Mustikkapasta

Äiti missä mun reppu on? Tänään vuorossa on erilainen postaus, lyhyt kuin mikä. Alkukesän yltäkylläisyys ympäröi kaikkialla, sen tuoksut, äänet ja värit, ja valo, kaikkialla  valo. Sanomaton ikävä johonkin ja jotakin kohtaan; samaan aikaan sanomaton onni siitä mikä on lähellä: läheiset, perhe, lapset.  Sen keskellä luin tänä aamuna naapurini Facebook-päivityksen, joka sai minut hymyilemään ja hyvälle tuulelle pitkäksi aikaa. Haluan jakaa tätä hyvää tuulta eteenpäinkin, ja vapaasti mukaillen tätä päivitystä kirjoitan tämän lyhyen mutta ytimekkään postauksen.  Kymmenen (ja muutaman yli) kysymystä, jotka lapsi esittää äidille: - Missä puhelimeni on? - Mitä tänään syödään?  - Paljonko kello on? - Onko meillä jotain hyvää? - Missä puhtaat sukkani/paitani/housuni/hameeni on?  - Milloin tulet kotiin? - Mikä päivä tänään on?  - Missä kylpytakkini on? - Mitä laitan tänään päälle? - Täytyykö laittaa pipo ja hanskat vai ei? - Missä on poliisilegoukko/jalkapallobarbi/muovikobra/se punainen taskura

Maisemia köysihissistä. Italiassa tapahtui viime viikonloppuna köysihissionnettomuus, jossa kuoli 14 ihmistä eli yhtä lukuunottamatta kaikki hississä kyydissä olleet.  Onnettomuus tapahtui Pohjois- Italiassa Piemonten maakunnassa Stresa-Mottaronen köysiradalla, joka oli huhtikuun lopussa avattu uudelleen korona-ajan kiinniolon jälkeen.  Olisipa kiinnioloa vain jatkettu, ei voi olla ajattelematta nyt kun tietää mitä tapahtui. Viime sunnuntaina köysihissin vaijeri katkesi ja varajarrujärjestelmä petti, minkä seurauksena hissi syöksyi ensin radallaan sadan metrin matkan taaksepäin ja iskeytyi sitten kannatintolppaan ja siitä maahan. Onnettomuudessa kuoli pariskuntia, perheitä, ihmisiä jotka olivat lähteneet nauttimaan kauniista vuoristomaisemista. Eräs menehtyneistä täytti onnettomuuspäivänä 40 vuotta ja oli sen kunniaksi lähtenyt vaimonsa kanssa vuoristomaisemiin.  Toisen menehtyneen pariskunnan osapuolet asuivat eri paikkakunnilla ja olivat pitkästä aikaa viettämässä yhteistä viikonlopp

Launtai-illan huumaa jättitelevisiosta. En ole katsonut Euroviisuja sitten Lordin voiton. Korkeintaan joinakin vuosina satunnaisesti vilkaissut. Mutta viime lauantaina oli sellainen kutina, että nyt pitää katsoa.  Vietimme viikonloppua upeissa puitteissa ja maisemissa kolmikerroksisessa huvilassa järven rannalla, ja päivät olivat täynnä tekemistä - ja meidän vanhempien mielissä illatkin. (Lue aiheesta edellinen postaus: Parisuhdeaikavarkaissa kolmikerroksisessa huvilassa ) Se mitä nyt kirjoitan, on oikeastaan jatkoa tuolle edelliselle postaukselle, joten kannattaa lukea myös se jos ei vielä ole lukenut ja on päätynyt tätä tekstiä lukemaan. Parisuhdeaikaa ei ollut lauantai-iltaan mennessä vieläkään löytynyt, kuten postauksesta käy ilmi. Lauantai-ilta kului jääkiekon MM-kisojen merkeissä, ja katsoimme jättinäytöltä huikean äänentoiston kaikuessa korkeassa tilassa, kun Suomi voitti USA:n alkusarjan pelissä.  Ja koska ilta oli niin aurinkoinen ja kaunis, lähdettiin pelin jälkeen ulkoile

Kun ajaa illansuussa autolla läpi toukokuisen Uudenmaan Tampereen lähistölle ja näkee vaaleanvihreän luonnon kylpevän ilta-auringossa, on mahdollisesti lähempänä kauneutta kuin milloinkaan. Voi kuulostaa liioittelulta, mutta siltä se eilen tuntui kun tie vei kohti kolmen päivän lomaa Tampereen seudulle, kohti kolmikerroksista huvilaa jossa ennakkotietojen perusteella odottaisivat kaikki mahdolliset mukavuudet ja reilusti ylikin. Neljä makuuhuonetta, korkeat huoneet ja kolme kerrosta! Mitä me kaikella sillä tilalla tekisimme, ylitsepursuavalla ja ylimitoitetulla. Sitä kohti kumminkin ajoimme kasvavan odotuksen vallassa. Lapset olivat innoissaan, niin me aikuisetkin. Tätä on odotettu, jotakin aivan uutta ja erilaista.  Toukokuu on kaunein kuukausista, olen aina ollut sitä mieltä. (Lue aiheesta esimerkiksi teksti  Oodi toukokuulle ). Tänä vuonna olen saanut todistaa sitä ristiriitaisissa tunnelmissa: mustarastaan lauluun ja hetkessä esiin humahtavaan vihreyteen on sekoittunut suru lähes 1

  Jos vanhemmuudesta pitäisi valita jokin yksittäinen inhottavimpiin kuuluva hetki, on se ilman muuta rokottaminen. Tuo välttämätön paha, inha piikki joka tuikataan lapsen ihoon ja joka saa hänet takuuvarmasti parkumaan. Tai ainakin melkein takuuvarmasti. Omat lapseni ovat tuskin inahtaneetkaan rokotettaessa aivan vauvoinakaan. Silti olen joka kerta pidättänyt henkeä piikin annon hetkellä, lohdutellut jälkeenpäin kun lapsi on kysynyt miksi piti satuttaa ja selittänyt tutun tarinan kurjista ja vakavista taudeista, joita rokotteilla torjutaan. Vaan eilenpä sitten tulikin ääntä jokaisen kolmen lapsen hiljaisen rokotustapahtuman edestä!  Kuopuksella oli vuorossa neljävuotisneuvola ja tehostenelosrokote (DTaP-IPV), joka antaa suojaa kurkkumätää, jäykkäkouristusta, hinkuyskää ja poliota vastaan.  Neuvolakäynti oli odotettu tapahtuma. Kuopus oli utelias tietämään pituutensa ja painonsa ja muutenkin säihkyväsilmäisen innoissaan siitä, että mentiin neuvolaan.  Neljävuotisneuvola on hieman tava

Sateen ropina kantautuu avonaisesta ovesta sisälle. Ulkoa kulkeutuu kostean uhkea alkukesän tuoksu: tuomenkukkia, märkää ruohoa, vastapuhjenneita koivunlehtiä, villisti kasvavaa vihreyttä.  Tavallisina aikoina tällaiset sadepäivät yhdessä kesän tulon kanssa ovat tarkoittaneet sitä, että yhdessä lasten kanssa avonaisesta ovesta ravaa jatkuvasti sisään ja ulos perheemme koira. Tällaisien päivien aromeihin on siis voinut laskea märän koiran hajun ja kuraiset tassunjäljet lattioilla.  Nyt mitään sellaista ei näy eikä tunnu. On vain pienten ja vähän isompien kumisaappaiden sekamelska eteisessä ja se kuran ja hiekan määrä, jonka lapset sisään kantavat, ei enempää.  Olemme eläneet tasan kaksi viikkoa ilman koiraa. On todella vasta kaksi viikkoa sitten kun saatoimme koiramme viimeiseen uneen tässä samaisessa keittiössä jossa parhaillani kirjoitan tätä postausta. Kun käännän hiukan päätäni oikealle, näen paikan jossa se tapahtui: uunin edessä ruokakupin vieressä, siinä missä koira viimeisinä pä

Aperitivo con un amica - alkumalja ystävän kanssa.  Ilman pientä yksityiskohtaa muutoksesta ei olisi ollut merkkiäkään. Kaikki näytti ja tuntui Helsingin keskustassa siltä kun se ennen vuotta 2020 aina kesän kynnyksellä näytti: ihmisiä sankoin joukoin kaduilla ja puistoissa, Esplanadin puisto oli tungokseen asti täynnä ja valkea paljas iho loisti, kun mikroshortseihin pukeutuneet tytöt  ja naiset ja t-paitasilleen heittäytyneet pojat ja miehet kansoittivat maisemaa.  Vain se seikka että monilla oli maski kasvoillaan , paljasti että jotakin oli toisin.  Katusoittaja loihti kitarallaan tunnelmaa joka toi tuulahduksen jostakin etelämmästä, lämpimämmästä, paremmasta maailmasta. Lokit kirkuivat sinisellä taivaalla, kärkkyivät makupaloja katugrillien liepeillä ja pitivät yllä illuusiota siitä että lokkeja on maailmassa aivan riittävästi, liiaksikin asti vaikka oikeasti esimerkiksi selkälokit ovat Suomessa luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi; se että lokit hakeutuvat ihmisten lähettyvi