Mustikkapasta

 Vanhoillislestadiolaisten suurimmat vuotuiset kesäjuhlat, suviseurat, järjestetään tänä viikonloppuna Kauhavalla. Sinne odotetaan tuttuun tapaan noin 80 000 kävijää, mikä tekee tapahtumasta Suomen suurimman kesäjuhlan. Tämän vuoden suviseurojen seuratunnus on valittu Psalmia 119 mukaillen: "Sinun sanasi on valo minun matkallani". Tänään perjantaina suuri osa seuravieraista on jo matkustanut paikalle, välimatkasta, kustannuksista ja muista matkan esteistä huolimatta.  25 vuotta sitten olin minäkin paikalla uskollisesti kuten joka vuosi, kun suviseurat alkoivat. Matkustimme perheeni kanssa sinne minne milloinkin piti, tiettymättömien taipaleiden taa tai lähemmäs pääkaupunkiseutua, milloin minnekin. Suviseurat joskus kauan sitten lapsuudessani, isän ja äidin kanssa. Vanhempani halusivat matkustaa suviseuroihin joka vuosi, se oli itse asiassa kesän ja koko vuoden tärkein tapahtuma. Pakkasimme teltan mukaan, äiti valmisti eväät pitkälle matkalle, ja niine hyvinemme matkustimme lä...

Vartaloni varjo. Nyt kun Suomessa on tanssi- ja laulukielto  koronaepidemian takia, mieleeni on tullut jänniä muistoja ja mielleyhtymiä. Tämä ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun minulla on tanssikielto päällä! Olin reilusti alle kouluikäinen, mutta muistan sen yhä selvästi: tanssin olohuoneen lattialla balettia, leikin olevani maailmantähti balettitanssija. Radiosta tulee klassista musiikkia, tanssin sen tahdissa, kaarran käsilläni ja ojennan niitä, yritän nousta varpailleni ja sipsuttelen pitkin lattiaa.   Haluan isona balettitanssijaksi , haaveilen ja kerron haaveistani myös ääneen. Ehkä kerroin juuri silloin tanssiessani, ehkä jossakin muussa yhteydessä, mutta yhdistän ne kaksi tilannetta myöhemmissä muistoissa yhteen. Tanssin, minua katsotaan, vanhempani katsovat ja meillä saattaa olla vieraitakin sillä siihen aikaan esiinnyin mielelläni ihmisille jotka tulivat meille kylään.  Haluan balettitanssijaksi , ilmoitan ja se käsinkosketeltava mutta vaikeasti hahmo...

Paikka jossa haluaisin asua: vuoristomaisema. Kuva  Pohjois-Italiasta Dolomiiteilta viime syksyltä. Havahduin tänään jännään juttuun: en ole koskaan täyttänyt ystäväkirjaa. Tiedäthän ne meidän neli-viisikymppisten lapsuudessa suositut ystäväkirjat, joita tuotiin kouluihin ja joihin kerättiin kavereiden vastauksia muun muuassa lempiruuasta, lempielokuvasta ja toiveammatista.  Minunkin kouluuni niitä tuotiin, mutta kukaan ei koskaan pyytänyt minua täyttämään sitä. Se vain meni niin, ja opin pitämään sitä itsestäänselvyytenä. En ollut suosittu, siinä kaikki. Lukiossa jatkui sama linja. Epäsuosituksi synnytään, epäsuosittuna pysytään? Olin se verkkareihin tai hiphopahtaviin housuihin pukeutunut yksinäinen tyttö käytävän laidalla, kun suositut merkkivaateihmiset menivät ja pitivät meteliä toistensa kanssa. Käytävä oli iso ja kolkko yksinäiselle, mutta sitten tapasin toisen kaltaiseni eikä enää ollut merkitystä, mitä muut puuhasivat. Sillä olin löytänyt jotakin määrättömästi parempa...

Napit korvilla, hyvän musiikin äärellä. Eilen illalla istuin kaikessa rauhassa keittiön pöydän ääressä mielipuuhassani eli kirjoittamassa, kun esikoistyttäreni ohi mennessään puuskahti otsikon mukaisen kysymyksen. Taas tuota surullista musiikkia, äiti, vaihda jo kappaletta!  En tietenkään samaa kappaletta aina kuuntele, mutta ehkä tosiaan turhan samantyylisiä, kun lapsikin sen huomasi. Tuolla nimenomaisella hetkellä satuin kuuntelemaan Hans Zimmerin musiikkia, yhtä hänen säveltämistään elokuvien soundtrackeista, ja myönnettävä on, ovathan ne harvinaisen melankolisia kappaleita kaikki. Kauniita kyllä, viiltävän kauniilta, mutta ah, niin surullisia. Ei ole ensimmäinen kerta kun tyttäreni huomauttaa musiikkimaustani. Laita jotain iloisempaa, hän sanoi minulle jo aivan pienenä, jos erehdyin laittamaan jotakin vähänkin mollivoittoista. Joululauluista jouduin heivaamaan heti kaikki suosikkini kuten Sylvian joululaulun ja Arkihuolesi kaikki heitä , sillä tytöllä meinasi taaperon...

Seinä Surf House Helsingissä Triplan Down Underissa. Kolmas hiihtolomapäivä valkenee ikkunan takana, istun aamucappuccinoni ääressä kuten tavallista. Lasten leikkien äänet kantautuvat olohuoneesta, pian alamme tehdä lähtöä geokätköilemään. Yksi aamu lukemattomien samankaltaistensa joukossa, joista muodostuu päivieni ketju, elämäni, sen ensimmäisestä päivästä vihoviimeiseen, sitten joskus. Kaikkien lähtemisien ja lähtemättä jättämisien elämä. Eilen, vastoin sitä mitä olin juuri kirjoittanut eli voimakkaasti kotonaoleilun ja leikkimisen puolesta aivan riittävänä hiihtoloma-aktiviteettina, lähdimme iltapäivän puolella kuitenkin pois kotoa. Olimme jo päiviä sitten suunnitelleet ystäväperheen kanssa tapaamista tiistaina  Triplan Down Underissa , mutta sitten heille tulikin este. Päätin kuitenkin lähteä käymään siellä lasten kanssa, olimmehan jo ehtineet innostua ajatuksesta ja ehtisihän sitä sitten illan taas leikkiä. Down Underissa oleva Surf House Helsinki oli mukava kokemus,...

Kaikki mitä tarvitsemme ymmärtääksemme toisiamme on rakkaus. On ihmeellistä, miten eri tavalla ihmiset voivat kokea asiat. Jopa täysin sama tai samankaltainen asia voi näyttäytyä kahdelle eri ihmiselle täsmälleen päinvastaisena, ja heidän kokemuksensa voivat olla toistensa äärilaidat. Sain edelliseen blogikirjoitukseeni,  Me emme halua emmekä voi - miksi jäin penkkariajeluistani pois lukiossa?  palautetta, jossa minua syytettiin lestadiolaisuuden mustamaalaamisesta ja vääristelystä : eihän lestadiolaisuus ole mikään syy jäädä penkkareista pois, palautteessa sanottiin. Kyseessä oli  liikkeen sisältä tuleva kommentti, ja ymmärrän sen oikein hyvin. Jos olisin itse siellä vielä sisällä, saattaisin ehkä ajatella itsekin noin. Lestadiolaisuus ei tietenkään sinänsä ole syy jäädä penkkareista pois, mutta liikkeessä kasvamiseen liittynyt ulkopuolisuuden ja vierauden tunne voi olla. Kyse on henkilökohtaisesta kokemuksesta, ei liikkeen mustamaalaamisesta. Lestadiolaisuude...

Penkkariautoja tänään Helsingissä Esplanadilla. Nyt ne tulevat, nyt ne tulevat, poikani hihkuu Esplanadin varressa.  Poliisiauto näkyy jo! Hän tuskin malttaa pysyä jalkakäytävän puolella ja lopulta annan hänelle luvan seistä autotien puolella, josta hän malttamattomana kuikuilee Kauppatorin suuntaan. Sieltä lähestyy letka abirekkoja. Ne tulevat kohti vauhdilla, en muistanutkaan että ne ajavat niin kovaa, ja pian alkaa karkkisade. Ihmisjoukot kadunvarrella suojautuvat niiltä kuin pieniltä lento-ohjuksilta, lavalta viskotaan konvehteja niin että kovimmat osumat sattuvat. Nopeasti karkit häviävät ihmisten taskuihin ja hattuihin, kuka on varustautunut valtavalla Ikea-kassilla, kuka väärinpäin käännetyllä sateenvarjolla, johon karkit putoilevat ihan itsestään. Viisivuotias poikani puikkelehtii väkijoukon välissä ja kerää karkkeja minkä ehtii. Minä poimin ne jotka osuvat jalkojeni juureen, yritän keskittyä Fazerin suklaisiin ja toffee-karkkeihin. Kuopustakin pitää rauhoitella...