Mustikkapasta

Jättimunia. Viime päivinä vähintään joka toisen italialaisen kauppakassista on pilkottanut värikästä, rypytettyä hopeapaperia. Kauppojen parhaimmat myyntipaikat ovat pursuilleet samaisia paperiluomuksia, samoin kuin kahvilabaarien hyllyt ja lopulta myös jokaisen lapsiperheen ruokakaapit. Tänään pääsiäisaamuna koitti viimein kaikkien lapsien hartaasti odottama täyttymys: jättipääsiäismunat avattiin ja revittiin ulos värikkäistä, rapisevista kääreistään. Aamiaispöydässä katsellessani pöydälle kasattua jättimunakokoelmaa en voinut olla palaamatta ajatuksissani omaan lapsuuteeni. Mitähän mielessäni olisi mahtanut viisivuotiaana pikkutyttönä liikkua, jos eteeni olisi ilmestynyt italialaislapsien vakiopääsiäisherkku eli jättimäinen suklaamuna?

Vadettain vastakeitettyä pastaa. Olen moneen otteeseen jo kirjoittanut Italiassa kokemistani ylensyöntisessioista. Silläkin uhalla, että toistan itseäni, kirjoitan jälleen yhdestä. Aihe ei nimittäin lakkaa hämmästyttämästä minua edes kymmenen vuoden Italian-vierailujen jälkeen. Pääsiäislauantai on Roomassa pitkälti kulunut pöydän ääressä eli syödessä, pahimmasta täyteydentunteesta selviämisessä ja ruokaa sulatellessa. Lounas alkoi kello yksi, päättyi kello neljä, ja edelleen vatsa tekee täysillä työtään, vaikka kaiken järjen mukaan vatsalaukun täytyisi tässä vaiheessa eli yli neljän tunnin jälkeen syömisestä olla täysin tyhjä ruokamassasta. Olo on kuin olisi juuri noussut pöydästä, vaikka iltaan on mahtunut myös reipas kolmen vartin juoksulenkki kevyemmän olon toivossa. Takana on siis vierailu Rooman lähellä Velletrissä, Maria-tädin kuuluisassa keittiössä, josta ei kukaan poistu vatsa tyhjänä tai edes täynnä, vaan aina aivan liian täynnä. Tällä kertaa täti oli sen verran ajatel

Sateenvarjoja Fontana di Trevillä. Vaikka Roomassa käy kuinka monta kertaa tahansa, aina kokee tai näkee jotakin uutta. Tämän reissun uusi ja ehdottomasti jännittävin kokemus oli kaatosadepäivä Rooman keskustassa. Eihän siinä mitään, suomalaisena olen tottunut sateisiin ja siihen, että ovesta voi astua ulos siitä huolimatta, että hiukan ripottelee. Italialaisille se kun ei ole ollenkaan itsestään selvyys. Tänäkin aamuna, kun taivaalta tihkui vettä, tytär piti lähes salakuljettaa ulos huolehtivien isovanhempien huomaamatta. Kumisaappaat jalassa ja sateenvarjon kanssa, ja sekös jos mikä on kolmevuotiaasta lapsesta hurjan hauskaa. Pääsee läiskyttelemään vesilammikoissa ja kuuntelemaan, kun sade ropisee varjoon. Lopulta sen huomasivat isovanhemmatkin, sillä sisäpihalta kaikuva riemukas nauru kantautui ylös asti. Kyllä, lapset(kin) voivat ulkoilla vesisateesta huolimatta. Toissapäiväinen vesisadepäivä Roomassa ylitti kyllä melkein omankin sietokykyni. Ei tosin varsinaisesti siksi,

Carciofi! Jos oli vielä lentokoneessa hiihtämistä ikävä, niin ei ole enää. Täällä Roomassa tuulettomalla terassilla auringonpaisteessa istuessa voisi vaikka heittää pitkähihaisen paidan pois, jos viitsisi. Naapureiden ihmetteleviä katseita ja anopin vilustumisvaroitteluja välttääkseni en kuitenkaan niin tee, vaan hikoilen pitkähihaisessa. Mittari näyttää +18 astetta. Eilinen vesisadepäivä Rooman keskustassa on unohdettu, vaikka tänään olisikin ollut samantekevää, millainen ilma olisi kohdalle sattunut. Pääsinhän pitkästä aikaa markkinoille, al mercato.  Tavoitteena oli  paitsi nauttia aurinkoisesta tunnelmasta, myös ostaa hyvänlaatuisia, tuoreita ja piikittömiä artisokkia. Se ei olekaan ihan helppo tehtävä. Päältäpäin parhaimmankin näköisen artisokan sisältä voi paljastua inha, harjamainen ja piikkinen karvoitus, ja auta armias sitä kutituksen määrää, jos karvoja pääsee eksymään ruokatorveen asti! Appiukko antoi ostosreissulle selkeät, mutta harvasanaiset ohjeet:

Minni Hiiri -kakku A 3-vuotiaalle! Lapsen syntymäpäiväjuhla on iso tapahtuma, varsinkin Italiassa. Kolme vuotta sitten hämmästelin ystäväpariskunnan pojan syntymäpäiväjuhlissa kaiken sen syömisen ja koristekrääsän määrää, ja samalla vannoin oma vastasyntynyt tyttäreni sylissäni, että hänelle ei moisia krumeluureja tulevaisuudessa tarvittaisi. Pari buffet-pöydällistä minipizzoja, voileipiä, foccacciaa, suolasnacksejä, pikkuleipiä, piirakoita ja muita pikkumakeita. Kaiken kruununa iltapäivän päätteeksi pöytään saapui hienoin koskaan näkemäni Mikki Hiiri -kakku, jonka päällä säihkehti tähtisädetikkujen tapaan palava koristeraketti. Päivänsankari puhalsi kynttilät sammuksiin naapuritaloon saakka kuuluvan kannustuksen säestämänä, ja lopuksi kakku leikattiin tarjoilulautasille. Kuohuviinipullo poksahti auki ja mehukannu korkattiin, ja sitten skoolattiin kolmivuotiaalle. Nyt olen viettänyt jo kaksi oman tyttäreni syntymäpäiväjuhlaa Rooman-anoppilassa, ja olen huomannut erään jännit

Tuliaisia Italiaan.   Kuulutko sinä niihin helsinkiläisiin, jotka kaipailevat jo kevättä? Jotka valittavat yöpakkasista ja päivästä toiseen jatkuvasta viimasta, manaavat paikalleen jämähtäneitä lumimassoja ja pelkäävät niiden viipyvän ilonamme vielä kesäkuussa? Minä en. Pitkälle jatkuva talvi tarkoittaa nimittäin yhtä tärkeää asiaa: hiihtokauden jatkumista. Yksi parhaimmista asioista joita kuvitella saattaa, on nimittäin hiihtäminen auringon sulattamilla ja yöpakkasten uudelleen jäädyttämillä kevätladuilla, parhaimmassa tapauksessa häikäisevän auringonpaisteen kera. Vaan nyt taitaa tulla hiihtokaudelleni loppu, enkä kyllä laita sitä tällä kertaa pahakseni. Syy on nimittäin sen verran mukava:

Tomaatti, vihollinen numero yksi? Nytkö se sitten löytyi, kaikkien terveysongelmieni alku ja juuri? Löytyikö vastaus infektiokierteiden alkusyihin? Jotain vastauksia toivoinkin saavani, kun avasin muutama päivä sitten kirjan Syö oikein oman tyyppisi mukaan (Adamo, P.-Whitney C.) Veriryhmäruokavalio on kiinnostanut jo jonkin aikaa, ei siksi että sitä aukottomasti totena pitäisin vaan siksi, että uskon vahvasti sen antavan joitakin suuntaviivoja eri tyyppisten ihmisten syömiseen. Kovin monet sanovat, että jo ennen kuin tiesivät veriryhmäänsä ja sen mukaista ideaalia ruokavaliota, he kuin vaistomaisesti söivät veriryhmälleen sopivia ruokia ja pitivät sille sopimattomia ruokia pahanmakuisina, huonosti sulavina tai pahaa oloa aiheuttavina. Siksi kiinnostus oli suuri, kun alkoin perehtyä omalle veriryhmälle eli B-tyypille sopiviin ruokiin. Löytäisinkö sieltä lempiruokani, ja vastaavasti inhokkini B-veriryhmäläisille sopimattomien ruokien joukosta? Paljon vastauksia sain, eivätkä ka

Tyhjä latu - harvinaisuus Paloheinässä. Paloheinän laduilla oli tänään ruuhkaa. Olimme liikkeellä jo kello kymmenen aamulla ja kuvittelimme saavamme nauttia tyhjistä laduista. Perillä kuvitelmat sai unohtaa jo parkkipaikalla - vapaa ruutu löytyi nipinnapin. Liityimme joukon jatkoksi hiihtäjien tasaiseen virtaan laduntukkeemme eli kolmevuotiaan lapsen kanssa. Ärtyneitä katseita ei kuitenkaan näkynyt, sillä himohiihtäjille riitti kyllä omia latuja riittämiin, eikä leppoisia sunnuntaihiihtäjiä tainnut haitata pikkuhiihtäjän ohittaminen.  Ja heitä riitti, niin himo- kuin sunnuntaihiihtäjiäkin. Tuntui, kuin puoli Helsinkiä olisi pyrkinyt laduille juuri tänä lauantaina. Ei heitä siitä voi syyttääkään - ilma oli mitä mahtavin eli keväinen auringonpaiste siniseltä taivaalta. Kun tein oman lenkin Paloheinän pelloilla lapsen ja isän viihtyessä pulkkamäessä, en voinut välttyä ajatukselta, että tässä joukkourheilussa oli jotakin etäisesti hyvin tuttua:

Suklaapesiä. Alkuviikosta suklaayliannostuksen sai koira, tänään sama taisi tapahtua omistajalle. Onneksi kyseessä ei ole yhtä vakavia seurauksia pahimmillaan saava ilmiö, sillä toisin kuin koiralle, suklaa ei ihmiselle ole myrkkyä. En ole joutunut vatsahuuhteluun enkä maksa-arvokokeisiin, enkä joutunut edes päivystykseen, toisin kuin koiraparkani maanantaina. (ks. Sokerin (ja suklaan)vaaroja ) Onneksi se voi hyvin, eikä pysyviä haittoja seurannut. Taisi rontti jopa nauttia toipumisajasta, johon kuului kahden tunnin välein syöminen verensokerin tasaisena pitämisen takia. Ei tarvitse edes mainita, että meillä pysyvät suklaapatukat ja laukut tästä lähtien visusti koirien ulottumattomissa... Suklaa ei siis ole ihmiselle myrkkyä, ainakaan lyhytaikaisessa käytössä, mutta jos tämänpäiväinen suklaa-annos toistuisi päivittäin, voisi sitä ainakin sokerimäärältään verrata myrkkyyn! En nimittäin puhu mistään terveellisestä (ja koiralle kaikkein myrkyllisimmästä) tummasta suklaasta, vaan e

Verigreippiä. Muistan vieläkin sen haltioituneisuuden, jonka vallassa olin päästessäni ensimmäistä kertaa italialaiseen jäätelöbaariin. Mitkä vaikuttavat valikoimat ja edulliset hinnat! Mitä värien ilotulitusta ja miten mahtavia aidoilla hedelmillä ja karkeilla koristeltuja jäätelökekoja! Vähemmästäkin meni parikymppiseltä sokerihiireltä suhteellisuudentaju sekaisin. Paikka oli Rooman Piazza Navona ja Blue Ice-jäätelöketju, johon olimme tulleet tulevan mieheni ja parin kaverin kanssa jälkiruokajäätelölle. Mies oli ystävällisesti luvannut tarjota, ja minä käytin häikäilemättä tilaisuutta hyväkseni ja valitsin isoimman pikarin. Se osoittautui virheeksi, mistä lisää myöhemmin. Italiassa jäätelöä ei myydä palloina kuten Suomessa, sillä ei italialaisesta jäätelöstä kunnolla palloja saisi, sen verran pehmeämpää se on koostumukseltaan. Sen sijaan hinta määräytyy pikarin tai tötterön koon mukaan. Mitä isompi pikari, sen enemmän saa valita eri makuja. Sitä minä en ensimmäisellä jäätelö

Suklaata ja sokeria - vaarallista herkkua! Kaikkihan nykyään jo tietävät, että liika sokeri ja herkuttelu on pahasta. Tänään asia on tullut minulle harvinaisen selväksi. Aamun Hesari kirjoitti isolla volyymilla karkkien tuoteselosteiden ja todellisuuden välisestä ristiriidasta ja karkinsyönnin epäterveellisyydestä. Lounastauolla huomio kiinnittyi päivän Iltalehteen, joka kantta myöten varoitteli siitä, kuinka sokeri pilaa terveyden. Diabetesta, liikalihavuutta, aivotoiminnan häiriöitä, aineenvaihduntasairauksia, sydäntauteja. Sokerin lähteenä karkit ovat pahimmasta päästä, sillä ne ovat kyllästetty myös lisäaineilla. Kyllä tänään tuntuu hyvältä olla karkkilakossa! Mutta eniten pasmoja pisti sekaisin aivan toisenlainen seuraamus herkuttelusta. Kyseessä ei tosin ollut sokerivaara, mutta sitäkin säikäyttävämpi; löysimmehän itsemme koko perheen voimin hätäpäivystyksestä keskellä kaunista talvipäivää.

Mimosa Via Appia Anticalla. Tapahtui tänä aamuna aamiaispöydässä: Nautiskelimme tyttären kanssa munakasta ja tuorepuristettua appelsiinimehua. Toivotin hänelle hyvää naistenpäivää ja muistutin, että kotiin tullessa toisin jotakin pientä hyvää meille naisille. Makuuhuoneesta kuului älähdys, joka kertoi jonkun unohtaneen jotakin aivan totaalisesti. Mieheni kömpi sängystä meitä naisia onnittelemaan, ja manasi muistiaan. Eikö naistenpäivän pitänyt olla toukokuussa? Olen tottunut mieheni (selvästi äidiltään)perittyyn huonomuistisuuteen, ja sen piikkiin laitoin tämänkin unohduksen. Italialaisen miehen jos jonkun nimittäin olettaisi muistavan naistenpäivän, ja suomalaiselta mieheltä kuvittelisi sen helpommin unohtuvan. Italiassa miehillä kun on käytössään vielä eräs lyömätön muistikikka:

Siskonmakkarakeittoa. Oi, näitä aurinkoisia kevättalven päiviä! Oi aurinkoa, joka saa räystäät tippumaan ja hanget hohtamaan ja valollaan linnut puhkeamaan lauluun. Vuoden selkeästi parhain aika on alkanut: tästä eteenpäin se on menoa nyt kohti kevättä, halusipa tai ei. Ja kukapa ei haluaisi. Aurinkoko saa ihmiset niin innokkaiksi juttelemaan ja hymyilemään tuikituntemattomille, mietin tänään, kun ties monetta kertaa huomasin olevani juttusilla ohikulkijan kanssa tai kohtaavani iloisia katseita. Vaikka taisinhan jo alusta lähtien tietää, missä piili syy siihen, että niin moni sulkeutunut suomalainen heittäytyi tuttavalliseksi. Se sivakoi vieressäni:

Ananas-kookosmehua välipalaksi. Viime tiistainen mehupaastopäivä meni niin hyvin, että päätin heti seuraavana tiistaina siirtyä jälleen mehulinjalle. On nimittäin sen verran mukava herätä seuraavana aamuna tunteeseen, että takana on kevyempi päivä. Vatsa on litteä, olo tasapainoinen eikä ylenmääräinen nälkäkään vaivaa, vaikka toisin voisi äkkiseltään luulla pelkkien nestemäisten ruokien syömisen jälkeen. Salaisuus taitaa piillä siinä, että vaikka kutsunkin mehupäiviä paastoksi, eivät ne tosiasiassa ole mitään paastoamista, vaan päinvastoin hyvin ravintorikkaan eli vitamiini,- hivenaine- ja myös rasvahappopitoisen ruuan syömistä nestemäisessä muodossa. Keho saa tarvitsemiaan ravintoaineita, mutta samalla ruuansulatus lepoa, koska kaikki ruoka on "valmiiksi pureskeltua" eli nestemäistä tai soseutettua.   Tämän päivän ruokalista näytti tältä, ja siihen mahtui myös mukaan yksi ikävä yllätys:

Italialainen yömyssy. Italiassa on mielenkiintoisia sanontoja kahviin liittyen. Kuten tämä mukailtu versio: ensin ruoka, sitten kahvi, sen jälkeen tupakka - ja sitten kutsuukin vessa. Erityisen tehokkaana suolentyhjentäjänä pidetään aamucappuccinoa eli maitovaahtokahvia, jota tosin hyvin harvat italialaiset juovat lounaan päätteeksi tai ylipäätään muulloin kuin aamulla. Cappuccinon juominen aamiaisajan ulkopuolella on turistien hommaa. En suostu valottamaan omakohtaisia kokemuksia edellä mainitun sanonnan paikkaansapitävyydestä, eikä minulla niitä oikeastaan olekaan, enhän tupakoi. Sen voin sanoa, että cappuccinon tai espresson juomisen jälkeen suolistossa usein juilii sen merkkinä, että ruuansulatukseen on tullut eloa.Itse tosin epäilen, että kyse on ihan normaalista aterian jälkeisestä prosessista, ja kahvinjuominen ei siihen liity mitenkään. Varsinkin kun ottaa huomioon, että diureettinen kahvi itse asiassa kovettaa suolistossa matkaavaa tavaraa poistamalla siitä nestettä. T

Laatusuklaata. Mitä tekisimmekään ilman italialaista ruokaa! Tämä kuvio tapahtui tänään kaupunkipäivänä Helsingissä: kun lounaspaikan valinta tuli ajankohtaiseksi, pyörimme ainakin kolme varttia keskustan kortteleissa, kävimme tutkimassa ravintoloiden ruokalistoja ja tarkistamassa tunnelmaa. Tekisikö mieli tex mexiä, intialaista vai perusketjuravintoloiden kana-lohkoperunat-grillipihvi -tarjontaa? Paremmista makuelämyksistä tai suomalaisesta laaturuuasta olisi pitänyt maksaa vähintään parikymppiä per annos, ja monissa halvemmissa paikoissa jo pelkkä ovelta vastaan leijunut paistinrasvan haju vei ruokahaluja. Kuvio päättyi siten, kuten se on monet kerrat ennenkin päättynyt: