Kuopus kerhossa, muut koulussa - äidin vapaus on koittanut? (pohdintaa vapaudesta osa 2)

Eka kerhopäivä alkamassa. 
Vein juuri kuopukseni kerhoon ensimmäistä päivää. Se hetki jota olen liikutuksella ajatellut, on nyt tullut eli istun yksin hiljaisessa talossa, vain koiravanhuksemme kuorsaus kuuluu pöydän alta ja avoimesta ulko-ovesta kantautuva tuuli. No, myös etätyötä tekevän mieheni tietokoneen hiiren klikkaus, joten aivan yksin en talossa kuitenkaan ole.

Välitön vastuu lapsista ei ole nyt minulla, on ensimmäinen hetki elämässäni kun näin on. Kaikki kolme ovat jossakin yhteiskunnan järjestelmän osan huomassa ja sen vakuutusten ja vastuun piirissä. Äidin vapaahetki, oma hetki, mikä liekään, on nyt koittanut. 

Voin ainakin noin periaatteessa tehdä nyt mitä mieleni lystää (vaikka käytännössä minun täytyisi työskennellä, mutta olen etukäteen antanut itselleni luvan ottaa tämä ensimmäinen päivä rennommin ja vaikka vain ihmetellä tätä hetkeä, tunnustella sitä ja tapani mukaan pohtia ja ajatella yhtä sun toista).

Ja koska voin tehdä mitä lystää, olen siis vapaa. Vai olenko? Onko ihminen vapaa silloin kun häntä ei mikään vastuu paina eikä kukaan oleta, odota tai käske hänen tekevän jotakin, mikä ei ole välttämättä sitä mitä hän itse haluaisi juuri sinä hetkenä tehdä.

Ihminen syntyy vapaana, mutta on kaikin tavoin kahleissa elämänsä aikana, sanoo Rousseau, luonnontilaisen ihmisen monen mielestä naiivi ihailija ja puolestapuhuja. Yhteiskunta ja sitä ennen aloilleen asettuminen ja maanviljelyksen aloittaminen on rousseaulaisen ajattelun mukaan vienyt vapautemme, olemme tietynlaisen elämänpolun odotusten kahleissa ja joudumme elämään oman luontomme vastaisesti. Meistä on tullut ahneita omaneduntavoittelijoita, vaikka oikeasti ihminen on tarkoitettu elämään sopusoinnussa itsensä ja muiden kanssa, anteliaana ja omastaan muille jakavana, maaäidin antimia kunnioittavana olentona. Vapaana.

Vapaana kuin taivaan lintu. Tätä kulunutta sanontaa usein toistellaan. Se on viime aikoina tullut mieleeni usein. Kotimme pihalla nimittäin toistuu nykyään lähes joka ilta vaikuttava näytelmä: sadat valkoposkihanhet lentävät aivan talon yläpuolelta. Niiden ääni alkaa kuulua kauan ennen kuin ne ilmestyvät näkyviin, satojen nokkien törähtely josta syntyy mahtava kaakatuksen kakofonia. Se ääni saa aina minut hymyilemään. Sitten alan tähyillä taivaalle, kutsun lapset paikalle elleivät he itse ole jo kuulleet niiden ääntä. Hanhia! Paljon hanhia!

Ja niitä tulee. Isompina ja pienempinä parvina, tiiviimpinä auroina ja vähän sinne sun tänne lepattavina pidempihäntäisinä muodostelmina. Joskus yhden parven muodostaa kolme lintua, joskus siinä on kymmeniä. Joskus niiden meno on niin lennokasta, että jotkut ovat törmätä vierustoveriinsa ja vähän törmäävätkin, mutta se on vain hipaisu eikä kenenkään lento häiriinny.

Vasemmalla, oikealla, aivan talon päällä yksi parvi, yhtäkkiä koko taivaankansi on hanhia täynnä ja koko ilma niiden kaakatusta. Me menemme nyt emmekä kysele lupia, kuunnelkaa ja katselkaa tai olkaa huomaamatta, me emme välitä, ne tuntuvat sanovan.

Tästä ne hanhet iltaisin lentävät. 

Ah, miten haikeata niiden menoa on katsella. Mikä vapaus niillä on, koko huimaava taivas edessään.

Hanhet tekevät lähtöä muuttomatkalle. Aivan vielä ne eivät lähde, vaan lentävät edestakaisin ruohokenttien ja meren välillä, kakkaavat ensin mainituille ja yöpyvät viimeksi mainitulla, tekevät ihmiset hulluksi kakoillaan ja taipumuksellaan tuhota viljelyksiä.

Voisinpa itsekin lähteä. Ajatus välkähtää jossakin mielen pohjalla, vaikka en varsinaisesti niin ajattelekaan. En ainakaan tietoisesti. (Lue kaipauksesta ja lähtemisestä parin viikon takainen tekstini Koti-ikävä ja kaukokaipuu - minne kaipaan, miksi kaipaan? ) Lintujen lentoa katsellessa ihminen usein tuntee haikeutta varmaankin juuri siksi, että lentäminen symbolisoi vapautta. Sitähän me nimittäin aina kaipaamme, että voimme olla vapaita kuin taivaan linnut.

Emmekö sitten ole? Orjuus on lakkautettu kaikkialla maailmassa vaikka se vielä 150 vuotta sitten oli kyseenalaistamaton normi kaikkialla, ihmisoikeudet antavat meille valtavan paljon yksilöllisyyttämme korostavia oikeuksia. Kapitalismi, konsumerismi ja mainosmaailma tuputtavat meille jokainen vähän eri näkökulmasta samaa mantraa: kuuntele sydäntäsi, tee niin kuin sinusta parhaimmalta tuntuu. Saamme päättää aivan itse minkä vaatteen tai auton ostamme (vau!) ja minne matkustamme (viimeksi mainitun ainakin ennen koronaa saimme päättää). Eikä se jos mikä ole vapautta? Että valitset juuri sen hyödykkeen ja vapaa-ajanviettotavan jonka tekoälyalgoritmit ovat poimineet mieltymyksiesi mukaan ja leväyttänyt eteesi puhelimen näytölle?

Luuletko vieläkin olevasi vapaa? Ajatellaanpa tarkemmin. Synnyt vapaana, kyllä. Vanhempasi hoitavat sinua, tyydyttävät perustarpeesi, ja jos olet onnekas saat myös vankaan perusturvan ja luottamuksen elämään. Otat katsekontakia ihmisiin, opit hymyilemään, tarttumaan leluihin ja kävelemään. Leikit. Kokeilet maailmasi rajoja, opit asioita ja leikit lisää. Ja vielä vähän lisää.

Sitten sinun onkin mentävä kouluun. Yleensä sitä ennen menet jo päiväkotiin tai esikouluun, eikä sinulta kysytä haluatko vai etkö halua. Ensimmäinen vapauden rajoitus! Koulussa sinua istutetaan yhä pidempiä päiviä mitä vanhemmaksi tulet, ja siinä sivussa muovaudutkin melko lailla koulumaailman ja yhteiskunnan muottien mukaan, halusit tai et.

Enin uteliaisuutesi asioita kohtaan sammuu. Enää ei ole niin aikaakaan tehdä asioita joista olisit kiinnostunut. On pakko herätä tiettyyn aikaan, viettää aikaa määrätyissä paikoissa, siihen mahdollisesti vielä harrastukset (mahdollisesti vanhempiesi päättämät tai hyödyllisinä harrastuksina sinulle myyneet) päälle. Se aika päivästä jolloin olet todella vapaa tekemään ihan mitä haluat tai olla tekemättä on hyvin lyhyt.

Kun kouluputki vihdoin päättyy, et sittenkään saa vapauttasi takaisin, vaikka monina kouluun kypsyyntymishetkinä siltä tuntuukin. Sitten se vasta alkaakin, vapaudenriisto. On valittava mihin ammattiin suuntautua ja koulu sen mukaan. Kahlattava läpi lukion tai ammattikoulun, yliopiston tai muun ylemmän asteen. Tehtävä siinä sivussa töitä, sillä muuten et täällä maailmassa elä. Ilman rahaa et kykene mihinkään eikä mikään ole sinulle mahdollista. Ilman koulutusta et ole mitään eikä kukaan kuuntele sinua eikä ota sinua vakavasti.

Kun nämä yhteydet huomaa, on loputkin vapaudesta mennyttä. Mikään ei orjuuta niin tehokkaasti kuin titteleiden ja rahan valta, ajatus siitä että rahaa on saatava aina lisää ja vain tittelit merkitsevät.

Joskus kun haluan vapaahetken arjesta, pysähdyn metsään vaikka kauppareissun varrelle
ja katselen puita, nautin hiljaisuudesta...

Ja kaiken tämän useimmat tekevät todennäköisesti edes koskaan huomaamatta, että heidät on pakotettu siihen. Ajatus korkeasti kouluttautumisesta, uraputkesta ja elämän välttämättömistä etapeista tuntuu omalta, koska se on niin taitavasti meille pienestä pitäen myyty. Tällaista on elämä, kulje tietäsi mutta älä vain poikkea etukäteen viitoitetulta polulta. 

Sitten elämämme parhaat vuodet kuluvat siihen, kun keskitymme työskentelemään jollekin yritykselle joka maksaa meille palkkaa ja bonuksia, jälkimmäistä sitä enemmän mitä enemmän saamme aikaan tulosta. Se tarkoittaa, että uhraamme entistä suuremman osan elämästämme työlle. Vertailun vuoksi, arkeologien ja antropologien mukaan metsästäjä-keräilijät eli ihmiset ennen maanviljelyn vallankumousta ja nyky-yhteiskuntaa käyttivät työntekoon 20, korkeintaan 30 tuntia viikossa. Lopun ajan he olivat vapaita lepäämään, sosialisoimaan, keräämään voimia, tarinoimaan, puuhastelemaan mitä halusivat, lemmiskelemään.

Se aika mikä työltä jää, käytetään "vapaa"-aikaan eli kulttuuriin, matkustamiseen, sisustamiseen, pesänrakentamiseen ja nykyään yhä useammin somettamiseen, ja jos lapsia sattuu saamaan, niin lapsiin. Onneksi lapset tosin voi melko hyvin ulkoistaa muualle, on päiväkoteja, kesäleirejä ja harrastusten koko kirjo, niin voi itse keskittyä enemmän työntekoon ja rahan ansaitsemiseen.

Ennen lapsia täytyy löytää puoliso, ja siihen puuhaan käytämmekin suhteellisen paljon aikaa tai ainakin energiaa (koska se on biologiassamme). Löydettyämme sopivan ihmisen rakastumme ja sitoudumme häneen ja teemme alttarilla juhlallisen lupauksen myös pysyä sitoutuneena ja rakastaa jokaisena elämämme päivänä, elämme elinikäisen parisuhteen ja uskollisuuden ihanteen maailmassa (onneksi!) ja se sitoo huomattavan osan vapauttamme. Se joka eroaa tai ei saa parisuhdettaan toimimaan, tuntee itsensä helposti epäonnistuneeksi tässä yhteiskunnassa näistä ihanteista johtuen.

Heräämme pimeässä ja käytämme koko päivämme siihen, että saamme arkirumban pyöritettyä, lapset hoitoon, työt hoidettua, velvollisuudet suoritettua, kulissit pidettyä pystyssä. Joitakin kohokohtia on, lomia ja romansseja, ja niitä odotamme kuin kuuta nousevaa. Sitten palaamme taas siihen, mistä olemme tulleet eli osaksi yhteiskunnan rattaita, unohdamme sen että olemme syntyneet tähän maailmaan vapaina sieluina.

...ja auringosta, joka tänä kesänä niin paljon on paistanut.

Roolimme työelämässä pitää meidän kahleissa esimerkiksi tiettyyn työaikaan ja siihen, että energiaa ja voimavaroja joutuu käyttämään työhön. Vastineeksi saa rahaa ja sitä kautta omaisuutta, jonka käsittelemiseen ja sijoittamiseen ja suojelemiseen menee lisää energiaa ja voimavaroja.

Velvollisuuksia on suuntaan ja toiseen, on istuttava taloyhtiön kokouksissa, poliittisissa päätöksenteoissa ja ties missä kissanristiäisissä, eikä useinkaan välttämättä vapaaehtoisesti. Vaan velvollisuudesta, joka on niin hyvin muuttunut erottamattomaksi osaksi elämää ja sen odotuksia, että luulee haluavansa oikeasti istua siinä kokouksessa.  Eikä tajua, että jos todella saisi itse päättää, niin kokousten sijasta olisi sittenkin jossakin aivan muualla, kuten riippukeinussa päiväunilla, auttamassa jotakuta avuntarvitsijaa tai matkalla jonnekin kauas.

Mutta sitten kuitenkin vain istumme niissä kokouksissa päivästä toiseen, kulutamme työpaikan tuolia ja elämme parisuhteissa joissa teemme aivan liikaa kompromisseja ja unohdamme sisimpämme, hoidamme arjen asioita ja raadamme aamusta iltaan. Ja odotamme sitä paria hassua illan tuntia, jolloin vihdoin voimme olla hetken vapaita ja katsoa Netflixiä.

If this is all we're living for, why are we doing it, doing it, doing it anymore? Jos tämä on se minkä vuoksi elämme, miksi ylipäätään elämme enää? Tämä James Bayn Let it go -laulun säe  tulee tässä yhteydessä väkisin mieleeni.

Täydellistä vapautta ei tietenkään ole eikä pidäkään olla, velvollisuuksia täytyy hoitaa ja elämä on loppujen lopuksi niin kaunista juuri siksi, että siinä on niin paljon kärsimystä. Paluu luonnontilaan ei ole ollut enää vuosituhansiin mahdollista eikä sellaista ole realistista edes haikailla - ellei meteori iske maahan päivää ennen USA:n presidentinvaaleja kuten ennustetaan ja posauta kaikkea tätä paskaksi, ja sitten se promille joka selviää hengissä rakentaa uuden, uljaan ja vapaan maailman.



Nyt kun olen puolisen tuntia nauttinut tästä lapsi"vapaudestani", tajuan jotakin oleellista: Niin paljon kuin lapset sitovatkin itseensä ja odottavat aikaasi, palveluksiasi ja uhrauksiasi etenkin ensimmäisinä vuosinaan, on äitiys elämässäni selkein ja suurin vapauden tunnetta antava tekijä. Jospa siksi niin itsepintaisesti olen halunnut kotiäidiksi, että se on minun keinoni olla "vapaa" tässä yhteiskunnassa, johon en ole koskaan kokenut sopeutuvani?

Sillä eikö suurinta vapautta ihmisellä ole mahdollisuus toteuttaa syvimpiä tarpeitaan ja seurata vaistojaan ja intuitiotaan? Tehdä sitä minkä tuntee oikeaksi ja parhaaksi esimerkiksi juuri lapsilleen, kuten tarjota heille mahdollisuus kasvaa kotona?

Äitiys on minun vapauteni, se ainoa kolo elämässä jossa tunnen olevani täydellisesti vapaa ja omissa nahoissani. Vapaus ei ole sitä ettei olisi vastuussa mistään, päinvastoin. Vapaus tuo paljon vastuuta ja erityisesti tämä pätee äitiyden vapaudessa. Pelissä ei ole vain omat valintasi ja elämäsi, vaan viaton ja kaikkeen syytön ihmislapsi, joka vastuullesi ja suojeltavaksesi on annettu.

Valintojani katsotaan ehkä kieroon (kaikkiehan pitäisi tehdä aina vaan töitä niin paljon kuin mahdollista) ja kuten joka asiassa, riittää heitä jotka ovat valmiit teilaamaan ja tuomitsemaan, mutta en välitä siitä. Koska en itse teilaa ja tuomitse muita, pystyn ottamaan muiden teilaukset vastaan. Koska ymmärrän ja tiedän, että jokaisella on oma elämänsä, tilanteensa, aivan kuten jokaisella on myös keinonsa tuntea vapautta, saada kosketus siihen luonnontilaiseen ihmiseen jollaisia loppujen lopuksi olemme, yhteiskunnan ja sen normien ja odotusten kasvattaman kuoren alla.

Niin, meillä kaikilla on siihen jokin keino. Minulla se on äitiys, enkä muuta vapautta edes oletakaan, tässä maailmassa ja elämässä. Mikä sinun keinosi on?

Lue vapaudesta myös pohdinnan "ensimmäinen osa"Kuin pääskynen taivaalla. Milloin ihminen on vapaa?



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Haluatko laihtua? Sairastu koronaan! (Oikeasti en suosittele...)

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia