Mustikkapasta

Kolme mämminsyöjää, aivan kuten  meidän arkiruokapöydässä! Tänä vuonna emme purekaan pastaa pääsiäisenä vaan pääsemme pitkästä aikaan pääsiäismämmin syöntiin. Kaksi viimeistä pääsiäistä olemme viettäneet Italiassa, joten nyt ovella kolkuttavassa kevään juhlassa ja sen vietossa täällä Suomessa on jotain melkein uuden tuntuista. Pitkästä aikaa kiva viettää suomalainen pääsiäinen! Näin olen ajatellut koko kevään, mutta nyt kun juhla on viimein, tänä vuonna harvinaisen myöhään saapunut, mietin että voisihan siellä Italiassakin nyt olla... Naapuri nousi juuri tänä aamuna Finnairin koneeseen kohti Roomaa, ja melkein olisin voinut lähteä mukaan. Ajatus 20-25 asteen lämpötiloista, vihreistä puista ja kukkaloistosta Espanjalaisilla portailla on kieltämättä houkutteleva. Sitten katson ikkunasta ulos tätä kirjoittaessani. Ruskean sävyt hallitsevat vielä, mutta kukkapenkistä nousevat tulppaaninlehtien kärjet, kukassaan loistavat krookukset ja häivähdykset ensimmäisistä ruohontups...

Taas yksi mämmirasia tyhjenemässä. Tänään oli tarkoitus kirjoittaa mämmistä, tuosta suomalaisesta maittavasta perinneruuasta, joka näihin aikoihin vuodesta alkaa pikku hiljaa olla taas ajankohtainen. Mutta mieleni askartelee vieläkin yöllisessä herätyksessä, joka sai puoli perhettä ylös vuoteistaan. Ei, kyseessä ei ollut yöllä jollekin puhjennut vatsatauti, vaan aivan toisenlainen jysäys. Se kuulosti siltä, kuin jossakin aivan matalalla olisi lentänyt hävittäjäkone. Tai tuo kone olisi rysähtänyt niskaamme. Tai kuin taivaalta olisi pudonnut kivivyöry. Tai joku olisi pommittanut. Tai hirmumyrsky olisi pyyhkäissyt ylitse. Tai kuin katolta olisi pudonnut kymmenen tonnia lunta. Aamulla ikkunan takana näytti tältä:

Nutellaa aamiaisella. Keittiössämme kävi tänään lounasaikana kuhina. Remonttihommissa nälkiintynyt mieheni kokkaili peräti kahta pastakastiketta, paistoi pannulla kananfileitä ja tietysti keitti spaghettia. Harmi vain, että hän joutui syömään ruuat yksin ja syöttämään loput koirille. Perheen naisille kun ei kelvannut. Syynä oli se, että tyttäremme on parhaillaan flunssatoipilaana ja itsekin olen epämääräisten flunssaoireiden kourissa. Meidän ei tehnyt mieli niin pastaa kuin kanaakaan. Mutta emme me tyhjin vatsoin olleet, vaan päinvastoin. Maha oli täynnä suomalaista kansallisruokaa, mämmiä, jota olimme isukin kokkaillessa nauttineet napaamme. Mämmi maistuu aina, myös toipilaana ja muuten vain vähien ruokahalujen vaivatessa. Näin ainakin tyttärelleni ja tänään myös minulle. Lounaspöytämme oli siten hauska sekoitus kahta kulttuuria, varsinkin kun pääruokana olimme tyttäreni kanssa nauttineet tölkkimuikkuja, toipilasruokaa numero kaksi. Jossain vaiheessa alkoi ihan naurattaa:

Jättimunia. Viime päivinä vähintään joka toisen italialaisen kauppakassista on pilkottanut värikästä, rypytettyä hopeapaperia. Kauppojen parhaimmat myyntipaikat ovat pursuilleet samaisia paperiluomuksia, samoin kuin kahvilabaarien hyllyt ja lopulta myös jokaisen lapsiperheen ruokakaapit. Tänään pääsiäisaamuna koitti viimein kaikkien lapsien hartaasti odottama täyttymys: jättipääsiäismunat avattiin ja revittiin ulos värikkäistä, rapisevista kääreistään. Aamiaispöydässä katsellessani pöydälle kasattua jättimunakokoelmaa en voinut olla palaamatta ajatuksissani omaan lapsuuteeni. Mitähän mielessäni olisi mahtanut viisivuotiaana pikkutyttönä liikkua, jos eteeni olisi ilmestynyt italialaislapsien vakiopääsiäisherkku eli jättimäinen suklaamuna?

Tuliaisia Italiaan.   Kuulutko sinä niihin helsinkiläisiin, jotka kaipailevat jo kevättä? Jotka valittavat yöpakkasista ja päivästä toiseen jatkuvasta viimasta, manaavat paikalleen jämähtäneitä lumimassoja ja pelkäävät niiden viipyvän ilonamme vielä kesäkuussa? Minä en. Pitkälle jatkuva talvi tarkoittaa nimittäin yhtä tärkeää asiaa: hiihtokauden jatkumista. Yksi parhaimmista asioista joita kuvitella saattaa, on nimittäin hiihtäminen auringon sulattamilla ja yöpakkasten uudelleen jäädyttämillä kevätladuilla, parhaimmassa tapauksessa häikäisevän auringonpaisteen kera. Vaan nyt taitaa tulla hiihtokaudelleni loppu, enkä kyllä laita sitä tällä kertaa pahakseni. Syy on nimittäin sen verran mukava:

Appelsiinimehua sokerilla vai ilman? Aamupalalla vastapuristettua appelsiinimehua hörppiessä silmiin osui aamun kiinnostavin uutinen: Pullat ja keksit säästyivät sitten sokeriverolta, ja leipomoissa iloitaan. Vain karkeista, limuista ja jäätelöistä saa jatkossakin pulittaa haittaveroa, mutta makeat jogurtit, vanukkaat ja kakut porskuttavat ilman. Ristiriitaista? Kyllä, mutta jos suoraan sanotaan, en usko että veroilla hillitään makeanhimoa tai ratkotaan sokerin aiheuttamia terveysongelmia. Kun karkkia tekee mieli, ei keskivertokuluttajalle kauheasti merkitse, maksaako pussi 1, 99 vai 2,29 euroa. Voin tietysti olla väärässä, mutta omiin kokemuksiin perustuen muutaman kymmenen sentin hintaero ei mässäilyyn paljoa vaikuta. Sokeriveron ristiriitaisuuden takia siitä myös menee sekin vähä pohja ja maku. Myös valmistajat ovat huomanneet ristiriitaisuuden ja keksineet kaikenlaista ovelaa veroa kiertääkseen. Oletteko huomanneet, että keksihyllyille on viime vuosina ilmaantunut vaikuttav...

Luomuruokaa. Kiireessä ruokaostoksia tehdessä huomasin vasta kassalla, että mukaan oli tarttunut luomuporkkanapussi tavallisen porkkanan sijaan. En kuitenkaan viitsinyt lähteä kauas vihannesosastolle vaihtamaan, vaan maksoin kiltisti puolen kilon porkkapussista saman hinnan, kuin olisin joutunut kilon pussista maksamaan (tai ainakin suurinpiirtein). Loppujen lopuksi, pyrinhän muutenkin suosimaan luomua aina kun suinkin raaskin eli yleensä kananmunissa. Monen muunkin elintarvikkeen kohdalla olen kyllä kokeillut luomuversioita ja koettanut huomata mahdollisen eron maussa ja mehevyydessä, mutta kovin harvoin olen mitään mainittavaa huomannut. Ja jos olenkin, triplahinta on nopeasti heikentänyt makuasioiden roolia ostospäätöksen teossa. Toki mahdollinen parempi maku ei ole ainoa asia, jonka takia luomua kannattaa suosia. Tärkein luomun ominaisuus pitäisi kai olla puhtaus ja se, ettei tuotannossa ole käytetty haitallisia kemikaaleja tai muita epäilyttäviä aineita, joilla pitkällä tä...

Pastaa ja mämmiä. Parin kuukauden joulutauon jälkeen löysin kaupasta jälleen mämmilaatikoita. Niitä onkin kaivattu. Pipareiden ja kinkunsyönnin keskellä tytär on säännöllisin väliajoin muistanut kaihoilla tummanruskean lempiherkkunsa perään. Muutama laatikko siis heti ostoskärryyn ja kassalle, ja koko kotimatkan kuului takapenkin turvaistuimesta innostunut hihkunta : Kohta syödään mämmiä, kohta syödään mämmiä! Tänään ja eilen onkin sitä sitten syöty oikein urakalla niin illalliseksi, aamiaiseksi kuin lounaaksi. Ensimmäiseksi herätessään tyttö muisti mämmin, ja päivällä tomaattirisotto meni alas suusta vasta, kun olin luvannut mämmiä jälkiruuaksi. Skypen kautta tytön ruokailua seuranneille isovanhemmille oli - jälleen kerran - hieman vaikea selittää jälkiruuan koostumusta. Nonna luulee varmaan vieläkin, että kyseessä on luumusose, sillä hänen mieleensä on jäänyt mainintani mämmin auttamisesta kovaan vatsaan. Nonno muistaa, että ruskea mömmö on jonkin sortin puuroa, ja se on ihan...

Hyvästi voisarviaamiainen - ainakin toistaiseksi! Kolme päivää pakollista vuodelepoa takana, lääkärin keuhkokuume-epäilystä selvitty säikähdyksellä puhtain röntgenkuvin ja kykenen jo kävelemään keittiöön teekuppia tyhjentämään ilman pelkoa tuupertumisesta kesken matkan. Aikamoinen tauti näin syksyn alkajaisiksi. Ja minä kun kuvittelin, että talven pahimmat pöpöt saapuvat vasta influessa-aikaan. Jos näin on, niin miten minun silloin käy, kun vastustuskykyni on jo nyt nollatasolla? Keuhkokuumeen varalle määrätty supervahva, taatusti ainakin puolet mikrobikannastani tappava antibioottikuuri ei vastustuskykyä ainakaan paranna, vaikkakin annostusta on laskettu puoleen taudin osoittauduttua tavalliseksi, joskin tavanomaista ärhäkämmäksi keuhkoputkentulehdukseksi. Tiesinhän minä, että söin Italiassa tavattoman huonosti ja epäterveellisesti ja tein väärin jättäessäni tutut ja turvalliset ravintolisät, kuten monivitamiinit ja echinaforsetipat kotiin. En silti osannut arvata, että sillä ...

Mämmistä aina puhutaan hieman naureskellen ja toisaalta aavistuksen häpeillen, toisaalta hieman ylpeinä esitellään ulkomaalaisille tätä eriskummallista suomalaista perinneruokaa. Ottamatta kantaa siihen, onko sen enempää häpeään kuin ylpeyteen aihetta on todettava, että ainakin oma ruoka-asioissa peri-italialainen mieheni on ottanut mämmin täysin omakseen. Alussa oli toisin.

Kulttuurien kohtaaminen on aina mielenkiintoista, arvaamatonta ja haastavaakin. Siihen osasin varautua jo siinä vaiheessa, kun reilut 10 vuotta sitten päätin lyöttäytyä yhteen italialaisen miehen kanssa. Vuosien varrella kulttuurit todella ovat sekoittuneet ja törmänneetkin välillä siinä määrin, että emme enää itsekään oikein tiedä, kumpi meistä on italialaisempi ja kumpi suomalaisempi. Konkreettisimmin suomalaisuuden ja italialaisuuden  yhteen sulautuminen näkyy keittiössä. Pöydässämme ovat sulassa sovussa karjanpiirakat, brushetat, pecorinot ja leipäjuustot, pastat, muikut,pizzat ja marjapuurot. Alussa mieheni teki minuun vaikutuksen pestopastallaan ja mammansa lasagnereseptillä, mutta aika pian minusta tuli se, jonka lasagne sai enemmän kehuja. En muuten tähän päivään mennessäkään ole kertonut Alelle, että olen lisäillyt lasagnereseptiin kaikenlaista "suomalaista", kuten mustapippuria ja kesäkurpitsaa, joita ei kuulemma missään tapauksessa voi sisältyä aitoon italialaise...