Mustikkapasta

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi. Like kustannus 2021 Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy nimeen: Knausgård. Kirjailija varmasti itsekin tietää, että nimi on hänelle sekä hyöty että taakka. Hän on Karl Ove Knausgårdin ex-vaimo, ja kukapa ei haluaisi lukea autofiktion kuninkaan ex-vaimon autofiktiivista teosta. Toisaalta lukukokemukseen liittyy välittömästi vahva vertailun tuntu. Ja jos on perillä Karl Oven teosten sisällöstä, myös kutkuttava, ihmisen vähemmän jaloista luonteenpiirteistä kertova juorulehtimäinen uteliaisuus: miten ex-vaimo vastaa miehensä todellisuutta järkähtämättömän orjallisesti tavoittelevaan tyyliin, jossa vaimon sairaudesta kerrotaan tuon tyylin mukaisesti. Jopa niin, että lukijalle tulee tunne tirkistelystä toisten ihmisten yksityiselämän intiimeimpiinkin hetkiin.  Niin, kirjoittaako Linda Boström Knausgård kirjansa vastatakseen miehelleen? Haluaako hän näpäyttää takaisin, kertoa oman versionsa ja näkökulmansa asioihin, sen sijaan että jää pelkäksi tahdot...

Kaikki on kauniimpaa, kun on lunta.  Jo kolmatta päivää jatkuu valkeus. Joka aamu se edelleen tuntuu kuin ihmeeltä, kun verhojen raosta ulos katsoo: ulkona todella on lunta ja pakkasta. En tiedä teistä muista, mutta itselleni viime talven täydellinen lumettomuus on jäänyt lähes traumaattisena asiana mieleen. Sen jälkeen lumi todella on ihme eikä pelkästään tunnu siltä.  Kahden ja puolen päivän lumileikkien jälkeen pystyn nimeämään monta muutakin asiaa, jota lumi on, mitä kaikkea se muuttaa ja mitä ihastuttavaa tuo tullessaan. 1. Aamusta lähtien kaikki on paremmin. On valoisampaa. Lumi hohtaa pimeässäkin tavalla, josta ei voi erehtyä. Äiti, mitä tuolta ikkunasta oikein tulee, kuopus kysyi tänä aamuna kun heräsimme. Valoa, lapseni, vastasin hänelle, kesän valon jo unohtaneelle. Lumen valoa.  2. Aamiaisen jälkeen lähdetään tietysti heti ulos. Ja lounaan jälkeen. Ja illalla vielä uudestaan. Koitapa samaa lumettomina, varsinkin sateisina talvipäivinä. Et saa lapsia ulos mil...

Kaksi marraskuun päivää mökillä keskellä itäsuomalaista metsää on nopeasti opettanut, että on pimeyttä ja pimeyttä. Ennen kuin ajattelet että eih, taas hän kirjoittaa pimeydestä, tähdennän etten aio valittaa, en pimeästä ikkunan takana, en pohjoisista leveysasteistamme tai mistään muustakaan. Enhän tarkalleen ottaen ole niin tehnyt aikaisemmissakaan pimeyspostauksissa (kuten tekstissä  Pimeyden ja kaaoksen keskellä koronakaranteenissa. Aurinkoni, missä olet? ,  Olet olkapääni kaamoksessa ja minä olen sinun tai Väriterapia, talviuinti ja 7 muuta keinoa selättää syksyn pimeys ).  Jos pimeystekstejäni nimittäin lukee tarkoin, niissä on punaisena lankana ihmisen ja luonnon "suhde "*.  Se että ihminen kyllä sopeutuu siihen mihin hänellä on vuosituhansien aikana kehittynyt kykyjä sopeutua. Vuodenaikojen vaihtelu on yksi luonnollisimmista asioista joita ihmiselämässä on ja sen mukana valon määrän ja lämpötilan vaihtelu.  (*Kertoo ajastamme paljon että joudumme ja hal...

Päivät ovat juuri nyt lyhyitä ja lehtien väriloisto häviämässä. On tyypillistä, että se iän myötä pahenee. Oireita ovat unentarpeen ja ruokahalun kasvu, surullisuus, ärtyneisyys, väsymys, aikaansaamattomuus ja toivottomuuden tunteet. Oireet alkavat ilmetä lokakuussa ja jatkuvat kevääseen ja valon lisääntymiseen asti ja toisin kuin muissa masennustyypeissä, oireet ovat pahimmillaan iltapäivisin.  Nämä ovat kaamosmasennuksen tyypillisiä määritelmiä ja kuvailuja. Kaikki paitsi ruokahalun lisääntyminen ovat kuin suoraan omasta elämästäni viime viikkojen aikana. Sillä kellonlyömällä kun palasimme Italian auringosta lokakuun viidentenä päivänä, sisäinen ja ulkoinen elämäni on noudatellut yllä olevien määritelmien kaltaista kulkua.  Talven pimeydestä taas olen kärsinyt jo vuosia ja miettinyt miten tuntuukin, että pimeyden käy vuosi vuodelta raskaammaksi.  Oma iso osansa tällä on tietenkin lumettomuudella, ja erityisesti viime talven täydellinen lumen puuttuminen oli jotakin joka...

Kotiäidin päivän tähtihetkiä on nähdä lasten leikkiä. Juuri nyt olohuoneemme on täynnä autoja. Eilen eli 3. marraskuuta vietettiin kotiäitien päivää. Ei, minäkään en tiennyt sellaisesta päivästä ennen kuin vasta eilen. No, hauskaahan se on että kotiäideilläkin on oma juhlapäivänsä. Eilen en kyllä sen kummemmin juhlinut, vaikka kotiäiti olenkin. Sen sijaan aloin pohtia kotiäitiyden olemusta ja sitä, miksi kotiäitiyttä niin usein aliarvioidaan. Joo, nyt monet ajattelevat että eikä, kyllä minä ainakin arvostan ja kotiäitiys on hienoa ja niin edelleen, mutta oikeasti: kotiäitiytiys ei ole arvostettua, siitä ei pääse mihinkään.  Kotiäitiyden arvostus on useimmiten pelkkää kaunista puhetta eikä yllä sanojen tasoa syvemmälle. Sinua ei rankata kovinkaan korkealle, kun kerrot olevasi kotiäiti. Varsinkin pitkäaikainen. Vuoden tai korkeintaan kahden kotiäitiys on kyllä hienoa ja äitimadonnan sädekehä leijuu vielä silloin ihan aitona ylläsi , mutta sen jälkeen muutut jo yhteiskunnan tehokkuud...

Kynttilän liekki, niin pieni, niin ihmeellinen. Olen viime aikoina kirjoittanut niin paljon syksyn pimeydestä, että joku vakilukijoistani pitää varmaan minua jo hieman - pimeänä. Silläkin uhalla kirjoitan vielä kerran. Olen nimittäin tehnyt valaisevan havainnon pimeyteen liittyen , joka on muuttanut suhtautumiseni asiaan suorastaan ihmeellisellä tavalla.  Ennen kuin kerron tarkemmin tästä havainnosta, totean että pimeys ja syksy on tavallaan hyvin kaksijakoista aikaa. Toisaalta pimeä tuntuu ikävältä ja haikealta kesän ja valon jälkeen, toisaalta pimeyden lisääntyminen on luonnollinen osa vuodenkiertoa ja tarjoaa mahdollisuuden rauhoittua, vetäytyä ja viettää talvi luonnollisen rytmin mukaan, vähemmillä kierroksilla, koska valoa on niin vähän. Niin se entisaikaan on näillä leveysasteilla aina mennyt ja siihen olemme sopeutuneet. Talvella on saanut ja pitänytkin ottaa rauhallisemmin, keskittyä puhdetöihin, lämpimänä pysymiseen ja talvesta selviämiseen.  Ongelmallista nykyaikan...

Vaikka sisällä lampun valossa väsyttää, olkapääni on aina valmiina läheisille, jotka sitä tarvitsevat. Vuoden harmaimmat aamut ovat taas täällä. ( Aiheesta vuoden takainen teksti  täällä ) Sataa taukoamatta, ohutta mutta runsasta tihkua joka tuulenpuuskissa rumpauttaa peltikattoon kaatosadetta muistuttavan ääniraidan. Tervemenoa viimeiset lehdet puista, te syksyä uhmanneet haihattelijat, jos vielä olettekin pitäneet kiinni oksista niin tämä tuuli teidät repii maahan, aikanne on nyt lopullisesti ohi.  Kun syksy tulee, tarvitsen olkapäätä. Tarvitsen jotakin johon asettaa ajatuksista raskas mieleni. Se olkapää voi olla sohvan tyyny, saunan lauteen päänalunen tai mieheni joka muistaa jättää minulle aamulla lämpimän kahvin pannuun ennen kuin vetäytyy työhuoneeseensa etätyöläisen rooliinsa.  Tai sanoo päivän jälkeen jolloin olemme ehtineet tuskin sanaa keskenämme vaihtaa emmekä illallakaan oikein jaksaisi: ti amo, anche oggi.   Se voi olla hetki kun heittäydyn laitu...

Kirja kaverina myös kampaajalla. Kävin tänään kampaajalla. Koronakevään aikana hiukseni olivat ruvenneet muistuttamaan enemmän päästä kasvavaa heinää kuin tukkaa, ja tyvikasvu - siitä en viitsi edes mainita. Kolme kuukautta oli kulunut 7-14 päivän pesuvälillä, ja kaiken kotona pysyttelemisen seurauksena hiukset alkoivat uhkaavasti takkuuntua. Eihän ollut joka aamu syytä edes harjata niitä, hyvä jos peiliin päivän aikana tuli katsottua. (Tästä olen kirjoittanut postauksessa  Kaksi viikkoa ilman hiustenpesua, käynti yleisessä vessassa ovet auki, tapaaminen pyjamassa roskakuskien kanssa - oudoimmat tilanteet, joihin korona on minut laittanut ) Pahimman koronaoireiluni aikana maaliskuussa ehdin jo ajatella, että tuskin koskaan tulee enää päivää, jolloin näen hiusten suoristamista vaivannäkönsä arvoisena hommana. Mitä ihmeen väliä sillä on, kuljenko hamppukiharoissa vai suoristetuissa hiuksissa, kotona neljän seinän sisässä? Muu maailma ja normaalielämä tuntui yhtä kaukaiselta j...

Älykäs, vahva, lahjakas, häikäisevän kaunis Oinas ja nouseva Leijona, vai miten se nyt menikään.... =D Horoskoopit on jännä juttu. Olen melkoinen skeptikko kaikkeen yliluonnolliseen ja selittämättömään liittyen (osaksi Stephen Kingin ja kauhuleffojen aiheuttaman pelon takia). Minun on vaikea uskoa sellaista mitä en näe, tai että taivaankappaleiden sijainti syntymähetkelläni tai millään muullakaan hetkellä voisi vaikuttaa luonteeseeni, elämänpolkuuni ja valintoihini. Jo se, että horoskoopit pohjautuvat astrologiaan, jonka mukaan Aurinko kiertää Maata ja Aurinko ja kuu ovat planeettoja, luo koko aiheen ylle varjon: voiko noin kummallisiin väitteisiin pohjautuva tiede olla millään lailla uskottava? Syntymäaikanaan eli noin 8 000 vuotta sitten muinaisessa Mesopotamiassa astrologia oli tietenkin ihan uskottavaa, koska puolalainen tähtitieteilijä  Nikolaus Kopernikus ei ollut vielä tehnyt koperinikaanista vallankumoustaan eli tuonut esiin näkemystään aurinkokeskei...