Mustikkapasta

Mekko liimautuu hikiseen ihoon. On niin lämmin, että voisi kuvitella olevansa Italiassa keskikesällä. Mutta on toukokuun loppu Suomessa, meidät on vallannut niin lämmin ja kostea ilmamassa, ettei sellaisesta osannut vielä hieman yli kaksi viikkoa sitten haaveillakaan. Eskarin ovella ilma hautoo kuumuuttaan, ja kun katsoo pihalle, ilma väreilee kuin aavikolla. Ovi on kiinni, eskariryhmä on vetäytynyt lepohetkelle, mutta pihan oven lasin taakse ilmestyvät oman pojan tutut kasvot. Hymyilevä suu, tummat tuikkivat tähtisilmät.  Ovi aukeaa, sisällä odottaa tuttu lepohetkihämärä. Monta kertaa aiemminkin olen hakenut lapsen kesken lepohetken, sillä hän on ryhmästä ainoa joka haetaan kolmesti viikossa heti eskaripäivän jälkeen kotiin. Loppukeväästä lepohetket ovat jääneet, kun ryhmää on kuulemma ollut niin vaikeaa saada rauhoittumaan unille.  Tänään lapset kuitenkin lepäävät, mutta oma lapseni tietää tottuneesti tulla yhdeltä ovelle. Kaikki on niin kuin ennenkin, eikä kuitenkaan ole. T...

 Aamulla herään tyhjän sängyn tunteeseen: ojennan käteni ja jalkani viereisen paikan tyhjyyteen; kukaan ole nuku siinä eikä ole nukkunut koko yönä. Avaan silmäni, on ihan hiljaista, tietenkin, muistan sen taas. Illalla nukahdin sateen ropinaan katossa, se ääni ei olisi voinut olla tervetulleempi. Kaikista illoista juuri nyt satoi tasaisesti ja unettavasti eikä minun tarvinnut kuunnella hiljaisuutta.  Olen nukkunut yön niin sikeästi ja keskeytyksettä, että olen aivan virkeä vaikka kello on vasta vähän vaille seitsemän. Asetin illalla herätyksen paljon myöhemmäksi, sillä olin aivan varma nukkuvani pidempään, nyt kun unipotkut vieressä eivät herätä.  Mutta aamun valo herättää minut silti aivan yhtä aikaisin kuin kaikkina muinakin kevään ja kesän valon aamuina, nyt se on todistettu etteivät vieressäni nukkuvat lapseni ja mieheni vaikuta asiaan.  Lapset ovat unohtaneet pihalle joitakin leluja ahkerasta siivoamisesta huolimatta. Tämä karhu maastoutui liian hyvin? Nyt se il...

Aurinko häikäisee, lämmittääkin vähän, se aina hiukan lämmittää tähän vuodenaikaan, vaikkeivät ilmavirtaukset olisikaan lämmölle suosiollisia.  Toisin sanoen vaikka on kylmin kesäkuun alku 60 vuoteen (kuten parhaillaan kuulemma on), auringon lämpö on pohjoisellakin pallonpuoliskolla niin vastustamaton, että se tunkeutuu ilmakehään ja ihmisen iholle asti, huolimatta kylmistä tuulista. Kun juna saapuu asemalle, olen silti iloinen päästessäni sen lämpöön. En ole vielä jättänyt sukkahousuja enkä luopunut villakangastakistani, niistä en koskaan luovu ennen kuin päivälämpötila kääntyy kahdenkymmenen asteen tuntumaan.  Junavaunussa on tilaa, sillä olen lähtenyt kotiin ennen pahinta ruuhkahuippua. Sen voin tehdä, olenhan tullut toimistolle aamutuimaan, ennen kaikkia muita, silloin kuin useimmat vasta heräilevät tai keittävät kahviaan.  Aamulla klo 7.20 aurinko on kesäkuussa jo ylhäällä, kun odotan junaa matkalla toimistolle. Takaraivooni on yhä vielä jäänyt ajatus välttää ruuhkah...

Helsingissä riittää nyt lunta jossa peuhata! On hetkiä, jolloin lapsen kasvu konkretisoituu edessäsi niin, että tuntuu kuin sen ääriviivat voisi silmillä nähdä. Enkä nyt puhu neuvolan kasvumittauksista ja lyhyiksi jääneistä housunlahkeista.  Puhun henkisestä, sisäisestä kasvusta, jolla ei ole selkeitä mittareita eikä vaakoja. Tällaisia hetkiä ovat vaikkapa tilanteet, joissa pieni lapsi tavallisesti reagoi alkukantaisesti itkupotkuraivareilla - eikä hän yhtäkkiä sitten enää raivostukaan, vaikka pikkuveli söi keksipaketin viimeisen keksin. Tai se, kun sanot lapselle että nyt täytyy odottaa vähän aikaa (ruuan valmistumista, karkkipäivää, kaverin näkemistä yms.), eikä lapsi alakaan kiljua eikun haluan just nyt heti vaan toteaa, ehkä alistuneesti huokaisten mutta toteaa kumminkin:  okei .  Aina nämä kasvun konkreettiset hetket eivät ole vanhemman näkökulmasta selkeän myönteisiä - tai ainkaan niiden takana piilevää myönteisyyttä ei ilman vähän syvällisempää ajattelua huomaa. ...

Ulkoilua 20 asteen pakkasessa. Silmät rävähtävät auki kello 6.58, vain kaksi minuuttia ennen kuin herätyskellon on määrä soida. Unenlämpöinen kuopus vieressä havahtuu, kun nostan peittoa pois hänen päältään. Herätys, on aamu. Lause joka on yhtä nurinkurisen tuntuista sanoa täydellisen pimeässä makuuhuoneessa.  Tavallisesti emme joudu aivan näin aikaisin heräämään, mutta tänä aamuna kuopuksella on hammaslääkäriaika kello kahdeksan. Huikean aikaisin meille. Köpöttelemme pimeään keittiöön, ja iholle lehahtaa kylmiä, kovasta pakkasesta ulkona kertovia ilmavirtauksia. 80-luvun talomme ilmanvaihto perustuu vuotavista ikkunoista ja ovista tulevaan korvausilmaan, ja talvipakkasilla sen huomaa. Katson mittaria: - 21,5 astetta. Vaikka se tietääkin järkyttäviä lämmityslaskuja, riemastun sydämeni pohjasta. Vihdoinkin tällaisia lukemia, vihdoinkin talvi! Olen odottanut näitä päiviä ja tätä kylmyyttä niin kauan, että jokainen uusi pakkaspäivä on suloinen lämmön läikähdys sisälläni.  Nopea...

Jouluvalojen heijastus ikkunassa pehmentää pimeyden. Nyt se on täällä. Kaikista pimeistä päivistä kaikkein pimein. Olemme näiden leveysasteiden lyhyimmän päivän vaiheessa - viikko vielä, ja päivän lyheneminen lakkaa. Taivasta on jo päiväkausia peittänyt paksu pilvipeite. Yöstä asti on satanut kaatamalla. Ulos tuskin uskaltaa vilkaista, varsinkin kun pihalyhdyn kynttiläkin on yön aikana sammunut.  Märän asfaltin kiilto ja vesilätäköt tummalla, liejuksi muuttuneella pihanurmikolla eivät ole kaikkein kauneinta katseltavaa, kun on viikko jouluun. Koko päiväksi on luvattu sadetta, ja säätiedotukset lupailevat pilvistä ja matalapainetta niin pitkälle kuin ennusteet yltävät.  En ole syyttä paasannut koko syksyn täällä blogissa ulkona vallitsevasta pimeydestä, suomalaisen syksyn ja (nyky)talven tummemmasta puolesta. Eikä ihme, että pimeys on vuosien myötä tuntunut vaan raskaammalta. Nyt sille nimittäin tuli faktaa ja tieteellistä selitystä tuekseen: Suomi, tarkemmin sanottuna Etelä-S...

Marraskuinen Töölönlahti. Matkustin tänä aamuna bussilla keskustaan. Toisen kerran tänä vuonna. Kyllä, toisen kerran. Edellinen kerta tapahtui Runeberginpäivänä, jolloin vein hampaansa täräyttäneen kuopuksen hammasklinikalle Meilahteen. (Tapahtumasta voi muuten lukea täältä blogistakin, tekistä nimeltä Huuli auki, hampaat irti - väärä valinta risteyksessä ja suunta kohti tapaturmaa ).  Sen jälkeen tuli korona ja kaikki sen tuomat muutokset. Kotiin käpertyminen, etäisyydet, väkijoukkojen välttäminen. Kevät meni kokonaan kotona ja luontopoluilla, kesän harvat keskustareissut teimme pyörällä ja ellen aivan väärin muista, niin vain kaksi tai kolme kertaa junalla. (Lue aiheesta esimerkiksi tekstit  Pyörällä Oodiin ja muita asioita, jotka korona on opettanut tekemään toisin  tai  Lämmintä, valoisaa ja liian täyttä: kesäyö korona-aikaan Helsingin keskustassa ) Kauppakeskuksissa en ole käynyt maaliskuun jälkeen muuta kuin 3-4 kertaa pyörällä lähikauppakeskuksessa Kaaressa t...

Koiralastemme kuvat parisängyn yläpuolella. Alun perin tarkoitus oli lisätä seinälle myös lasten kuvat, mutta vieläkään emme ole saaneet aikaiseksi! Viime yönä heräsin siihen, että jokin painoi jalkojani. Jokin pieni ja lämmin, pieni ja lämmin keho. Koirako? Mutta ei se ollut koira, vaan pieni lapsenkeho. Mitä ihmettä kuopus oikein siellä nukkui, jalkopäässä myttyrällä, kaukana omasta parivuoteen sivuvaunusängystään? Mutta niin vain oli käynyt, hän on joskus hyvin liikkuvainen nukkuja. Onneksi ei ollut lattialle sentään pudonnut, ajattelin kun hellästi nostin hänet omalle paikalleen.  Lämmin mytty vuoteen jalkopäässä ja alkuun sen luuleminen koiraksemme toi mieleeni tuttuja kaikuja menneisyydestä. Aikoinaan myttyjä oli siellä jopa kaksi, kun molemmat koiramme nukkuivat sängyssämme, kukin omalla puolellaan. Niin hyviä kavereita ne eivät koskaan olleet, että olisivat voineet nukkua kylki kyljessä. Mutta samassa sängyssä halusivat nukkua, tietenkin, laumansa kanssa. Ja kun siinä here...

Onnenamuletteja uuninpäällä. Onpa taikauskoista porukkaa, ajattelin ensimmäisinä aikoina käydessäni tulevan mieheni kotimaassa Italiassa. Etenkin Roomasta etelämpään mentäessä chilipalkokoristeita ja -koruja myytiin kaikkialla, ja näin niitä myös ystävillämme. Kaupoissa ja kojuissa ihastelin myös kilpikonna-, leppäkerttu-, neliapilaesineitä, joista alussa vain viimeisimmän tunnistin onnenamuletiksi.  Koska pidän leppäkertuista, ihastuin erityisesti leppäkerttuun hyvänonnensymbolina. Ostin leppäkerttukorun, sitten toisen, ja vaivihkaa kotiimme on kertynyt leppäkerttuesine jos toinenkin. En tiedä tuovatko ne hyvää onnea ja suojelevatko kaikelta pahalta,kuten onnenamulettien uskotaan ja toivotaan tekevän, mutta hyvää mieltä ne ainakin ympärilleen levittävät.  Sen verran taikauskoinen ole ollut, että yhteen aikaan en unohtanut koskaan laittaa leppäkerttukorvakoruja korviin, kun nousin lentokoneen kyytiin. Onneksi lentopelkoni, johon aikoinaan kuului äkkikuoleman pelko, on vuosi...