Mustikkapasta

 On hetkiä jolloin aika pysähtyy. Hetkiä, jolloin maailman osaset, yksilön maailman tai koko maailman tai kuten usein tapahtuu, molemmat lomittain, liikahtavat ja siirtyvät uuteen asentoon. Eikä mikään ole enää niin kuin ennen, sillä kerran liikahtaneita osia ei entiseen asentoon enää saa. Sellainen hetki koitti perjantaina 9. elokuuta meidän pienelle perheelle. Ajoimme keskellä puolalaista maaseutua, kolmatta päivää matkalla Rooman-mummolasta kotiin. Olimme pari tuntia sitten pysähtyneet lounaalle hampurilaisbaariin, haukanneet lounaamme ja oikoneet autossa istumisesta jäykistyneitä jalkojamme pysähdyspaikan kävelyteillä. Varsova lähestyi, vielä oli neljä tuntia sen päivän yöpymispaikkaan Suwalkiin. Viimeinen auringonlasku Roomassa ennen lähtöä. Navigaattori hävisi puhelimen näytöltä sen merkiksi, että tulossa oli puhelu. Taasko joku puhelinmyyjä siellä häiritsee, ehdimme ajatella, ennen kuin näimme että puhelu oli tulossa Italian-sukulaiselta. Ah, sielläkö se serkku nyt oli tapaa...

Pitkäperjantai on tänä vuonna ollut kylmä, vuodenaikaan nähden lunta on paljon, enemmän kuin koskaan muistan tähän aikaan olleen. Pellolla kävellessä jalka upposi polvea myöten hankeen. Metsässä enin lumi on jo sulanut, enää satunnaiset lumilaikut täplittävät metsänpohjaa, sulamisvettä ja puroja on kaikkialla.  On ollut myös aurinkoista. Auringon lämpö on lohdullista ja sulattaa lunta ja maata kylmän vallasta. Valo ja lämpö voittavat, myös tänä pääsiäisenä. Sitä ennen on käytävä läpi kylmyys ja kärsimys. Ja suru, vaikkei se poistukaan koskaan. Kirkkain valo tulee vasta mustimman yön jälkeen. Se on pitkäperjantain taakka ja opetus ihmiskunnalle. Tänään kirjoitan metsästä, joka lohduttaa. Metsästä jossa ihmisen on mahdollisuus löytää rauha. Tämä on kirjoitus askelista, hengityksestä ja pihkan tuoksusta, linnuista ja hämähäkeistä ja metsän sylistä.  Kirjoitan suruani pois. Älköön minua siitä tuomittako, sillä kuten aina, kirjoitan pelkästään jakaakseni sielustani hyvää, koskettaa...

Hengitystieinfektioni sen kun jatkuu, nyt jo kymmenettä päivää. Koronatesteissä on käyty useammassa, mutta tulos pysyttelee negatiivisena. Tämä on nyt jotain muuta, näitä nyt joka puolella pyöriviä flunssia, parainfluenssoja ja influenssoja.  Kuuden päivän kuume vei voimat, samoin yhä jatkuva ja öitä rikkova yskä. Viimeiset täydet ja hyvät yöunet nautin joskus kohta kaksi viikkoa sitten.  Sitten on sydämen murhe, joka tautia varmasti ensisijaisesti on pitkittänyt ja niin rajun siitä tehnyt. Lähipiirissä sattuneesta tragediasta seurannut murhe, joka sen kun muuttuu painavammaksi, kun siitä avautuu uusia näkymiä, ja siihen tarttuu mukaan muutakin murhetta, tarpeetonta ja turhaa. Ihmisen kovasydämisyyttä. Osoituksia siitä, että pimeyttä on sielläkin missä vähiten sitä odottaisit, hetkellä jolla vähiten uskoisi.  Millä selviän tästä kaikesta, olen joutunut kysymään itseltäni useammankin kerran. Olen ottanut käyttöön kaikki selviytymiskeinoni, ne hyväksi aiemmin todetut ja joi...

Kun jotain oikein pahaa ja traagista tapahtuu, kuten nyt on tapahtunut eli  lähipiirissäni on lapsi kuollut, kummipoikani, nousevat pintaan syvimmätkin tunteet. Suru. Pelko. Huoli. Myös kiukku ja jopa viha. Miksi tällaista tapahtui, miksi tällaista pääsi tapahtumaan, miksi tällaista sallitaan tapahtua. Jumala, etkö välitäkään pienimmistäsi? Viha myös niitä asioita ja ihmisiä kohtaan, jotka mahdollisesti ovat olleet edesauttamassa tradegian syntyä. Tai vaikkei syyllisiä olisikaan niin kuin usein ei ole, niin ihmisen mieli heitä kuitenkin hakee kun ei muutakaan osaa. Asia on ilman syyllistä tai ilman syytä liian vaikea kohdata (hyväksymisestä en edes puhu, koska joitakin asioita ei koskaan voi eikä pidä hyväksyä).  Kaikki tunteet ovat surussa sallittuja. Tunteet tulevat ja menevät, niiden kuuluukin tulla ja mennä. Viha lehahtaa ja sitten sammuu. Pelko kouraisee ja sitten laantuu, huoli hapuilee otteeseensa mutta lopulta ei kuitenkaan saa kiinni.  Suru, se hallitsevin tunne,...

Nera 19.6.2005 - 5.5.2021 Seison sateen kastelemassa aamuisessa metsässä, kylmä kosteus tunkeutuu takin alle ja iholle, ja keväästä kertoo pelkästään pullottavat lehtinuput puissa, peipon heikko liverrys ja lokkien sekä kuikan järveltä kantautuva huuto. Edessäni pihlajantaimien keskellä, nuoren haavan juurella kivien välissä lepattaa kaksi hautakynttilän heiveröistä liekkiä. Olen juuri haudannut koirani Neran , mustan pörröturkkisen cockerspanielin joka olisi ensi kuussa täyttänyt kuusitoista vuotta.  Tarkalleen ottaen hautaus tapahtui eilen torstaina, teimme sen yhdessä koko perhe. Aamulla heräsin aikaisin, jätin lapset aamupiirrettyjen ja miehen etätyönsä ääreen, puin sadevaatteet päälleni ja työhanskat käteeni, hain pistolapion ja oksaleikkurin mökin varastosta ja ryhdyin kaivamaan. Olimme lasten kanssa yhdessä ennen aamupalaa katsoneet sopivan paikan savusaunan läheltä, rannalle vievän polun vierestä, ja siihen iskin lapioni. Hyytävä pohjoistuuli puhalsi järveltä, oi taas se po...

Se oli juuri niin vaikeaa kuin olin etukäteen ajatellut, vaikeampaakin. Pitkään tuijotin puhelimen näytölle näpyttelemääni numeroa, mutta en kuitenkaan saanut painettua vihreää luuria. Alkoi itkettää niin paljon se mitä aioin sanoa, ettei tullut mitään.  En varmasti ollut ensimmäinen asiakas, jolla oli näitä ongelmia kotikäyntejä tekevälle eläinlääkärille eutanasia-asioissa soitettaessa. Silti harmitti ja suututtikin. Miksi en saa tätä tehtyä, eikö minusta siihenkään ole.  Lopulta turvauduin nettiajanvaraukseen. Se on helppoa, kasvotonta, ja sallii ylitsekäyvimmätkin tunteilut. Petmobiili-eläinlääkäripalvelun nettiajanvaraus olikin sujuvasti suunniteltu, ja varauksen tekeminen sinänsä kävi helposti. Valitsin ensimmäisen vapaan iltapäiväajan, tätä ei voi nyt enää yhtään pitkittää, ja kone täytteli automaattisesti tietojani. Enää piti vain klikata vahvista varaus . Tehdä tästä lopullisesti lopullista.  Siitä tuli yhtä vaikeaa kuin soittamisen aikominen. Tuijotin päivämäärää...

Koiravauvamme Nera kohta 16 vuotta sitten. Kun koiran hankkii, tietää että se on jonain päivänä edessä. Mutta sitä ei ajattele, sen työntää mielestään. Sen että jonain päivänä on luovuttava, todennäköisesti on, sillä koiran elämä on niin lyhyt että ihmisen elämään niitä mahtuu keskimäärin viisi, kuusi, seitsemän. Minä olen luopunut elämäni aikana kahdesta koirasta ja molemmilla kerroilla ajatellut nyt riittää, basta, ei koskaan enää tätä, ei yhtään luopumista enää, mutta mitään en ole siitä oppinut. Hankin kolmannen koiran vuonna 2005, kohta kuusitoista vuotta sitten, jolloin olin kaksikymmentäneljävuotias ja elin harhaisessa ja toivoa täynnä olevassa elämän vaiheessa jolloin luullaan, että elämä jatkuu lähestulkoon ikuisesti eikä sellainen kaukainen ikä kuin neljäkymmentä tai viisikymmentä saavu ikinä.  Ja että yhtä kaukana on se hetki, kun pienestä pentukoirasta on tullut vanha ja vaivainen. Että luopumisen hetki tulee kuitenkin joskus.  Muutamien vuosien ajan meillä oli ka...