Mustikkapasta

On tapahtunut useammin kuin kerran, että minun on epäilty kirjoittavan blogiani ja valitsevan siihen aiheita rahan ja julkisuuden takia. On ajateltu, että kirjoitan tienatakseni rahaa ja saavuttaakseni mahdollisimman paljon lukijoita. Onko se sitten totta? En ihmettele näitä luuloja. Onhan totta, että monet tänä päivänä kirjoittavat blogia päätyönään ja kaikki heidän toiminnassaan tähtää mahdollisimman suureen lukijakuntaan, joskus jopa keinoista ja yksityisyyden (joko omansa tai toisten) rajoista välittämättä.  Bloggaaminen on nykyaikana yksi ammateista, monelle toimeentulon lähde ja siksi rinnastettavissa mihin tahansa muuhun työhön. Tämä on joillekin ihmisille vielä vieras ajatus, ja voi hyvällä syyllä sanoa että bloggaaminen on tätä nykyä yksi vähiten arvostetuista ammateista. Ainakin jos vastaanotetun törkyn ja haukkumisen määrällä mitataan.  Nykymaailma on yhtä sisällöntuotannon ja kyltymättömän some-uteliaisuuden aikaa, mutta monesti he jotka tuottavat sisältöä ja somet...

  Flunssan sairastaminen on aina vähän kurjaa, etenkin lapsiperheessä joissa tauti usein kiertää perheenjäsenestä toiseen. Meillä on parhaillaan kuopus kipeänä, viime viikolla oli keskimmäinen. Mutta nyt jos koskaan voi sanoa, että nämä kuopuksen flunssapäivät eivät todellakaan ole menneet "hukkaan", vaikka tiiviisti kotosalla ollaankin jouduttu olemaan. Päinvastoin. Eilinen, jolloin ensimmäiset flunssan oireet alkoivat näkyä, osoittautui todelliseksi ihmeiden päiväksi - ei ollenkaan tyypilliseksi flunssapäiväksi, jolloin kyllästytään sisätiloissa ja yritetään keksiä lapselle jotakin viihdykettä.  Oikeastaan päivässä oli niin paljon ihmeellistä, että ihmettelen sitä yhä vieläkin. Kaikki alkoi lounaspöydässä, jossa nuhainen nelivuotias pyöritteli ruokahaluttomana pennepastaansa ja sanoi, ettei ole nälkä. Haluaisin mielummin lukea jotain , hän sanoi. Luetaan kirjoja kunhan äiti on saanut syötyä, sanoin hänelle ja tyrkkäsin viihdykkeeksi ensimmäisen lehden joka käteeni osui, Yht...

Uima-altaan vesi kimmeltää turkoosin kaikissa sävyissä, auringon säteet tunkeutuvat veteen kiemurtelevina valoviivoina jotka ulottuvat pohjalaattoihin asti. Kaskaiden raskas siritys täyttää helteessä paahtuvan ilman, vaikka on vielä melko varhainen aamu: kello on 9.30. Altaalle saapuu kaksi perhettä. Ensin toinen perhe: mies, jonka perässä kipittää kaksi lasta ja viimeisenä rantakassia kantava nainen. Jos jotakuta voi luonnehtia tiukkailmeiseksi, niin häntä. Naisen suu on tiukalla viivalla, silmät eivät paljasta piiruakaan siitä mitä niiden takana liikkuu. Hennanpunaiset kiiltävät hiukset ovat kireällä poninhännällä, ja kun perhe on asettautunut paikoilleen, naisen timmiksi treenattu vartalo lepää aurinkotuolilla jalat yhtä kireinä, suorina ja liikkumattomina.  Mies viereisellä aurinkotuolilla loikoo sentään toinen jalka rennommin koukussa. Mutta hän on yhtä ilmeetön kuin nainenkin, eikä laske katsettaan puhelimestaan. Miehen kookkaat lihakset kiiltelevät aurinkoöljystä, mutta hän ...

Näinä alkuviikon tuulisina, sateisina päivinä on ollut hyvä istua sisällä ja lukea kirjaa. Eilen tosin uskaltauduin pihalle ja jopa kävelylle vain väistelläkseni puista lentäviä risuja ja huomatakseni, että tuuli oli kaatanut pätkän pihamme puuaitaa. Tänä talvena tuulia ei ole ollut aivan niin paljon kuin viime talvena, tai sitten vain en ole kaikelta lumen riemulta tullut niitä huomanneeksi. (Lue halutessasi myrskypostauksia viime talvelta: Myrskyn jälkeen ja uutta myrskyä päin - ilmastonmuutos NYT  ja Lähelle tullut painajainen  tai aikaperspektiiviä antava, melkein 10 vuoden takainen teksti jonka tapahtumat voisivat olla suoraan vuodelta 2100:  Sadetta ja muita ääri-ilmiöitä sekä kauhukokemus Genovassa )  Viime päivien tuulet eivät kuitenkaan ole jääneet huomaamatta. Sattumoisin olen niiden ikkunalasien takana viuhumista kuunnellessani lukenut kirjaa, jolle ne eivät voisi olla sopivampaa taustaääntä: Kerttu Kotakorven Suomen luonto 2100. Tutkimusretki tulevaisuut...

Kirjapino: näitä luen juuri nyt. Kirjoittaa kirja ja kuolla. Se on ollut mottoni jo kauan, ja kaikessa mahtipontisuudessaan ja dramaattisuudessaan se kuvaa hyvin sitä kiihkeyttä ja toisaalta ponnistelun tuskaa, jolla olen unelmaani omasta kirjasta vuosikaudet hellinyt ja koettanut toteuttaa.  Viime uutenavuotena tein jopa "virallisen" lupauksen, että tänä vuonna sen on tapahduttava: käsikirjoitus, hyvä ja kokonaisuudeltaan saumaton, on saatava aikaiseksi. Luomisen tuska on käynyt liian suureksi ja pakottavaksi ja toisaalta ymmärrys elämän lyhyydestä saavuttanut tietoisuuden. Vuosi toisensa jälkeen kulunut ja aina vain olen kirjoittanut, mutta ilman kirkasta johtotähteä tai tajunnanräjäyttävää ideaa, vailla tarinaa jossa on alku, keskikohta ja loppu ja uskottava kokonaisuus ja etenkin kaikkia näitä yhdessä.  Usein kirjoittaminen on myös ollut takkuista ja vaikeaa. Siinä on ollut epätoivoinen sävy, ja usko omiin kykyihin on usein koetuksella: mitä jos en osaakaan kirjoittaa, ...

Paikka jossa haluaisin asua: vuoristomaisema. Kuva  Pohjois-Italiasta Dolomiiteilta viime syksyltä. Havahduin tänään jännään juttuun: en ole koskaan täyttänyt ystäväkirjaa. Tiedäthän ne meidän neli-viisikymppisten lapsuudessa suositut ystäväkirjat, joita tuotiin kouluihin ja joihin kerättiin kavereiden vastauksia muun muuassa lempiruuasta, lempielokuvasta ja toiveammatista.  Minunkin kouluuni niitä tuotiin, mutta kukaan ei koskaan pyytänyt minua täyttämään sitä. Se vain meni niin, ja opin pitämään sitä itsestäänselvyytenä. En ollut suosittu, siinä kaikki. Lukiossa jatkui sama linja. Epäsuosituksi synnytään, epäsuosittuna pysytään? Olin se verkkareihin tai hiphopahtaviin housuihin pukeutunut yksinäinen tyttö käytävän laidalla, kun suositut merkkivaateihmiset menivät ja pitivät meteliä toistensa kanssa. Käytävä oli iso ja kolkko yksinäiselle, mutta sitten tapasin toisen kaltaiseni eikä enää ollut merkitystä, mitä muut puuhasivat. Sillä olin löytänyt jotakin määrättömästi parempa...

Kolme tonttua, kolme uudenvuodenlupausta. Italiassa on uskomus, että mitä teet vuoden viimeisenä päivänä, sitä teet koko seuraavan vuoden. Tämä varsin mielenkiintoinen uskomus aiheuttaa sen, että tänään moni pyrkii tekemään vain asioita, jotka ovat miellyttäviä. Suomessa tällaiseen uskomukseen en ole törmännyt, mutta muuten maiden uudenvuodenviettotavoissa on paljon samaa.  Uutenavuotena esimerkiksi tehdään ahkerasti lupauksia molemmissa maissa. Minä en ole yleensä ole tehnyt, paitsi joinakin vuosina  olen pääsiäiseen asti syömättä karkkia -tyyppisiä lupauksia. Nyt on tunne, että on aika tehdä ensimmäiset "viralliset" uudenvuodenlupaukset. Haluan laittaa itseäni koetukselle, ehkä lujillekin.  Tässä siis kolme uudenvuodenlupaustani, jotka juhlallisesti lupaan (yrittää)pitää: 1. Vähennän somen käyttöä ainakin puoleen entisestään.   Viime vuonna käytin somea enemmän kuin koskaan, ja esimerkiksi Instagramissa käyttö lähti suorastaan lapasista. Kun ryhtyy somessa ...

Tämän enempää en kultaa kanna. Ainoat kultakorvakorut jotka omistan. Viime aikoina olen ajatellut paljon antamista. Kevään ylioppilasjuhlien siirtyminen ja kasaantuminen nyt loppukesään lisättynä parilla muulla juhlalla on aiheuttanut sen, että lahjoja on täytynyt miettiä ja ostaa oikein urakalla. Nyt korona-aikana se ei olekaan niin yksinkertaista, kun välttelen ostoskeskuksissa käyntiä viimeiseen asti ja silloin kun käyn, haluan hoitaa asiani nopeasti. Vaan lahjan valitseminen ei aina olekaan niin helppoa ja nopeaa hommaa! Viisas olisi tietenkin ajatellut etukäteen ja tilannut netistä, mutta koska en ikinä oikein osaa suunnitella asioita pitkäjänteisesti, joudun menemään kaupoille ja usein vielä aivan viime tipassa, ja sitten vasta se lahjan etsintä vaikeaa onkin. Mitään järkevää ja kivaa ei löydy, kun kiireellä yrittää etsiä. Sellaisina hetkinä toivon, että olisin oikein rikas ja voisin ostaa aivan mitä haluaisin lahjaksi. Vaikeaa on nimittäin juuri löytää kivaa, järkevää, ...