Mustikkapasta

Pidän kovasti siitä vertauksesta, jota usein esitetään kuvaamaan pikkusisaruksen syntymää isomman sisaruksen näkökulmasta. Kuvittele nyt itsesi seuraavanlaiseen tilanteeseen: puolisosi tulee täysin yllättäen kotiin kainalossaan toinen nainen (tai mies, riippuen siitä mitä sukupuolia edustatte), aseistariisuvan suloinen ja täydellinen kuin juuri avautunut ruusu, ja antaa hänelle pusuja ja haleja jatkuvasti. Tässä on uusi kumppanini, rakastan häntä yhtä paljon kuin sinua ja toivon että hyväksyt tilanteen ilman dramatiikkaa, puolisosi sanoo ja jatkaa: Tästä lähtien asumme kaikki yhdessä ja tulen antamaan huomiotani ja rakkauttani yhtä paljon teille molemmille , olette molemmat minulle yhtä tärkeitä. Sinä toki olet erityisasemassa koska olet ensimmäiseni, mutta tämä toinen on kumppanini myös etkä missään tapauksessa saa alkaa lyödä tai osoittaa muuten vihaasi häntä kohtaan. Ajan kanssa totut häneen ja sitten myöhemmin teillä tulee olemaan tosi hauskaa yhdessä. Sitten puolisosi kai

Kamomillasaunion kukat vievät ajatukset uneen. Talossa vallitsee kummallinen hiljaisuus. Vain liesituuletin hurisee, näppämistö napsuu sormien alla, koira kuorsaa pöydän alla ja auki olevasta ikkunasta kantautuu suhinaa, kun tuuli heiluttelee kylmän yön jälkeen jälleen vähän keltaisempia puiden lehtiä. Sitten naksahtaa jääkaappi. Tietokoneen hiirellä klikkailu käy korviin yhtä kovaa kuin epävireiset sävelet koululaisen harjoitellessa nokkahuilunsoittoa. Olen yksin kotona, kello on kymmenen sunnuntaiaamuna enkä muista, milloin tällainen ihme olisi viimeksi sattunut. En tiedä mitä tehdä kaikella tällä ajalla ja hiljaisuudella, joka minulla on käytettävissä ainoastaan omaan käyttööni. Lukisinko viimeiset sivut Sofi Oksasen Koirapuistosta, jonka vihdoin ehdin toissapäivänä aloittaa? Kirjoittaisinko kerrankin rauhassa muutaman liuskan romaanikäsikirjoitusta? Siivoaisinko pipolaatikot, homma joka minua odottaa kumminkin ennemmin tai myöhemmin, tähän vuodenaikaan se aina odottaa. Tekis

Lapsen puhe puhkeaa kukkaan aina yhtä hämmästyttävästi. Mamma, mennään taas baariin!  Tämän haikean pyynnön kuulee meidän lasten suusta aika usein, ja jos se tapahtuu julkisilla paikoilla, aina vähän pälyilen ympärilleni ja toivon, ettei kukaan kuule. Vielä enemmän nolottaa, kun he kysyvät: Äiti, olitko sinä taas jossain baarissa eilen ? Lapseni puhuvat sujuvasti suomea ja italiaa, ja heidän kykynsä erotella kielet toisistaan on hämmästyttävä. Mutta on muutama sana, joissa he sekoittavat kielet, ja yksi niistä on kahvila. Italiaksi kahvila on bar, ja jostain syystä he usein käyttävät italiankielistä sanaa puhuessaan kahvilasta. On niin kivaa mennä baariin, kun siellä saa pullaa ja voisarvia! Lapsen kaksikielisyyden kehittymistä on upeaa seurata. Jo se tuntuu ihmeeltä, että lapsi ylipäätään oppii puhumaan ja hahmottamaan kielen, noin vain, kuulemansa ja omaksumansa perusteella . Se on ihme. Ja kun opittavia kieliä on kaksi (tai useampi), asiasta tulee vielä suurempi ihme. Use

Toppatakissa ulos lähdössä. Suomessa mukavuus ajaa pukeutumisessa tyylikkyyden edelle. Liekö ilmastolla osavaikutus suomalaisen ja italialaisen (naisten) pukeutumisen eroihin?   Olemme menneen kesän aikana mieheni kanssa joskus hairahtuneet omituisiin asioihin olohuoneen sohvalla, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Istumme usein iltaisin sohvalla, televisio on auki ja katsomme mitä sieltä sattuu tulemaan. Mieheni yleensä jumiutuu kanaviin, joissa näytetään Ugo   Fantozzi -elokuvia (Italian vastine Uuno Turhapurolle ) tai Terence Hillin ja Bud Spencerin tähdittämiä lännenfilmejä tai sitten tuoreahkoja italialaisia komedioita; minä istun sohvalla kirjan tai läppärin kanssa ja osallistun tv:n katsomiseen enemmän tai vähemmän huonosti keskittyen - ellei kyseessä ole yhteinen lempiohjelmamme kuten Un passo dal cielo, Comissario Montalbano, Don Matteo, Grande Famiglia, La mafia uccide solo d`estate tai jokin muu Rai-kanavien maanantai- ja torstai-iltojen sarjoista. Menneen kesän hair

Tässä postauksessa ei loukata lapsen yksityisyydensuojaa. Kuvat ulkoiluretkiltämme ja kahvila Wanhasta Pehtoorista Haltialasta. Otsikon kysymys jakaa vanhempia ja ihmisiä aika tehokkaasti. Osa on ehdottomasti sitä mieltä, että lapsesta ei pidä, ja on suorastaan väärin, julkaista kuvia someen, sillä se loukkaa heidän yksityisyyttään. Toinen osapuoli pitää julkaisua harmittomana, mutta yleensä sillä varauksella, että kunhan kuvat ovat kauniita eivätkä noloissa tilanteissa, kuten hölmöillä ilmeillä tai alushousuissa otettuja. Sitten on siinä välissä seisoskelevat vanhemmat, jotka kyllä hiukan epäröivät kuvien laittamista, mutta ovat taipuneet sille kannalle että kuvien laitto on ihan ookoo, varsinkin mitä pienemmästä lapsesta on kyse. Lapsen kasvaessa ehkä aletaan miettiä tarkemmin, miten paljon ja millaisia kuvia nettiin hänestä laitetaan . Isommilta lapsilta myös kysytään lupa julkaisuun ja valitaan yhdessä kuvat, jotka julkaistaan. Mielipiteitä on erilaisia niin kuin on meitä

Maailmanlopun ennustukset ovat kuin sienet - otollisella säällä niitä riittää. Istun cappuccinokupin ääressä ja ajattelen maailmanloppua. Ikkunan takana avautuva näkymä ei niin synkkiin ajatuksiin houkuttele, sillä ilma on tyyni, puiden oksat liikkumattomia kuin valokuvassa, aamuaurinko värjää puut hehkuvanvihreiksi siellä missä se niiden latvoihin osuu. Taivas on haalean sininen mutta pilvetön. Naapuripihan alava nurmikko on valkoisena kuurasta, se aina on sellaisten hallaöiden jälkeen kuin viime yönä oli. Siellä jäätyy ja huurtuu, mutta oma pihamme, ehkä jollain tavalla enemmän puiden suojassa, säilyy vihreänä. Maailmanlopun ajatukset tulevat mieleen siksi, että näin siitä viime yönä unta, kuinkas muuten. Uni oli epämääräinen ja uhkaava, kuten kuvitella saattaa, ja siihen liittyi myrsky takapihallamme, puut irtosivat juurineen ja riskinä oli pihamännyn kaatuminen talon päälle. Unimaailmastani ja sen usein uuvuttavastakin rikkaudesta sekä vähän yleisesti unientulkinnasta o