Mustikkapasta

Tuskin koskaan mökkipihaan saapuminen on tuntunut niin huojentavalta kuin tällä kertaa, monen tunnin mutta jo rutiinisti sujuvan ajomatkan jälkeen. Pihavalot halkoivat sysipimeyttä johon maisema oli kääriytynyt. Hiljaisuus oli ääretön. Melskeet ja kuohut korvissa ja pään sisällä olivat poissa. Viime viikkojen painaismaiset tapahtumat välittömästi kauempana, vähän lempeämmin ajatuksiin asettuneina.  Viikonlopun aikana meillä on tarkoitus viettää mökillä Halloween-kekriä. Lapset ovat omaksuneet vuosien myötä Halloween-hömpän (amerikkalaista hapatusta, kuten isävainaani tapasi puolitosissaan tokaista tämänkaltaisille asioille), ja olemme kotona tavanneet juhlia tätä All Hallows`Eveä kiltti kummitus- ja kutkuttavan ilkeäilmeinen kurpitsalyhty -tyyliin ja naamiaisten merkeissä.  Olen aiempinakin vuosina koettanut selittää ja "myydä" lapsille Halloweenin suomalaista vastinetta kekriä, jota soisin laajemminkin Suomessa vietettävän Halloweenin tilalla.  Tänä vuonna siihen on täydell

Katsellessani nelivuotiasta kuopusta nukkumassa vieressäni perhepedissä, mieleeni usein muistuu elävästi hänen syntymänsä aika. Se miten ensimmäisenä iltana kotona sairaalasta paluun jälkeen laskin hänet viereeni pinnasänkysivuvaunuun, peittelin pikkuruisen vartalon ja kävin pitkäkseni viereen. Jaahas, nyt sitä sitten pitäisi yrittää nukkua ja odottaa, milloin tulee ensimmäinen itkuherätys.  Nukahdin ja nukuin sikeästi. Kunnes yhtäkkiä heräsin tunteeseen, että minua tuijotetaan. Katsoin kelloa, se näytti että olin nukkunut yli viisi tuntia. Apua, vauva, miten se ei ole herännyt, onko se hengissäkään!  Sitten käänsin päätäni ja näin suolalampun hämärässä valossa suuret ja tummat, kiinteästi katsovat silmät. Niissä välähti valoa, kun pieni pää vähän liikahti. Ikään kuin pienet tähdet olisivat silmissä tuikkineet. Vauva oli aivan rauhallinen, ei inahtanutkaan, katsoi vain. Ja silmissä oli niin viisas katse että olin sen edessä sulaa vahaa niin kuin äidit tietysti aina ovat vauvojensa edes

On tapahtunut useammin kuin kerran, että minun on epäilty kirjoittavan blogiani ja valitsevan siihen aiheita rahan ja julkisuuden takia. On ajateltu, että kirjoitan tienatakseni rahaa ja saavuttaakseni mahdollisimman paljon lukijoita. Onko se sitten totta? En ihmettele näitä luuloja. Onhan totta, että monet tänä päivänä kirjoittavat blogia päätyönään ja kaikki heidän toiminnassaan tähtää mahdollisimman suureen lukijakuntaan, joskus jopa keinoista ja yksityisyyden (joko omansa tai toisten) rajoista välittämättä.  Bloggaaminen on nykyaikana yksi ammateista, monelle toimeentulon lähde ja siksi rinnastettavissa mihin tahansa muuhun työhön. Tämä on joillekin ihmisille vielä vieras ajatus, ja voi hyvällä syyllä sanoa että bloggaaminen on tätä nykyä yksi vähiten arvostetuista ammateista. Ainakin jos vastaanotetun törkyn ja haukkumisen määrällä mitataan.  Nykymaailma on yhtä sisällöntuotannon ja kyltymättömän some-uteliaisuuden aikaa, mutta monesti he jotka tuottavat sisältöä ja somettavat, sa

Kun jostakin lentää oikein kunnon loukkaus, syytös tai kohtuuton kohtelu, jättää se hetkeksi aivan sanattomaksi. Varsinkin jos p***aa lentää niskaan jostakin aivan odottamattomasta suunnasta ja hetkellä jolloin vähiten odottaisi. Haukkuupa joku sinua sitten idiootiksi, haaskalinnuksi, itsekkääksi paskiaiseksi tai julkisuushakuiseksi haahkaksi tai jollain vähemmänkin loukkaavilla sanoilla, ensimmäinen reaktio on usein suuttumus ja viha.  Itse olen joutunut kyseisentyyppisen loukkaamisen kohteeksi muutama päivä sitten, ja olen joutunut käsittelemään ja kohtaamaan sen aiheuttamia tunteita. Ihan ensimmäiseksi nousi omista tunteistani esiin tosin suru, sen murheen päälle mitä tällä hetkellä muutenkin kannan lähipiirissä sattuneen kuolemantapauksen ja siihen liittyvien asioiden vuoksi.  Painava, hahmoton suru, pettymys ja monet kysymykset. Miksi sellainen viha minua kohtaan ja sellaiset loukkaukset, mistä se kaikki oikein kumpuaa? Ja lisää kysymyksiä: Tähänkö tämä johtikin, näinkö päättyy er

Hengitystieinfektioni sen kun jatkuu, nyt jo kymmenettä päivää. Koronatesteissä on käyty useammassa, mutta tulos pysyttelee negatiivisena. Tämä on nyt jotain muuta, näitä nyt joka puolella pyöriviä flunssia, parainfluenssoja ja influenssoja.  Kuuden päivän kuume vei voimat, samoin yhä jatkuva ja öitä rikkova yskä. Viimeiset täydet ja hyvät yöunet nautin joskus kohta kaksi viikkoa sitten.  Sitten on sydämen murhe, joka tautia varmasti ensisijaisesti on pitkittänyt ja niin rajun siitä tehnyt. Lähipiirissä sattuneesta tragediasta seurannut murhe, joka sen kun muuttuu painavammaksi, kun siitä avautuu uusia näkymiä, ja siihen tarttuu mukaan muutakin murhetta, tarpeetonta ja turhaa. Ihmisen kovasydämisyyttä. Osoituksia siitä, että pimeyttä on sielläkin missä vähiten sitä odottaisit, hetkellä jolla vähiten uskoisi.  Millä selviän tästä kaikesta, olen joutunut kysymään itseltäni useammankin kerran. Olen ottanut käyttöön kaikki selviytymiskeinoni, ne hyväksi aiemmin todetut ja joitakin uusia my

Kun jotain oikein pahaa ja traagista tapahtuu, kuten nyt on tapahtunut eli  lähipiirissäni on lapsi kuollut, kummipoikani, nousevat pintaan syvimmätkin tunteet. Suru. Pelko. Huoli. Myös kiukku ja jopa viha. Miksi tällaista tapahtui, miksi tällaista pääsi tapahtumaan, miksi tällaista sallitaan tapahtua. Jumala, etkö välitäkään pienimmistäsi? Viha myös niitä asioita ja ihmisiä kohtaan, jotka mahdollisesti ovat olleet edesauttamassa tradegian syntyä. Tai vaikkei syyllisiä olisikaan niin kuin usein ei ole, niin ihmisen mieli heitä kuitenkin hakee kun ei muutakaan osaa. Asia on ilman syyllistä tai ilman syytä liian vaikea kohdata (hyväksymisestä en edes puhu, koska joitakin asioita ei koskaan voi eikä pidä hyväksyä).  Kaikki tunteet ovat surussa sallittuja. Tunteet tulevat ja menevät, niiden kuuluukin tulla ja mennä. Viha lehahtaa ja sitten sammuu. Pelko kouraisee ja sitten laantuu, huoli hapuilee otteeseensa mutta lopulta ei kuitenkaan saa kiinni.  Suru, se hallitsevin tunne, aaltoilee. Se

Makaan sängylläni lopen uupuneena, kuume sahaa ylös ja alas, kurkkua kivistää, yskittää. Pahinta on kuitenkin sydämen kipu. Miten tästä selviän, mietin. Miten he selviävät, miten me selviämme. Tästä kaikesta mitä on tapahtunut, mitä yhä tapahtuu, mitä tulee tapahtumaan. Äidin ja isän tuskaa en uskalla kuvitellakaan, kun omanikin on näin suuri.  Sitten keksin. Miten olin sen unohtanutkaan. Tietenkin kirjoitan. En ole koskaan liian uupunut kirjoittaakseni, vaan kirjoittaminen päinvastoin täyttää voimiani. Joten avaan koneen, laitan tyynyjä selän taakse ja  Arrival of the birds  in soimaan kuten aina kun sielu tarvitsee lohtua ja voimaa ja toivoa, vedän kaksi untuvapeittoa polvien yli. Ja annan sanojen tulla.  Viime tiistaina elämä pysähtyi niille sijoilleen ja on siitä asti ollut poikkeustilassa. Lähipiiristämme katosi lapsi. Hän löytyi kaksi päivää myöhemmin hukkuneena joesta metsän keskeltä.  Tumma yö laskeutui kaiken ylle. Putosimme. Kaikki muu menetti merkityksensä. Ahdistaa, että ny

  Flunssan sairastaminen on aina vähän kurjaa, etenkin lapsiperheessä joissa tauti usein kiertää perheenjäsenestä toiseen. Meillä on parhaillaan kuopus kipeänä, viime viikolla oli keskimmäinen. Mutta nyt jos koskaan voi sanoa, että nämä kuopuksen flunssapäivät eivät todellakaan ole menneet "hukkaan", vaikka tiiviisti kotosalla ollaankin jouduttu olemaan. Päinvastoin. Eilinen, jolloin ensimmäiset flunssan oireet alkoivat näkyä, osoittautui todelliseksi ihmeiden päiväksi - ei ollenkaan tyypilliseksi flunssapäiväksi, jolloin kyllästytään sisätiloissa ja yritetään keksiä lapselle jotakin viihdykettä.  Oikeastaan päivässä oli niin paljon ihmeellistä, että ihmettelen sitä yhä vieläkin. Kaikki alkoi lounaspöydässä, jossa nuhainen nelivuotias pyöritteli ruokahaluttomana pennepastaansa ja sanoi, ettei ole nälkä. Haluaisin mielummin lukea jotain , hän sanoi. Luetaan kirjoja kunhan äiti on saanut syötyä, sanoin hänelle ja tyrkkäsin viihdykkeeksi ensimmäisen lehden joka käteeni osui, Yht