Mustikkapasta

Vuoden valoisimmat yöt ovat käsillä. Liekö se syynä siihen, että herään kello neljä siihen, että minulla on hiki. Avonaisesta ikkunasta ei kuitenkaan vielä tulvi valoa heikkoa katulampun kajoa enempää; olenhan Italiassa, Rooman korkeudella, kaukana Pohjolan yöttömistä öistä. Mutta kyllä täälläkin valoa riittää! Jo viiden pintaan alkaa aamu kajastaa, ja sitä ennakoi mustarastaan yksinäinen, hieman haikea laulu kun on vielä aivan pimeää. En tiedä miksi se laulaa pimeässä, ehkä siksi että se on vuorokauden ainoa hetki jolloin liikenteen melu ja muu ihmisten tuottama meteli ei peitä sen laulua alleen, ehkä siksi että se näkee taivaarannassa auringonnousun kajon ennen kuin minä sen havaitsen sängystäni verhojen takaa.  Hetken päästä, kun valoa on vähän enemmän, aloittavat varpuset tirskuntansa. Niillä on kova kiire ja hinku laulaa, sellaista kiihkeyttä en suomalaisissa varpusissa ole havainnut. Ne sirkuttavat ahkerasti myös päivällä, mutta silloin siihen ei kiinnitä samalla lailla huomiota

Italiassa odotetaan kesäkuun 28. päivää kuin kuuta nousevaa. Se on ajankohta, jolloin näillä näkymin ulkotilojen maskipakko on poistumassa. Tartuntaluvut ovat laskeneet päivä päivältä, eilen niitä oli enää reilut 800, mikä on pieni luku huippuaikojen eli jopa 20 000 tartunnan rinnalla.  Kuolemantapauksia on yhä päivittäin joitakin kymmeniä, eilen 31, mutta sekin luku on tasaisesti pienentynyt kesän edetessä.  Ulkotilojen maskipakon poistumisesta on väännetty kättä jo jonkin aikaa, mutta nyt siis näyttää siltä että se on vihdoin ensi maanantaina toteutumassa.  Olemme olleet Italiassa nyt viikon, ja se on riittävän pitkä aika oppia ymmärtämään oikein hyvin italialaisten kiihkeää halua päästä ulkotilojen maskipakosta eroon. Nyt kun Suomessakin on nautittu yli kolmenkymmenen asteen helteistä, voi suomalaisenkin lukijan olla helppo eläytyä ajatukseen maskista ulkona sellaisissa lämpötiloissa.  Ja jos ei ole, niin voin kertoa: se on hyvin tukalaa!  Kun katselen vastaani käveleviä ihmisijoukk

  Matkustimme Italiaan, lasten Rooman-mummolaan viime keskiviikkona. Tänä vuonna matka tehtiin "pakon edessä" lentokoneella auton sijasta, sillä maailman covid-tilanne on edelleen niin sekava ettei se houkutellut automatkaan.  Negatiivisia testituloksia vaaditaan vähän joka maassa, ja tuntui liian hankalalta ajatus testiin hakeutumisesta kesken matkan keskellä Keski-Eurooppaa. Etenkin lasten kannalta monessa testissä ravaaminen olisi kohtuutonta.  Toisaalta kuulimme myös huhuja siitä, ettei maanteitse maahan saapuvilta tarkisteta testituloksia oikein missään rajoilla, mutta emme silti halunneet ottaa riskiä. Siispä valitsimme lentokoneen. Lentokoneella matkustaminen on nopeaa, mutta siinä on myös huonoja puolia: jonot ja ruuhkat lentokentillä, täydet ja ahtaat lentokoneet. Sekä viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, liian nopea siirtyminen paikasta toiseen. Kyllä, olen juuri sitä mieltä. Liian nopea siirtyminen. Lentokoneella matkustaessa olet yhtäkkiä siirtynyt paikasta a paikkaa

Tanska-Suomi EURO2020 lapsen silmin. Oi Suomi on! Tämä slogan tuli tutuksi kaksi vuotta sitten, kun Suomi historiallisesti selvitti ensimmäistä kertaa tiensä jalkapallon arvokisoihin, EM-kentille.  Oi elämä on arvaamatonta -  se voisi olla tämän hetken uusi slogan. Tuli korona ja hartaasti odotetut EM-kisat siirtyivät, jopa uhkasivat peruuntua kokonaan. Kunnes sitten tänä vuonna päästiin pelaamaan.  Historiallinen hetki. Suomi jalkapallon arvokisakentällä. Maamme-laulun kaikuessa ilma oli tunnelatausta tulvillaan, niin stadionilla kuin kotikatsomoissa. Vihdoinkin. Tämä. Hetki.  Istuimme sohvalla Suomen liput ja sipsikulhot käsissämme koko perhe, yritimme tehdä illasta niin mukavan kuin olimme sen etukäteen kuvitelleen olevan vaikka ihan helppoa se ei ollutkaan. Odotettua jalkapalloiltaa varjosti se mitä oli juuri tapahtunut: olin vain muutamaa tuntia aikaisemmin palannut kotiin sairaalasta, jossa olin ollut katsomassa sydänkohtauksesta toipuvaa äitiäni.  Takana oli pari päivää suunnat

Nousen pyörän selkään ja polkaisen pihasta. Lauhkea ilmavirta alkaa hyväillä ihoa, sujahtaa hameen alle ja saa paidan hihat lepattamaan. Kurvaan kotitieltä lähimetsään, pujahdan puiden varjoihin jossa auringon paahde muuttuu miellyttäväksi lämmöksi.  Samalla ilman täyttävät tuhannet tuoksut ja äänet: kielon on yhä kukassa ja sen tuntee, ja samaan aikaan loppukevät on muuttunut kesän täyteydeksi viheriäisen metsän tuoksuineen. Aurinkonpaiste siivilöityy oksiston läpi ja laikuttaa utuiset metsäkortteet, uhkeat saniaiset ja tienpientareelle ojentelevat varvut valollaan.  Ohitse viuhahtaa mustarastaan, peipon ja pajulinnun laulu, ohitan myös sen tutun käpytikan pesäkolopuun, josta joka vuosi näihin aikoihin kuuluu ankara poikasten piipitys. Niin nytkin. Ääni saa vastustamattomasti hymyilemään. Maisemia pyöräretkeltä. Metsäkaistaleen jälkeen vuoroon tulee joenrannan vehreys. Tuomen kukat ovat jo kuihtuneet, mutta niiden tilalla kukkivat koiranputket sitäkin runsaampina. Tuoksu ei ole yhtä h

Go Leijonat go!  Tänään olen aika nostalginen (milloin muka en olisi...). Suomi pelaa jääkiekon MM-finaalissa ja se jos mikä saa aikaan muistojen ja nostalgian ryöpyn, suorastaan tulvinnan. Tällaiset hetket olivat 25 vuotta sitten minulle elämän ja kuoleman kysymyksiä. Lähes kirjaimellisesti. Suomi finaalissa. Ottelun lopputuloksesta riippuisi koko seuraavan vuoden onnellisuuteni ja iloisuuteni tai ainakin iso osa siitä.  Olen tosissani. Niin se ihan totta silloin oli. Yleensä Suomi hävisi, kuten hyvin tiedetään. Vain vuonna 1995 tuli voitto, ja seuraavaa piti odottaa vuoteen 2011 asti, mutta silloin elämäni oli jo toinen eikä onnellisuus enää ollut jääkiekosta kiinni. Olin aikoinani jääkiekkofani sanan kiihkeimmässä merkityksessä. Fanius heräsi vuoden 1992 olympiamenestyksen jälkeen ( Markus Ketterer ja hopeaa tuoneet torjutut rangastuslaukaukset!) ja siitä se sitten kiihtyi vuosi vuodelta.  Kulutin viikonloppuaamuni roikkumalla Helsingin jäähallin takaovilla odottelemassa HIFK:n ja

Kortti eskariopeille kimalalaisryhmään. Pitkästä aikaa kirjoitan blogia aamulla, ajankohtana jolloin vanhastaan olen postauksia kirjoittanut. Viime aikoina tekstit ovat syntyneet enimmäkseen iltapäivän tai illan puolella, sillä aamupäivät teen nykyään enimmäkseen töitä. Kirjoitusajankohta kuten niin moni muukin asia elämässä, muuttuu ajan ja tilanteiden myötä. Elämä on oikeastaan yhtä suurta ja jatkuvaa muutosta ja sopeutumista siihen.  Juuri kun ehdit tottua johonkin asianlaitaan - etätöihin, lapsen päiväkodin tai koulun aloitukseen, uuteen asuinpaikkaan - se vaihtuukin toiseksi ja taas täytyy tottua.  Näitä asioita pyörittelen päässäni erityisesti tänä aamuna. Keskimmäiseni lähti juuri viimeistä kertaa eskariin, reippaasti reppu selässä niin kuin hän viime elokuussa sinne ensimmäistä kertaa lähti. Eli juuri eilen, toisaalta taas niin kauan sitten että moni asia on siinä ajassa muuttunut ja vaihtunut toiseksi. Viimeinen eskariinlähtö. Vihaan viimeisiä kertoja. Viimeisiä aamuja, viimei

Porkkalanniemen maisemia. Melkein kuin Sardiniassa? Tiedättekö sen vanhan laulun, sen jossa lauletaan päättyvistä pitkospuista, meren myrskystä ja rinnalla ruikuttavasta ystävästä? Siis se laulu joka kertoo todellisista ystävistä, niistä jotka pysyvät vierelläsi vaikeimpinakin aikoina. Ystävän laulu. Siihen voisi lisätä yhden säkeistön ja ystävyyden punnitsijan lisää: autolla ajon ja bensan loppumisen. Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän / Anna auton se selvittää, kuka viereesi jää. / Kun on bensa lopussa ja tietä määrättömästi edessä, kuka vieressä mäkättää, mennä saa huoltoasemalle hakemaan kanisteria.  Tällaisia aatoksia tuli mieleen viime viikonloppuna kirkkonummelalaisella maantiellä, vehreiden vaaleanvihreiden peltojen läpi kiemurtelevalla ja pehmeästi ylös alas kumpuilevalla. Kauniista maisemista emme pystyneet juurikaan nauttimaan, päinvastoin, ja maaston kumpuilevuus ja tien mutkikkuus muuttuivat ominaisuuksiksi, jotka vain lisäsivät ahdinkoa. Kävi nimittäin niin, et