Mustikkapasta

Näinä alkuviikon tuulisina, sateisina päivinä on ollut hyvä istua sisällä ja lukea kirjaa. Eilen tosin uskaltauduin pihalle ja jopa kävelylle vain väistelläkseni puista lentäviä risuja ja huomatakseni, että tuuli oli kaatanut pätkän pihamme puuaitaa. Tänä talvena tuulia ei ole ollut aivan niin paljon kuin viime talvena, tai sitten vain en ole kaikelta lumen riemulta tullut niitä huomanneeksi. (Lue halutessasi myrskypostauksia viime talvelta: Myrskyn jälkeen ja uutta myrskyä päin - ilmastonmuutos NYT  ja Lähelle tullut painajainen  tai aikaperspektiiviä antava, melkein 10 vuoden takainen teksti jonka tapahtumat voisivat olla suoraan vuodelta 2100:  Sadetta ja muita ääri-ilmiöitä sekä kauhukokemus Genovassa )  Viime päivien tuulet eivät kuitenkaan ole jääneet huomaamatta. Sattumoisin olen niiden ikkunalasien takana viuhumista kuunnellessani lukenut kirjaa, jolle ne eivät voisi olla sopivampaa taustaääntä: Kerttu Kotakorven Suomen luonto 2100. Tutkimusretki tulevaisuut...

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi. Like kustannus 2021 Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy nimeen: Knausgård. Kirjailija varmasti itsekin tietää, että nimi on hänelle sekä hyöty että taakka. Hän on Karl Ove Knausgårdin ex-vaimo, ja kukapa ei haluaisi lukea autofiktion kuninkaan ex-vaimon autofiktiivista teosta. Toisaalta lukukokemukseen liittyy välittömästi vahva vertailun tuntu. Ja jos on perillä Karl Oven teosten sisällöstä, myös kutkuttava, ihmisen vähemmän jaloista luonteenpiirteistä kertova juorulehtimäinen uteliaisuus: miten ex-vaimo vastaa miehensä todellisuutta järkähtämättömän orjallisesti tavoittelevaan tyyliin, jossa vaimon sairaudesta kerrotaan tuon tyylin mukaisesti. Jopa niin, että lukijalle tulee tunne tirkistelystä toisten ihmisten yksityiselämän intiimeimpiinkin hetkiin.  Niin, kirjoittaako Linda Boström Knausgård kirjansa vastatakseen miehelleen? Haluaako hän näpäyttää takaisin, kertoa oman versionsa ja näkökulmansa asioihin, sen sijaan että jää pelkäksi tahdot...

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (Tammi 2019) Rakkaus. Jos siitä kirjoitettujen romaanien yhteismäärä laitettaisiin riviin, saataisin varmasti jonnekin kuuhun asti ylettyvä kirjajono. Voiko rakkausromaaneja enää kirjoittaa toistamatta kaikkea, mitä on jo sanottu, kerrottu ja kuvailtu? Kyllä vain voi, sen osoittaa Anna-Kaari Hakkaraisen romaani Dioraama (Tammi 2019). Ja vielä enemmän: todellakin voi ja millä tavalla voikaan! Kyseessä on kirja, joka minulla oli kirjastosta varauksessa siitä lähtien kun kuuntelin Akateemisessa kirjakaupassa viime syksynä kirjailijan haastattelua. Mielenkiinto kirjaan heräsi, kun keskustelussa nousi arvio, joka kirjasta on esitetty: sitä lukiessa tekisi koko ajan mieli kirjoittaa tekstistä lauseita ylös. Se on mielestäni aina hyvän kirjan merkki. Kirjasta oli monta varausta, niin monta että lopulta oma vuoroni tuli vasta tänä kesänä, tarkemmin sanoen kesäkuussa. Kirjan hakureissusta olen kirjoittanut blogissa ihan oman postauksenkin nimeltään Pyö...

Ystäväni kertoi viime vaelluksellaan Lapissa kuulleensa suden ulvontaa. Vau , ajattelin, ja henkäisinkin sen ääneen. Jännä, että reagoit noin, sanoi itsekin ulvonnasta innoissaan oleva ystäväni. Kaikki joille siitä kerron, sanovat yleensä hui ja kysyvät, eikö ollut kauhean pelottavaa. Pelko on monille ensimmäinen tunne, joka susista tulee mieleen. Toinen vahva ehdokas on viha, ainakin jos liikutaan poronhoito- ja metsästyspiireissä. Usein nämä tunteet lomittuvat yhteen niin tiiviiksi kimpuksi, ettei siitä erota, mihin toinen loppuu ja mistä toinen alkaa. Tätä tunteiden vyyhtä ja kimppua käsittelee Jouni Tikkasen teos Lauma. 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa  (Otava 2019) Kun viime viikolla ensimmäisellä kirjastoreissulla koronakevään jälkeen (luksusta, juhlallista, ruhtinaallista!) löysin sen pikalainahyllystä, ei kulunut puolta sekuntiakaan ennen kuin sen nappasin. Kirjakaranteeni on päättynyt, ja mikä olisi parempi kirja ensimmäiseksi kirjastokirjalukemiseksi. ...

Paolo Giordano: Tartunnan aikaan (Nel contagio) Aula & Co 2020. Maailman ensimmäinen koronakirja. Niin tituleerataan italialaisen Paolo Giornadon juuri ilmestynyttä teosta Tartunnan aikaan (Aula & Co 2020). Todennäköisesti se on myös maailman nopeimmin kirjoitettu kirja tai ainakin nopeimmin kirjoitettujen joukossa . Kirjailija nimittäin kertoo kirjan sivuilla aloittaneensa kirjoitusprosessin karkauspäivänä eli 29. helmikuuta. Päivänä jolloin maailmassa oli todettu yhteensä noin 85 000 koronatartunaa, joista 80 000 Kiinassa ja lopuista suuri osa Italiassa. Loppupuolella kirjaa hän mainitsee, että menossa on 4. maaliskuuta eli päivä jolloin Italian hallitus päätti koulujen sulkemisesta. Pohjois-Italiassa monia alueita oli jo tuolloin täydellisessä lockdownissa (sana joka vain vähän myöhemmin muuttui kansainväliseksi uuden todellisuuden kuvaajaksi). Kirjan kirjoittamiseen meni siis viisi päivää. Vau. Uskomaton saavutus. Se on lyhyempi aika kuin kirjan toimitusaika nett...

Nyt on aikaa lukea - kirjoja laidasta laitaan. Nyt kun elämme näitä kummallisia aikoja, on erinomainen hetki tehdä asioita joihin muulloin ei ole riittänyt aikaa. Nyt kun meidän on pakotettu pysähtymään arkirutiineistamme, kiireestämme ja ainaisesta arjen aikataulujen yhteensovittamisesta, on monella varmasti outo tunne, että aikaa on suorastaan ruhtinaallisen paljon. Mitähän sitä tekisi, päivät pitkät kotona, kotihommien, etätöiden ja/tai lastenhoidon lisäksi?  Kirjoitin 27. helmikuuta eli viimeisimmässä  kirja-arvostelussani (lue se halutessasi täältä )  Kristin Hannahin  toiseen maailmansotaan sijoittuvasta  Satakieli -romaanista seuraavaa: Satakieli kuuluu kirjoihin, joiden lukemisen jälkeen on pitkään tunne, että kaikki oman elämän ongelmat kutistuvat pieniksi. Lapsiaan ja perhettään katsoo tavallistakin rakastavimmin silmin. Avaa jääkaapin ja ajattelee, miten ihanaa että siellä on niin paljon ruokaa ja kaupasta saa lisää. Kuulee kun ovi avautuu ja ...