpäivän aamuna harrastin erityisesti