Mustikkapasta

Suomalainen vappu on monen ulkomaalaisen näkökulmasta ainutlaatuinen näytelmä. Omaleimainen karnevaali, jonka on  alkuperäiseltä tarkoitukseltaan työläisten ja opiskelijoiden juhla mutta marinoituu alkoholissa niin, että siitä tulee tunnistamaton sekamelska valkolakkisia ihmisiä, puistoon oksentavia nuoria ja puskissa pissaavia hädänalaisia.  Tätä näytelmää katseli vapunaattona yhdeksäntoista vuotta sitten myös italialainen mieheni viettäessään vaihto-oppilasvuottaan Helsingissä (ja sillä tiellä hän muuten vieläkin on, yhä täällä).  Varaudu näkemään jotain mitä et takuulla koskaan ole nähnyt , suomalaisen vapun jo kokeneet opiskelijakaverit valmistivat häntä. Aika monen vaihto-oppilaan valokuvakokoelmissa on kuva keskellä puistoa ja keskustan katuja pissaavasta nuorisosta ( he todella tekevät noin siellä, tytötkin ). Se on se mitä ihmetellään ehkä kaikkein eniten, julkisesti virtsaamista. Enkä ihmettele. Jotenkin en osaa yhtään kuvitella samanlaista näkyä Roomassa tai mis...

Campo dei Fiori, Rooma Siitä on niin käsittämättömän pitkä aika kun olemme mieheni kanssa viimeksi olleet ilman lapsia yhtään missään, että varmaan siitä syystä alan pyöritellä mielessäni niitä harvoja aikaisempia kertoja, kun näin on tapahtunut.  Emme muutenkaan käy usein kahdestaan missään, mutta näin korona-aikana ne vähätkin käynnit ovat jääneet. Otamme asiaan kuitenkin rennon asenteen: aikaansa kutakin ja nyt on näin, joskus myöhemmin meillä varmasti tulee olemaan kahdenkeskistä aikaa niin paljon että olemme hukkua siihen ja valmiit tarrautumaan mihin tahansa, joka katkaisee ainaisen kahdestaanolomme!  Joka tapauksessa menneitä on mukava miettiä (minä ainakin rakastan sitä ja harrastan varmaan liikaakin...). Tänään mieleeni pulpahti muisto neljän vuoden takaa Roomasta, helteisen päivän lämpimänpimeästä illasta, kuuman asfaltin tuoksusta ja äänistä joita kantautui viereiseltä kadulta kulkevasta loppumattomasta autojen virrasta, hetkestä jolloin sain eteeni lautasellisen e...

Kirjapino: näitä luen juuri nyt. Kirjoittaa kirja ja kuolla. Se on ollut mottoni jo kauan, ja kaikessa mahtipontisuudessaan ja dramaattisuudessaan se kuvaa hyvin sitä kiihkeyttä ja toisaalta ponnistelun tuskaa, jolla olen unelmaani omasta kirjasta vuosikaudet hellinyt ja koettanut toteuttaa.  Viime uutenavuotena tein jopa "virallisen" lupauksen, että tänä vuonna sen on tapahduttava: käsikirjoitus, hyvä ja kokonaisuudeltaan saumaton, on saatava aikaiseksi. Luomisen tuska on käynyt liian suureksi ja pakottavaksi ja toisaalta ymmärrys elämän lyhyydestä saavuttanut tietoisuuden. Vuosi toisensa jälkeen kulunut ja aina vain olen kirjoittanut, mutta ilman kirkasta johtotähteä tai tajunnanräjäyttävää ideaa, vailla tarinaa jossa on alku, keskikohta ja loppu ja uskottava kokonaisuus ja etenkin kaikkia näitä yhdessä.  Usein kirjoittaminen on myös ollut takkuista ja vaikeaa. Siinä on ollut epätoivoinen sävy, ja usko omiin kykyihin on usein koetuksella: mitä jos en osaakaan kirjoittaa, ...

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi. Like kustannus 2021 Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy nimeen: Knausgård. Kirjailija varmasti itsekin tietää, että nimi on hänelle sekä hyöty että taakka. Hän on Karl Ove Knausgårdin ex-vaimo, ja kukapa ei haluaisi lukea autofiktion kuninkaan ex-vaimon autofiktiivista teosta. Toisaalta lukukokemukseen liittyy välittömästi vahva vertailun tuntu. Ja jos on perillä Karl Oven teosten sisällöstä, myös kutkuttava, ihmisen vähemmän jaloista luonteenpiirteistä kertova juorulehtimäinen uteliaisuus: miten ex-vaimo vastaa miehensä todellisuutta järkähtämättömän orjallisesti tavoittelevaan tyyliin, jossa vaimon sairaudesta kerrotaan tuon tyylin mukaisesti. Jopa niin, että lukijalle tulee tunne tirkistelystä toisten ihmisten yksityiselämän intiimeimpiinkin hetkiin.  Niin, kirjoittaako Linda Boström Knausgård kirjansa vastatakseen miehelleen? Haluaako hän näpäyttää takaisin, kertoa oman versionsa ja näkökulmansa asioihin, sen sijaan että jää pelkäksi tahdot...

Kolme tonttua, kolme uudenvuodenlupausta. Italiassa on uskomus, että mitä teet vuoden viimeisenä päivänä, sitä teet koko seuraavan vuoden. Tämä varsin mielenkiintoinen uskomus aiheuttaa sen, että tänään moni pyrkii tekemään vain asioita, jotka ovat miellyttäviä. Suomessa tällaiseen uskomukseen en ole törmännyt, mutta muuten maiden uudenvuodenviettotavoissa on paljon samaa.  Uutenavuotena esimerkiksi tehdään ahkerasti lupauksia molemmissa maissa. Minä en ole yleensä ole tehnyt, paitsi joinakin vuosina  olen pääsiäiseen asti syömättä karkkia -tyyppisiä lupauksia. Nyt on tunne, että on aika tehdä ensimmäiset "viralliset" uudenvuodenlupaukset. Haluan laittaa itseäni koetukselle, ehkä lujillekin.  Tässä siis kolme uudenvuodenlupaustani, jotka juhlallisesti lupaan (yrittää)pitää: 1. Vähennän somen käyttöä ainakin puoleen entisestään.   Viime vuonna käytin somea enemmän kuin koskaan, ja esimerkiksi Instagramissa käyttö lähti suorastaan lapasista. Kun ryhtyy somessa ...

Hätäkeisarileikkauksen jälkeen. Hyvää keskosten päivää! Sellaista vietetään tänään, ja sain äidiltäni äsken hyvän keskostenpäiväntoivotukset. Muuten en olisi koko päivää muistanutkaan. En tiedä vietettiinkö keskostenpäivää vielä niihin aikoihin kun minä synnyin keskosena kohta neljäkymmentä vuotta sitten.  Olen kuullut tarinan lukemattomia kertoja, lapsena jopa kyllästymiseen asti. Vasta kun olen kasvanut isoksi ja varsinkin kun olen saanut omia lapsia, tajuan tarinan kaikki vivahteet. Kuinka paljon pelkoa ja huolta syntymääni täytyi vanhemmilleni liittyä.  Synnyin kuusi viikkoa etuajassa, nykymittapuun mukaan ei kai millään kovin kummoisilla riskiviikoilla edes, mutta noihin aikoihin se oli kunnon keskosuutta. Koko raskaus oli riskiraskaus kohdunlaskeuman takia, ja kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa äitini joutui osastolle ennenaikaisen synnytyksen riskin vuoksi.  Onneksi joutuikin, sillä ilman sitä en todennäköisesti istuisi nyt tässä kirjoittamassa enkä olisi voinut ...

Pitkätukkaiset elämäni miehet. Syyskuinen ilta melkein päivälleen yhdeksäntoista vuotta sitten (se oli puolivälissä kuuta, tarkkaa päivämäärää en muista): olen keskellä juhlia joissa on paljon ihmisiä, vierelläni on ystäväni joka on minut kutsunut mukaan. Näen ihmisten joukossa jotakin joka kiinnittää huomioni. Hiukset.  Hyväkuntoiset, tummat ja kiiltävät - ja pitkät. Ne heiluvat pään liikkeiden mukana, kun hiusten omistajan pää kääntyy kaverinsa puoleen sanomaan jotain hänen korvaansa. Ne hipovat lähes alaselkää omien hiusteni lailla. Vai ovatko ne sittenkin vielä pidemmät kuin omani? Ja miten ne ovat niin hyväkuntoiset, minun täytyisi heti päästä kysymään, miten hän hoitaa hiuksiaan (no, selvisi aikanaan, ei mitenkään, ei edes hoitoainetta käytä). Lopulta katsoin hiusten omistajan - miehen, niin, hän oli mies - kasvoja enkä nähnyt niissä mitään sellaista mikä olisi sellaisenaan kiinnittänyt huomioni paitsi ruskeat, kiltin näköiset silmät. Näin että silmät katsoivat minua, olivat ...

Eilen illalla tavanomainen iltakirjoittamisen hetki pysähtyi, kun törmäsin sosiaalisessa mediassa uutisiin Beirutin räjähdyksestä. Mitä helvettiä siellä oikein on tapahtunut, olisin varmasti ajatellut jos minulla olisi tapana kiroilla muuten kuin aivan äärimmäisissä tapauksissa . Valtava räjähdys, suunnaton tuhovoima, ydinräjähdyksen kaltainen, verrattavissa 3,5 richterin maanjäristykseen, tuntui ja kuului 240 kilometrin päässä Kyproksella asti, asuintalot tärisivät, paineaalto rikkoi ikkunoita, kymmeniä kuolleita, tuhansia loukkaantuneita, ambulanssin pillien ääntä kaikkialla kaupungissa... Terroriteko? ihan ensimmäiseksi tuli tietysti mieleen, näinä aikoina. Mutta tällä hetkellä näyttää siltä, ettei kyseessä olisi terrori, vaan onnettoman hallituksen (tai muun tahon?) vastuuton teko säilyttää 2750 tonnia otollisissa oloissa räjähdysherkkää ammoniumnitraattia , maatalouden käyttämää lannoitetta mutta myös esimerkiksi rakennusteollisuuden räjäytystöissä käyttämää ainetta kaupungin ...