Mustikkapasta

Kun jostakin lentää oikein kunnon loukkaus, syytös tai kohtuuton kohtelu, jättää se hetkeksi aivan sanattomaksi. Varsinkin jos p***aa lentää niskaan jostakin aivan odottamattomasta suunnasta ja hetkellä jolloin vähiten odottaisi. Haukkuupa joku sinua sitten idiootiksi, haaskalinnuksi, itsekkääksi paskiaiseksi tai julkisuushakuiseksi haahkaksi tai jollain vähemmänkin loukkaavilla sanoilla, ensimmäinen reaktio on usein suuttumus ja viha.  Itse olen joutunut kyseisentyyppisen loukkaamisen kohteeksi muutama päivä sitten, ja olen joutunut käsittelemään ja kohtaamaan sen aiheuttamia tunteita. Ihan ensimmäiseksi nousi omista tunteistani esiin tosin suru, sen murheen päälle mitä tällä hetkellä muutenkin kannan lähipiirissä sattuneen kuolemantapauksen ja siihen liittyvien asioiden vuoksi.  Painava, hahmoton suru, pettymys ja monet kysymykset. Miksi sellainen viha minua kohtaan ja sellaiset loukkaukset, mistä se kaikki oikein kumpuaa? Ja lisää kysymyksiä: Tähänkö tämä johtikin, näinkö p...

Tunteet ovat kuin nämä saamenpuvun huivin hapsut Outi Pieskin kolmiulotteisessa "piirrustuksessa" Kiasman Yhteiseloa-näyttelyssä, värikkäitä ja toisiinsa lomittuneita. En ole voinut välttyä sivusilmällä seuraamasta keskustelua joka on virinnyt, kun eräs tunnettu bloggaaja tunnusti   keskusteluohjelmassa ,  että välillä oma lapsi vituttaa.  Sitä seurasi haukkumaryöppy - miten äiti voi sanoa jotain tuollaista, miten kauhea, tunteeton äiti. Miten tuollaisella on lapsia, olisi jättänyt hankkimatta, minä ainakin yritin lastani viisi vuotta ja kun viimein sain, en ikinä hermostu lapseeni jne. jne. Tuomitsijoita on riittänyt. Äitiys on yksi tunnetusti vapaata riistaa, mitä tulee arvosteluun, vertailuun, tuomitsemiseen ja niin ylemmyyden- kuin alemmuudentunteisiin.  Teki äiti niin tai näin, aina on joku joka on valmis ilmaisemaan oman arvostelevan mielipiteensä. Somessa tämän kaiken voi vielä nostaa potenssiin kymmenen. Jos olen jotain somemaailmasta oppinut niin sen...

Tunteet ovat kuin Kampin kauppakeskuksen suihkulähde: vähän väliä purkautuva vesisuihku. Eikö olisikin ihanaa, jos nappia painamalla olisi mahdollista rauhoittua. Tuosta vaan. Vaikka juuri olisi särkynyt viidensadan soppakulho, lapsi järjestäisi kymmenennen kiukkukohtauksen päivän aikana tai puoliso ilmoittaisi, että nyt meneekin vielä pari tuntia ylitöissä vaikka olet odottanut häntä koko päivän aikuisenkaipuussasi kotiin. Laittaa katki se kivikaudelta periytyvä puolustaudu, pakene, hermostu tai kuole -reaktio (vai miten se nyt menikään...), joka saa adrenaliinin virtaamaan ja hermot lakoamaan vaikka kyseessä olisi jokin harmiton tai joka tapauksessa kuolemanvaaraa vähäisempi tilanne kuten bussista myöhästyminen, ymmärtämätön puoliso tai joku muu tolvana kanssaihminen. Yhtä ihanaa olisi, jos tällainen rauhoittumisnappi löytyisi myös lapsista. En varmasti pue päälle enkä lähde mihinkään! ( raivoten maahan vetelänä heittäytyen) Plim. Ja vaatteet ovat hänen päällään ja ...

Minä ja rakkaat, ärsyttävät lapseni saman varjon alla. Miten hartaasti sitä toivoisikaan voivansa olla täydellinen äiti. Tai edes lähelle sitä. Mutta tämä haave liukuu sitä kauemmas, mitä kiihkeämmin sitä tavoittelee. Sehän tiedetään, täydellisiä äitejä ei ole. On vain epätäydellisiä äitejä, jotka rakkauden avulla yrittävät kutoa umpeen niitä pieniä, suurempia ja jopa valtavia reikiä, joita heidän äitiydensä täydellisyydessä aukeilee. Eilen näitä reikiä repeili oman äitiyteni täydellisyyteen oikein olan takaa. Iltamme kului nimittäin lääkäriasema Mehiläisessä - ja olen varma että sen henkilökunta pitelee vieläkin korviaan käyntimme jäljiltä. Niin, aikomus oli siis käydä otattamassa nielunäytteet kahdelta vanhimmalta, kätevästi yksityislääkärillä jossa asian piti hoitua tuossa tuokiossa ilman jonotuksia ja pöpöisiä odotushuoneita (ks edellinen postaus). Niin varmaan. Nielunäytteen ottaminen viisivuotiaalta osoittautui ylivoimaiseksi ponnistukseksi:

Tästä hetkestä on jo viikkoa vaille viisi vuotta!  Aamu alkoi eilen meillä voisarvilla. Aamupäivän aikana oli tiedossa vieraita, ja tarkoitus oli nauttia myöhäinen aamupala heidän kanssaan etupihan aurinkoterassilla. Mies kuitenkin nappasi oman voisarvensa pussista jo töihin lähtiessään. Hei, mäkin haluun! Keskimmäinen, viikon päästä viisi vuotta täyttävä, huudahti lähes närkästyneenä, kun näki isänsä nautiskelevan voisarvesta. Kun muistutin häntä pian saapuvista vieraista ja sanoin, että hän voi toki valita, syökö voisarvensa nyt isän kanssa vai myöhemmin vieraiden ja hyvän kaverinsa kanssa, hänen kasvoilleen levisi ankarasta pohtimisesta kertova keskittynyt ilme. Oikein näki, kuinka hänen aivosolunsa raksuttivat ja punnitsivat asioiden eri puolia. Välitön nautinto nyt vai pienen odotuksen jälkeen, jolloin voisi kaiken lisäksi syödä yhdessä odotetun kaverin kanssa? Hän vilkaisi voisarvipussia, katsoi herkkua syövää isäänsä, tunsi kaikkien meidän tavoin nenässään sen houku...

Askartelu opettaa keskittymistä.  Kun vanhempi lähtee töihin ja jättää lapsensa päiväkodin huomaan, hän voi rauhallisin mielin ajatella, että siellä se pirpana päivän aikana tekee kaikkea kehittävää ja oppii uusia asioita. Ainakin toivottavasti. Kotihoidetun lapsen vanhemman sen sijaan on aika ajoin mietittävä, onko lapsilla tarpeeksi kehittävää tekemistä vai onko arki pelkkää päämäärätöntä oleilua. Varsinkin jos tilanne on kuten meillä, että keskimmäinen eli 4-vuotias ei suostu mihinkään ohjattuun toimintaan mukaan; lähipuiston ohjatuissa leikkihetkissä hän on epäluuloinen kuin jatkuvasti miettien, mikä koira tähän oikein on haudattuna, leikkipuistojen kerhotoiminnassa hänelle riitti puolen vuoden kokeilu ja sen jälkeen tuli ilmoitus, että hän haluaa olla aina aina aina vaan äidin kanssa kotona. En ota asiasta paineita ja enimmäkseen kyllä vain oleilemme sydämemme kyllyydestä, mutta siitä pidän kiinni, että teemme lasten kanssa myös jotain "kasvatuksellista":