"Kotihoidettu eskarilainen on osannut jo 2 vuotta lukea ja kirjoittaa." Varhaiskasvatuksen tai sen puutteen vaikutus kouluvalmiuksiin, onko sitä?

Korkeasaaressa apinoiden sukupuuta tutkimassa. 
Päiväkoti vastaan kotihoito. Sitä iänikuista hyödytöntä kiistaa on kuultu jo riittämiin, enkä aio osallistua siihen nytkään. Mutta satuin lukemaan YLE:n nettisivuilta artikkelin tutkimuksesta, jossa oli vertailtu kotihoidettuja päiväkotihoidettuja ekaluokkalaisia ja heidän kouluvalmiuksiaan. 

Kyseessä on Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) julkaisema raportti, jonka mukaan pitkäkestoinenkaan varhaiskasvatuspolku ei välttämättä tuota kotihoitoon nähden korkeampaa akateemisten taitojen lähtötasoa koulun aloittavalle ekaluokkalaiselle.

Raportti perustuu elokuussa 2018 tehtyyn arviointiin, jossa mitattiin 7 770 ekaluokkalaisen kielellisiä ja matemaattisia taitoja ja tarkasteltiin erilaisten varhaiskasvatuspolkujen yhteyttä taitotasoon. Tutkituista 6 prosenttia oli ollut kokonaan kotihoidossa ennen esikoulua, loput päiväkodissa eri pituisia aikoja. 90 prosenttia tutkituista oli päiväkodissa viimeistään neljännestä ikävuodesta lähtien.

Aikaisemmissa tutkimuksissa on näkynyt viitteitä, että varsinkin pitkällä varhaiskasvatuksella olisi yhteys parempaan lähtötasoon kouluunmenijöillä. Karvin aineistossa viitteitä siitä ei kuitenkaan näkynyt, vaan aineisto toi ilmi että hyvään lähtötasoon voi päästä monenlaisilla varhaiskasvatuspoluilla ja myös kotihoidolla. 

Varhaiskasvatuksesta voivat kuitenkin aineiston mukaan hyötyä ne, joilla on kasvuympäristössään matalaa lähtötasoa ennakoivia riskitekijöitä kuten tehostetun tai erityisen tuen tarvetta, vanhempien matalaa koulutustasoa, myöhäinen syntymäkuukausi, oppimisvaikeutta tai äidinkielenä muu kuin kotimaiset kielet.

Sinänsä ei siis mitään uutta ja yllättävää tutkimustulosta. Hieman yllättävänä voi ehkä joku pitää sitä, ettei varhaiskasvatuspolulla näytä olevan vahvempaa yhteyttä parempaan lähtötasoon kouluvalmiuksissa. Monesti oletus on, että päiväkodissa lapsi oppii asioita paremmin ja monipuolisemmin kuin kotona. Varmasti monissa tapauksissa näin onkin.

Kotihoidettuja lapsia saatetaan joskus pitää reppanoina väliinputoajina, varsinkin nykyisenä varhaiskasvatuksen merkitystä korostavana aikana. Onkin totta, ettei koti aina välttämättä ole lapselle hyvä paikka. Kotihoitoon voi jämähtää lapsia, joiden kotiolot ovat sekavat, vanhemmat työttömiä ja/tai päihteenkäyttäjiä ja kyvyttömiä ottamaan vastuuta. Toisaalta tällaisissa perheissä varhaiskasvatusmahdollisuuteen monesti tartutaan innokkaasti, että saadaan lapset pois jaloista pyörimästä.

Meidän perheessä on ensi viikolla eskarinsa aloittava keskimmäinen, joka on koko ikänsä ollut kotihoidossa. Kolmevuotiaana hän kokeili leikkitoiminnan kerhoa lähipuistossa puoli vuotta, mutta sitkeästä yrittämisestä huolimatta ei viihtynyt. Sen jälkeen hän ei ole ollut mukana missään ohjatussa ryhmätoiminnassa.

Kaksivuotiaana hän tunnisti kaikki aakkoset. Kolmevuotiaana hän osasi kirjoittaa ne. Neljävuotiaana hän oppi kirjoittamaan lauseita ja juuri neljä vuotta täytettyään lukemaan. Se tapahtui kirjastossa, maailmankarttajulisteen äärellä josta hän yhtäkkiä alkoi lukea maiden ja maanosien nimiä. Luulin että hän muisti niitä ulkoa koska oli jo silloin innokas karttojen tutkija ja luimme karttakirjoja juuri silloin paljon, mutta pian tajusin ettei hän voi mitenkään osata ulkoa Galapagossaaria, Skotlantia, Tripolia ja Moskovaa.

Näiden apinoiden kotimaanosat olivat eskarilaisellemme jo entuudestaan tuttuja.
Hänen mieliharrastuksensa on lukea eläinkirjoja ja opetella, mistä mikin laji on kotoisin.

Niin ikään neljävuotiaana hän hämmensi äitiään laskemalla ruokapöydässä tuosta vain, että jos pöydällä on kaksikymmentäkolme mozzarellapalaa ja äiti ottaa niistä kaksitoista, hänelle jää yksitoista. Nyt hän laskee ainakin tuhanteen ja saattaa yhtäkkiä ilmoittaa, että kuusi kertaa viisikymmentä on kolmesataa.

En kerro näitä kehuskellakseni lapsestani. Voi, tiedän aivan hyvin ettei mikään hänen ominaisuuksistaan ole minun ansiotani. Mitä minä olen muuta tehnyt kuin synnyttänyt ja opastanut häntä näinä hänen ensimmäisinä vuosinaan, antanut hänelle aikaani ja rakastanut. Kaiken minkä hän on oppinut, hän on oppinut itse. 

Olen korkeintaan voinut ravita ja kastella jotakin, joka hänessä kasvaa. En kuvittele että hänen taitonsa olisivat ikään nähden jotenkin poikkeukselliset; monet muutkin lapset oppivat nykyään lukemaan ja kirjoittamaan neljävuotiaina, sellainen varhainen viisaus lapsissa on kasvussa näinä aikoina. En kuvittele että hänestä tulisi mikään nero enkä odota että hän kouluttautuisi korkeasti, ensiksi mainittua en edes toivo ja jälkimmäisellä ei ole mitään väliä. Toivon vain että hän löytää tiensä ja onnensa, ja ainoa taito jonka toivon hänen perinpohjin oppivan on taito rakastaa. Näin toivon kaikkien kolmen lapseni kohdalla.

Totta kai olen ylpeä hänestä kuten kaikista kolmesta lapsestani, olen ylpeä heidän taidoistaan mutta en siksi, että he ovat minun lapsiani ja heissä on minun geenejäni, vaan siksi että saan olla heidän äitinsä. Saan seurata heidän kasvuaan ja olla heidän tukenaan, yrittää opettaa heille tärkeänä pitämiäni asioita ja niihin kuuluu muun muuassa ahkera lukeminen, tiedon etsintä ja havainnointi.

Olen omistautunut kotiäitiydelle, myös esikoinen oli kotihoidossa eskariin asti (ja oppi myös lukemaan ja kirjoittamaan aikaisin) ja siksi on ollut helppoa opettaa lapselle näitä asioita. Me todella olemme lukeneet paljon kaikki nämä kotivuodet! Ja tutkineet, havainneet, olleet uteliaita, käyneet eri paikoissa ja ihmetelleet luontoa ja kaikkea ympärillämme. Olen antanut lapsilleni poikkeuksellisen paljon aikaa ja läsnäoloa, rakkauttakin olen yrittänyt antaa niin paljon kuin pystyn vaikka hermotkin usein kieltämättä ovat menneet, kolmen temperamenttisen ja vahvatahtoisen lapsen kanssa.


Lasteni pikkulapsivuodet ovat olleet elämäni parasta aikaa ajoittaisesta raskaudestaan huolimatta (mutta milloin elämä muka olisi kaikesta raskaudesta vapaa, ei milloinkaan, eikä se silloin olisi edes elämisen arvoista). Joskus ajattelen, että kunpa osaisin kertoa ihmisille tästä niin että he ymmärtäisivät. Siitä että pikkulapsivuosia ei kannata dissata ja toivoa niiden menevän nopeasti ohi, jotta pääsee taas viettämään omaa aikaa tai saamaan "vapauttansa" takaisin.

Haluaisin osata kertoa myös siitä, että kotona olo lasten kanssa voi olla todella, todella palkitsevaa ja antoisaa aikaa, ja käsite prismaperhe onkin ehkä jotakin aivan muuta kuin mitä siitä yleensä ajatellaan. Prisma on läpinäkyvää ja kristallista ainetta, joka heijastaa ja taittaa valoa, muuttaa auringon valkoista valoa sateenkaaren väreihin. Sitä prismaperheen oikeasti pitäisi tarkoittaa. Lapset ja vanhempana oleminen on jotakin, joka saa valkoisen valon muuttumaan niin että se loistaa kaikissa elämän väreissä. 

Onko meillä ollut ikävä varhaiskasvatusta? Ei. Tiedän että Suomessa meillä on hieno varhaiskasvatusjärjestelmä josta moni muu maa voi vain olla kateellinen, mutta meille se ei ole ollut tarpeellinen. Eskarilaisemme on suorastaan kammonnut ajatusta päiväkodista, ja eskariin meno oli pitkään hänelle vaikea ajatus. Ajan myötä hän on siihen tottunut ja nyt on ihastuttava huomata, kuinka hänen vastahakoisuutensa on muuttunut ensin varovaiseksi uteliaisuudeksi, sitten hymynkareen verhoamaksi innostukseksi ja kuplivaksi jännitykseksi eskarin aloitusta kohtaan. Hän on nyt valmis, juuri silloin kun hänen pitääkin olla. Tiesin sen koko ajan, silloinkin kun hän vuosi tai pari vuotta sitten vielä sanoi, ettei halua ikinä ikinä ikinä mennä päiväkotiin eikä eskariin.

Ei hän loputtomiin sitä halua kotona olla, tiesin jo silloin, ja nyt se hetki on tullut. Lapseni on kasvanut taas vähän isommaksi ja se täyttää minut rakkaudella, ilolla ja haikeudella. He kasvavat niin kuin heidän pitääkin kasvaa, ja minun tehtäväni on pikku hiljaa päästää heistä yhä enemmän irti ja kasvattaa rakkauttani yhä enemmän henkiseksi siteeksi fyysisen läsnäolon sijaan.


Kun ensi viikolla vien keskimmäiseni eskariin, esikoinen menee kouluun ja kuopus aloittaa lähipuiston kerhossa, olen varmasti hetken ajan kuin tyhjän tuntuinen kuori istuessani hiljaisessa kodissa aivan yksinäni. Miten paljon joskus hermostumisen hetkinä odotinkin sitä, että saan olla hetken aivan yksin kotona, niin nyt kun se hetki tulee, en osaakaan olla.

Mutta tiedän että se hetki tulee menemään ohi. Saatan haaveksia hetken, ajatella vuosia jotka kuluvat ja ovat kuluneet, mutta sitten istahdan alas ja tartun töihin. Kirjoitan, kerrankin aivan rauhassa ja ilman keskeytyksiä, ilman että olohuoneesta kuuluu ääniä jotka jakavat huomioni.

Sitten kun pari tuntia on kulunut, haen kuopuksen kerhosta ja eskarilaisen eskarista ja kotielämämme jatkuu taas, ei se sittenkään vielä ole ohi ja olen loputtoman onnellinen siitä. Lähdemme metsäretkelle (äiti ehdintäänhän me käydä tutkimassa syksyllä taas sieniä vaikka olenkin eskarissa, ehditäänhän?) sillä meillä on vielä koko loppupäivä aikaa, monta monituista päivää ja vuotta edessämme tutkia ja ihmetellä maailmaa yhdessä.

Loppulauseeksi voisi todeta, että ei loppujen lopuksi ole väliä, missä ympäristössä lapsi kasvaa ja päivänsä viettää, kunhan hän saa siinä riittävästi rakkautta, aikuisen aikaa ja rohkaisua ja kannustusta omiin kiinnostuksen aiheisiina. Jos vanhempi ei halua tai voi olla kotona pitkään eikä koe pystyvänsä edellä mainittuja asioita täysipäiväisesti antamaan, päiväkoti on paras paikka.

Mutta päiväkodin varhaiskasvatusta ei missään pitäisi tarjota lapselle vain koska tuntee, että niin kuuluu tehdä tai että lapsi muuten jää jostakin paitsi. Ei hän välttämättä jää. Paljon riippuu vanhemmasta ja lapsesta itsestään, heidän tarpeistaan. Mutta ne tietää ja tuntee parhaiten vain vanhempi itse, ja tekee sen pohjalta parhaan ratkaisun lapselleen, rakkaudella ja rakkaudesta. 







Kommentit

  1. Tiedoksi teille jotka mahdollisesti ihmettelette mihin kommentit ovat hävinneet: poistin ne vahingossa! Olin poistamassa spam-kommenttia ja sitten töppäilin jotenkin ja monen postauksen kommentit hävisivät. =( Se on tosi harmi sillä täällä oli tosi kiintoisia kommentteja enkä ehtinyt viimeisiin vielä vastatakaan...

    VastaaPoista
  2. Sensitiivisesti kohdeltu, kasvatettu lapsi tulee todennäköisimmin olemaan sensitiivisesti maailmaa ja toisia ihmisiä kohteleva ihminen. Nämä lapset oppivat asioita kuin "itsestään" ja jakavat myöhemmin saamaansa hyvää eteenpäin.

    Ajattelen joskus että ei ole hyvä olla ihan "niiiiiiin yhteiskuntakelpoinen", ettei ottaisi huomioon tätä seikkaa, suuria päätöksiä tehdessään.

    Kuka lapsen oikeuksia edetä kehityskaaren tahtiin suojelee, jos eivät vanhemmat itse?

    Yksikään pankin täti ei tule ovelle ja pakota ottamaan asuntolainaa.

    On uskallettava sanoa "ei", eikä mielistellä yhteiskuntaa. Oltava sen verran "munaa" että uskaltaa asettua pienen puolustuskyvyttömän puolelle.

    Minä en aina sopeudu yhteiskuntaan ajatuksineni.

    Olen kasvattanut kaksi "sopivasti omilla päillään ajattelevaa" ihmistä maailmaan ja koulussa käytös aina täys kybä.

    Uskaltavat kyseenalaistaa.
    Ovat lempeitä ja huomioonottavaisia. Saaneet runsaasti kehuja.

    Ihania kirjoituksia sulla, ja kadehdittavan upea asenne perhettäsi kohtaan.
    Hatun nosto:)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia

"Ennen juoksin puolimaratonin alle kahteen tuntiin, nyt puolen tunnin hölkkä tekee tiukkaa". Koronasta toipuminen voi kestää hyväkuntoisellakin kuukausia.