Mustikkapasta

Meillä on meneillään juhlaviikot. Tuskin on ristiäisistä toivuttu, kun koko viime viikonloppu (pe-ma) juhlittiin esikoisen 7-vuotispäiviä. Kummeja, sukulaisia, serkkuja, mummo, kaveriteita, naapureita tuli kylään kattaus toisensa jälkeen. Hektisin vaihe oli sunnuntaiaamuna, jolloin pöydän ääressä istui 14 lasta kaverisynttäreillä. Jäätelökakku, kuppikakut, pitsat ja vaahtokarkit hävisivät tarjoiluastioilta hyvällä vauhdilla, mutta sokerihumalan aiheuttamalta riehunnalta vältyttiin, koska ruokailun jälkeen keskityttiin askarteluun.  Huippuidea muuten, kiitos siskoni jolta se on peräisin, järjestää kaverisynttärit aamupäivällä. Siten ne ovat nopeasti ohi eikä koko päivä kulu siihen, kun lapsi jännittää ja malttamattomana odottaa, että milloin ne alkaa, milloin ne alkaa.  Eikä juhlinta tähän lopu. Seuraavalla viikolla ovat omat synttärini (no, niitä emme kyllä juhli tai ainakaan minä en kata yhtäkään pöytää), kohta tulee pääsiäinen ja sen perään vappu ja poikamme 3-vuotissy

En ole varmaankaan ainoa perheenäiti, jolla on joskus vaikeaa löytää kotona sellaista soppea, jossa voisi olla tekemättä yhtään mitään. Ilman että joku lapsista kysyy, etsii tai haluaa jotakin. Illalla, kun lapset jo nukkuvat, tämä tietysti onnistuu, mutta silloinkin paikalla on mies, joka yhtä lailla on kysymässä, etsimässä tai haluamassa jotakin. Toisen lapsemme syntymän jälkeen keksin, että onhan meillä kotona sellainen paikka, jossa kukaan ei minua kysele, silloin kuin sellaisen hetken itselleni haluan: sauna. Ainahan saunominen rentouttavaa on, mutta varsinkin silloin, kun koko päivä ollaan menty ja tehty ja touhuttu, ja koko ajan on saanut tuntea itsensä tarpeelliseksi (eli äitiä on tarvittu). Saunassa on ihan hiljaista, siellä on hämärää, siellä on lämmintä, ja lisäksi se lähes maaginen tunnelma, joka  vain saunassa voi olla. Olenkin ottanut tavaksi häippäistä saunaan aina silloin tällöin, pari kolme kertaa viikossa. Kuten esimerkiksi eilen. Mutta ajoituksen kanssa on o

Happohyökkäys sipsipussista. Eilen oli masentava päivä. Olisi ollut parempi nukkua vaikka aamusta iltaan. Ei se tietenkään onnistunut, sillä kello 10 minun oli oltava hammaslääkäriasemalla juurihoidossa. On muuten erityisen epämiellyttävä tilanne elämässä, juurihoito nimittäin. Harvoin olen tuntenut itseni niin hermostuneeksi kuin hammaslääkärituolin laskeutuessa alas ja erinäköisten instrumenttien kaareutuessa ylleni tarkoituksenaan ronkkia hampaitani. Kyseessä oli toinen juurihoitokäynti, ensimmäinen tehtiin reilu kuukausi sitten. Kolmas käynti eli paikkaus on vielä edessä. Yllättäen tämä toinen käynti menikin tosi helposti: ei puudutuspiikkejä (hammas on jo kuollut, ei tunne mitään), vain vähän (sydän)juuria myöten tärisyttävää ronkkaamista juurihoitopiikeillä, yhteensä 15 minuuttia ja tilanne oli ohi. Tunne oli melkein kuin viimeisimmässä synnytyksessäni: mitä, nytkö se jo on ohi, ja näin vähällä pääsin. Mutta ikävin osuus oli sittenkin hammaslääkärikäynnillä edessä:

Juhlapöytä on katettu.  Vietimme eilen pienen poikamme ristiäisiä. Juhlien järjestäminen on hauskaa, mutta vähintään yhtä onnellinen on se tunne, kun juhlat ovat ohi ja niitä voi muistella juhlista vielä hieman sekaisen olohuoneen sohvalla istuskellen.  Tyytyväisenä siitä, että kaikki meni mukavasti, vauva ei itkenyt kastetilaisuudessa liikaa, vieraat viihtyivät ja kahvipöydässä eivät loppuneet tarjottavat kesken. Mutta mitä sitten, vaikka olisivatkin loppuneet? Olisiko se ollut vakavaa? Tai entä jos kahvinkaataja lipsauttaa kahvia pöytäliinalle kaataessaan, kuten meillä kävi? Onko se vakavaa? Kahvipöydässä pohdimme muun muuassa näitä kysymyksiä papin johdolla. Pappi oli kiinnostunut suomalaisten ja italialaisten juhlatapojen eroavaisuuksista, ja mielenkiintoista oli niitä ruveta etsimään. Mitä löysimme? Onko Italiassa noloa, jos kahvia kaatuu pöytäliinalle tai jos ruoka loppuu kesteissä kesken?

Viime viikonloppuna oli upea ulkoilukeli. Aurinkoinen ja häikäisevän kirkas, lämpötila pakkasen puolella, mutta se teki ilmasta jos mahdollista vielä upeamman. Talvinen, raikas päivä. Aurinkoa, aurinkoa!  Heti tuli paniikki: pakko ulkoilla mahdollisimman paljon. Sisälle ei niin hienona päivänä kerta kaikkiaan saa jäädä. Kävelylle, pulkkamäkeen tai hiihtämään, ei väliä, kunhan vain on ulkona. Sama tapahtuu keväällä/kesällä/syksyllä. Kun aurinko paistaa, on kauheat paineet järjestää jotain ulkotoimintaa. Terassille, piknikille, lenkille, retkelle, niin kauan kuin aurinkoa riittää! Mitähän tällaisille paineille kävisi, jos asuisi maassa, jossa paistaa melkein aina, kuten Italiassa? Poistuisivatko ne?

Onko maitokahvicappuccinon voittanutta? Olen aina ollut todella huono seuraamaan dieettejä. Enkä tarkoita nyt laihdutusdieettejä (vaikka niitäkin olen työni puolesta kokeillut), vaan mitä tahansa ruoka-aineita rajoittavia dieettejä. Olen uteliaisuudesta (ja työn takia) mm. karpannut, ollut kivikautisella, mehupaastolla, viiskakkosella ja tietenkin lukemattomia kertoja herkkulakossa. Aina on ollut vaikeaa. Minulta kai puuttuu itsekuria, tai rakastan liikaa ruokaa, mutta erilaisten ruoka-aineiden pois jättäminen ruokavaliosta on tuntunut tosi hankalalta. Lisäksi on vaikuttanut siltä, että mitä tahansa ruoka-aineryhmää alan rajoittaa, nälkä vaivaa ja puhti on ikään kuin poissa. Puhumattakaan makuelämysten kirjon kapenemisesta. Se vasta ikävältä on tuntunut. Erityisen vaikeaa on ollut maitokahvista luopuminen, jos dieettikokeilu on sitä vaatinut. Ilman maitoa voin kyllä muuten elää, mutta en ilman maitokahvia! Viime vuoden lopulla ryhdyin elämäni ehkä tiukimmalle dieetille, jossa

Esikoisen imetystä.  Eilisen mollisävytteisen, pois lähteneestä kertovan tekstin jälkeen päätän kertoa siitä, jonka oli aika tulla tähän maailmaan: vauvastamme. Tänään seitsemän viikkoa täyttävä vauva vetelee vielä sikeitä reteästi parisängyssä (josta hän on salavihkaa vallannut yhden kolmasosan), kello on kohta yhdeksän aamulla. Olemme tähän mennessä olleet siitä onnekkaita, että vauva on todella hyvä nukkuja. Hän tuntuu rakastavan nukkumista. Syntymästään lähtien hän on nukkunut 12 tuntia yössä (toki välillä puoliunissaan ruokaillen), mikä monien vauvaoppaiden ja asiantuntijoiden mukaan ei pitäisi edes olla mahdollista; vastasyntyneillä ei ole päivärytmiä jne. Meidän pojallapa on. Hän aivan selkeästi ja järjestelmällisesti tuntuu tietävän, että yöllä ei tehdä muuta kuin nukutaan. Hän jopa lakkaa kakkaamasta yöaikaan, vaikka päivisin vaippaan saattaa tulla tavaraa jopa 10 kertaa. Ja jos hän itkee, jota hän ei tee paljon, hän yleensä itkee -  väsymystään. Näinä ensimmäisinä

Kalakukkoateria sedän keittiössä. Viime viikolla ajoimme läpi lumipyryn ja talvisen maiseman kohti mökkipaikkakuntaamme Oravia. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ollut mökkireissu, vaan kaikkein raskain matka Oraviin ikinä, hautajaismatka. Setäni menehtyi helmikuun alussa, ja nyt oli aika saattaa hänet viimeiselle matkalleen. Tämä blogikirjoitus on omistettu hänen muistolleen. Setä oli minulle hyvin läheinen, olin aina pitänyt häntä kuin isoisänäni, sillä omat isoisäni ovat molemmat kuolleet ennen syntymääni. Siksipä edes kuusiviikkoinen vauva ei estänyt meitä lähtemästä hautajaisiin 5 tunnin ajomatkan päähän. Oli surullinen sattuma, että kuolema tuli vain kolme viikkoa vauvamme syntymän jälkeen. Toisaalta lohdullista: