Mustikkapasta

  Lapset ovat taas flunssassa, opettaja pommittaa Wilma-viesteillä koska luokkakaverit olivat nähneet koulusta pois olleen ekaluokkalaisemme koulun jälkeen iltapäiväkerhon pihalla, mikä on yhteistulos korona-ajan tiukentuneista poissaolosuosituksista eli siitä että pienestäkin aamukurkkukivusta ollaan varmuuden vuoksi kotona ja siitä, että iltapäiväkerhon piha on oman takapihamme jatke, koti pitäisi siivota pikkuesineistä lattioilla pian saapuvan koiravauvamme tieltä, töitä pukkaa ja päivän valoisa aika on lyhyt.  Tämä syksy on ollut yhtä flunssaa. Tuskin edellisestä oli selvitty, kun seuraava jo tuli. Kaikki tuttavapiirissäni ovat olleet tai ovat parhaillaan sairaina, pitkittyneissä flunssissa, uudelleen iskevissä flunssissa, tavallista rajummissa flunssissa. Koronan ja rajoitusten syytä, sanoo joku. Rok*tteet ja ADE-reaktio tämän aiheuttavat, tuumii toinen. Huono tuuri, väittää kolmas, RS-viruksen suhteen on sattunut huono vuosi ja liikkeellä sattuu olemaan muitakin rajuja h...

Joulu on taas jo? Ensimmäinen ihme tulee heti alkuun: että olemme jo tässä vaiheessa syksyä. Aika on mennyt rytinällä, nyt voi todella sanoa niin ja kirjaimellisesti. On tapahtunut asioita jotka ovat saaneet ajan menettämään lopullisesti jarrunsa, liian paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, asiat ovat hyökyneet päälle ja vain hädin tuskin olen päivien kulun laitamilla onnistunut roikkumaan mukana.  Läheltä piti että en pudonnut ajan ulkopuolelle niinä viikkoina, kun makasin sängyn pohjalla uupuneena hengitysinfektiosta jonka kourissa olin, mutta monin verroin uupuneempana kaikesta muusta mitä oli tapahtunut ja yhä tapahtui.  Piti tulla tuikitavallinen syksy, tavanomaisena ja ainoana "uhkanaan" pimeyden lisääntyminen ja arjen paineiden kestäminen. Ja vaikka ilmassa oli jo loppukesästä lähtien jotakin muutakin uhkaavaa - tajuan sen nyt, jälkeenpäin - en osannut tietoisesti varautua mihinkään muuhun kuin edellä mainittuihin haasteisiin.  Kävin Lapissa, kävin talviuimassa, ki...

Merenranta lokakuussa. Hyppään pyörän selkään ja lähden polkemaan. Pihapiirin ruskassa hehkuvat puut jäävät taakse ja raikas mutta lauhkea syysillan ilma osuu kasvoille, kun kiidän kohti merenrantaa. Aurinko lämmittää, taivas on sinistäkin sinisempi ja laittaa yhä puissa kiinni olevat kirkkaankeltaiset haavanlehdet ja kaikissa oranssin sävyissä kylpevät vaahteranlehdet hehkumaan kontrastinaan. Täydellinen ilma talviuinnille, siis.  Oikeastaan on siinä ja siinä, voiko vielä puhua talviuinnista. Virallisen määritelmän mukaan talviuinti on alle 10-asteisessa vedessä tapahtuvaa uimista tai kastautumista. Suomen Latu määrittelee, että talviuintikausi kestää lokakuusta toukokuuhun.   En tiedä tarkkaan Helsingin edustan merivesien lämpötilaa juuri nyt, mutta oletus on sen pyörivän kymmenen asteen tuntumassa, sikäli kun päivälämpötilat liikkuvat korkeintaan hieman yli kymmenessä ja yöllä mennään kylmimmillään lähelle nollaa.  Kalenterin puolesta talviuintikausi on varmasti alkan...

Hulevettä kerrakseen. Siitä on vasta jokunen vuosi kun kuulin sanan hulevesi ensi kertaa. Mikä ihmeen hule, ai jotain sadevesi- ja rakennusjuttuja.  Sitten viime keväänä luin Kerttu Kotakorven erinomaisen kirjan Suomen luonto 2100. Tutkimusretki tulevaisuuteen . ( Bazar kustannus 2021 ) Siinä kerrotaan erinomaisen tarkasti monista niistä seurauksista ja ilmiöistä, joita ilmastonmuutos Suomen säässä ja luonnossa aiheuttaa. Esimerkiksi viistosateet lisääntyvät ja samoin hulevesien määrä.  Samoihin aikoihin kirjan lukemisen kanssa kuulin ensi huhuja Helsingin kaupungin hulevesisuunnitelmasta, joka velvoittaa kiinteistön omistajia liittymään kaupungin hulevesijärjestelmään, tai jos velvoituksesta saa vapautuksen, järjestämään tonttiensa hulevesien imeyttäminen ja hidastaminen maaperään niin, ettei se lisää tulvariskiä tai aiheuta huleveden liiallista valumista kaupungin viemäreihin. Kirjan lukeminen oli hyödyllistä siinäkin mielessä, että asumme Helsingissä ja kaupungin hulevesiv...

Kaksi marraskuun päivää mökillä keskellä itäsuomalaista metsää on nopeasti opettanut, että on pimeyttä ja pimeyttä. Ennen kuin ajattelet että eih, taas hän kirjoittaa pimeydestä, tähdennän etten aio valittaa, en pimeästä ikkunan takana, en pohjoisista leveysasteistamme tai mistään muustakaan. Enhän tarkalleen ottaen ole niin tehnyt aikaisemmissakaan pimeyspostauksissa (kuten tekstissä  Pimeyden ja kaaoksen keskellä koronakaranteenissa. Aurinkoni, missä olet? ,  Olet olkapääni kaamoksessa ja minä olen sinun tai Väriterapia, talviuinti ja 7 muuta keinoa selättää syksyn pimeys ).  Jos pimeystekstejäni nimittäin lukee tarkoin, niissä on punaisena lankana ihmisen ja luonnon "suhde "*.  Se että ihminen kyllä sopeutuu siihen mihin hänellä on vuosituhansien aikana kehittynyt kykyjä sopeutua. Vuodenaikojen vaihtelu on yksi luonnollisimmista asioista joita ihmiselämässä on ja sen mukana valon määrän ja lämpötilan vaihtelu.  (*Kertoo ajastamme paljon että joudumme ja hal...

Isän haudalla. Lokakuun viimeinen aamu, pyhäinpäivä, valkenee hitaasti, pilvisenä ja kosteana eilisen sumupäivän jälkeen. Vai näkyykö taivaalla merkkejä kirkastumisesta? Vielä on liian aikaista sanoa. Kello kahdeksan on jo valoisaa, mutta kestää hetken ennen kuin selviää, onko taivaan tummuus pilvisyyttä vai yön jälkiä.  Herätys ei tänään ollut kovin mukava: uutiset Kreikan ja Turkin maanjäristyksestä kertovat ihmisten hädästä, sortuneista taloista, tulvista ja kuolemasta. Luonnosta joka näyttää voimaansa ja muistuttaa, että sillä on kyky tuhota kaikki minkä ihminen on rakentanut. Mutta emme me silti siitä opi; pian uutinen tästäkin maanjäristyksestä hukkuu muun uutistulvan joukkoon, kuinka taloudella menee ja kuka pettää ketäkin hulluuksien saarella.  Suomalaisella pyhäinpäivällä on muutenkin surumielinen olemus: muistellaan kuolleita. Ei ole varmaankaan sattumaa, että juuri vuoden pimeimpään aikaan on ympätty kuoleman ja kuolleiden muistelemisen ympärille liittyvä juhla. S...

Kynttilän liekki, niin pieni, niin ihmeellinen. Olen viime aikoina kirjoittanut niin paljon syksyn pimeydestä, että joku vakilukijoistani pitää varmaan minua jo hieman - pimeänä. Silläkin uhalla kirjoitan vielä kerran. Olen nimittäin tehnyt valaisevan havainnon pimeyteen liittyen , joka on muuttanut suhtautumiseni asiaan suorastaan ihmeellisellä tavalla.  Ennen kuin kerron tarkemmin tästä havainnosta, totean että pimeys ja syksy on tavallaan hyvin kaksijakoista aikaa. Toisaalta pimeä tuntuu ikävältä ja haikealta kesän ja valon jälkeen, toisaalta pimeyden lisääntyminen on luonnollinen osa vuodenkiertoa ja tarjoaa mahdollisuuden rauhoittua, vetäytyä ja viettää talvi luonnollisen rytmin mukaan, vähemmillä kierroksilla, koska valoa on niin vähän. Niin se entisaikaan on näillä leveysasteilla aina mennyt ja siihen olemme sopeutuneet. Talvella on saanut ja pitänytkin ottaa rauhallisemmin, keskittyä puhdetöihin, lämpimänä pysymiseen ja talvesta selviämiseen.  Ongelmallista nykyaikan...

Valoa pimeyteen. Kello on nyt ensimmäisen talviaikaviikon tiistaina kahdeksan - tai siis yhdeksän mutta viisareiden siirtelyn jälkeen tuntia vähemmän. Menen aina hetkeksi sekaisin tästä siirtelystä. Sataa ropisee. Pilvisen aamun kalpea valo on hiipinyt ikkunan taakse ja sieltä sisälle kuten aina ennenkin, mutta talviaikaan siirtymisen vuoksi voimme sanoa päivän valjenneen aikaisemmin. No, joidenkin mielestä varmaan ihan kiva, että parin viikon ajan taas voi sanoa valon tulevan aikaisemmin aamulla ja ehkä auttavan heräämisessä. Ehkä. Vaikka eihän tätä aikaisempaa aamun kajastuksen "hyötyä" kauan kestä. Kohta on aamulla taas  joka tapauksessa sysipimeää silloin, kun suurin osa ihmisistä heräilee päivän velvollisuuksiin. EU:ssa puuhattavan hankkeen myötä viime lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oli tarkoitus siirtää kelloja viimeisen kerran. Sen jälkeen jokainen jäsenmaa olisi saanut vapaasti päättää ajastaan eli valitseeko pysyvän kesä- vai talviajan. Aloite tähän hankkees...

Vaikka sisällä lampun valossa väsyttää, olkapääni on aina valmiina läheisille, jotka sitä tarvitsevat. Vuoden harmaimmat aamut ovat taas täällä. ( Aiheesta vuoden takainen teksti  täällä ) Sataa taukoamatta, ohutta mutta runsasta tihkua joka tuulenpuuskissa rumpauttaa peltikattoon kaatosadetta muistuttavan ääniraidan. Tervemenoa viimeiset lehdet puista, te syksyä uhmanneet haihattelijat, jos vielä olettekin pitäneet kiinni oksista niin tämä tuuli teidät repii maahan, aikanne on nyt lopullisesti ohi.  Kun syksy tulee, tarvitsen olkapäätä. Tarvitsen jotakin johon asettaa ajatuksista raskas mieleni. Se olkapää voi olla sohvan tyyny, saunan lauteen päänalunen tai mieheni joka muistaa jättää minulle aamulla lämpimän kahvin pannuun ennen kuin vetäytyy työhuoneeseensa etätyöläisen rooliinsa.  Tai sanoo päivän jälkeen jolloin olemme ehtineet tuskin sanaa keskenämme vaihtaa emmekä illallakaan oikein jaksaisi: ti amo, anche oggi.   Se voi olla hetki kun heittäydyn laitu...