Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on marraskuu, 2019.

Minulla on kolme pientä lasta ja luen yli sata kirjaa vuodessa. Miten sen teen?

Kuva
Eilen illalla luin vuoden 98. kirjan, Soili Pohjalaisen Valuvian. Kirjasin luettujen listaan uuden nimekkeen ja tajusin, että ihan kohta tulee sata täyteen. Ja koska vuotta on vielä jäljellä, tulen pääsemään ainakin parilla, kolmella kirjalla yli sadan. Jos nimittäin normaali lukutahti säilyy joulusta ja jouluhössötyksestä huolimatta.

Tänään voi olla, että lukemiset jäävät vähemmälle. Nimittäin aamulla herätessä verhojen takaa pilkisti jotain outoa, jotain joka enteili loistavaa ulkoilupäivää. Vallitsi yhtä outo hiljaisuus, pehmeä ja kylmä, eikä sitä rikkonut edes aamupiirrettyjen ääni olohuoneesta. Piti oikein tarkistaa kellosta, olisiko sellainen ihme päässyt tapahtumaan että olisimme kaikki nukkuneet yli yhdeksään. Ei tietenkään ollut, kello oli se tavanomainen vähän yli kahdeksan.

Outo valo kajasti ulkoa siksi, että siellä oli lunta. Ohut, hädin tuskin maata peittävä kerros, mutta silti riittävä hohtamaan valoa, poistamaan säkkipimeyden ja tunkeutumaan verhojen raosta sisään. Ja …

Katja Kärki: Jumalan huone. Heikot, vahvat naiset synnin ja sallitun puristuksessa

Kuva
Lestadiolaisaiheisia romaaneja on viime vuosina tullut melkein liukuhihnalta. Suuri buumi alkoi Pauliina Rauhalan eteerisestä Taivaslaulusta, jossa joka toinen lause on kuin suoraan runokirjan sivulta. Sen jälkeen on ilmestyneistä olen lukenut myös Essi Ihosen Ainoan taivaan,Tarja Leinosen Koti koivun alla -teoksen sekä Suvi Ratilan Matkaystävän, josta lavea arvostelu täällä.

Ja nyt Katja KärjenJumalan huone. Kun kuulin Kärjen teoksesta, olin juuri lukenut Matkaystävän, ja ajattelin että ei, ei enää näitä, tämän aihepiirin kirjoja ei enää pysty lukemaan. Yliannostus uhkasi, vaikka minusta koko ajan tuntuikin, ettei kaikkia näkökulmia ole aiheesta vieläkään esitetty, että jotain tärkeää on jäänyt huomiotta.

Nyt sitten Jumalan huone osui silmään kirjaston bestseller-osastolla ja pakkohan siihen oli tarttua. Ja onneksi tartuinkin! Kirjassa on yli 450 sivua, mutta luin sen kahdessa osassa, ensimmäiset 300 sivua ensimmäisenä iltana ja loput seuraavana. Sitä ei ollut malttaa jättää kesken.

Vedensäästöviikonloppu ja romantiikkaa paskaämpärin äärellä

Kuva
Montako litraa vettä kuluu, kun vetää wc-pöntön? Entä kun pesee käsin kauramaidon lämmitykseen käytetyn kattilan? Huuhtelee espressopannun? Onko niin pikaista suihkua olemassakaan, että selviäisi viidellä litralla? Ja miten sitä on joskus ollut niin hullu, että on jättänyt veden juoksemaan sillä aikaa kun saippuoi kädet?

Näitä kysymyksiä olemme joutuneet viime aikoina pohtimaan perheessämme. Kaikki alkoi reilu viikko sitten, kun wc-pöntön vesiraja rupesi vessaa vetäessä uhkaavasti nousemaan, ja yhtä uhkaavan hitaasti se sitten laski. Eikä lopulta enää oikein laskenut. Toisin sanoen vessat vetivät huonosti.

Sitten keittiön lavuaari alkoi keräännyttää vettä. Kylpyhuoneen viemärissä pulputtaa. Haiskahti siltä, että meillä oli viemäriongelma.

Tottuneesti laskimme vedenkäyttötasoamme, otimme viemäri-imukupin esiin ja aloimme syytää viemäreihin kaikenlaisia avausaineita, geelejä, rakeita, soodaa ja etikkaa, sillä kerta ei suinkaan ollut ensimmäinen. Kokemuksesta tiesimme, että näillä toime…

Sähköpotkulauta on hölmöläisen keksintö

Kuva
En enää muista alkoiko se viime keväänä vai sitä edellisenä. Kaupungilla kävellessä huomasi, että yhtäkkiä joutui katselemaan taakseen ihan uudella tavalla. Sieltä saattoi suhahtaa jotain ohitse, niin että säikähdys kävi. Tai vielä hurjempaa: alamäessä tulla vastaan, eikä tiennyt oikealtako vai vasemmalta mennä ohi.

Ne eivät olleet pyöriä, mutta liikkuivat yhtä kovaa. Niihin ei osannut varautua, koska tavallaan ne näyttivät kävelijöiltä - mutta eivät kuitenkaan olleet.

Ja sitten niitä alkoi olla lojumassa vähän joka paikassa. Keskellä jalkakäytäviä, kauppojen edessä, siellä sun täällä puistoissa ja porttikongeissa. Ahaa, näitä voi siis vuokrata ja käytellä pitkin keskustaa, jättää mihin sattuu. No jopas on jollakin tullut fantastinen liikeidea - fantastisen hölmö.

Tuosta ei voi seurata muuta kuin ongelmia, ajattelin jo silloin kun sähköpotkulautoja ensimmäisiä kertoja näin. Tuollainen vauhti yhdistettynä väkijoukossa kulkemiseen, kypärättömyyteen ja ota ja jätä -liikeideaan ei voi tar…

Mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän joskus myös **tuttaa

Kuva
En ole voinut välttyä sivusilmällä seuraamasta keskustelua joka on virinnyt, kun eräs tunnettu bloggaaja tunnusti  keskusteluohjelmassaettä välillä oma lapsi vituttaa. Sitä seurasi haukkumaryöppy - miten äiti voi sanoa jotain tuollaista, miten kauhea, tunteeton äiti. Miten tuollaisella on lapsia, olisi jättänyt hankkimatta, minä ainakin yritin lastani viisi vuotta ja kun viimein sain, en ikinä hermostu lapseeni jne. jne. Tuomitsijoita on riittänyt.

Äitiys on yksi tunnetusti vapaata riistaa, mitä tulee arvosteluun, vertailuun, tuomitsemiseen ja niin ylemmyyden- kuin alemmuudentunteisiin. Teki äiti niin tai näin, aina on joku joka on valmis ilmaisemaan oman arvostelevan mielipiteensä. Somessa tämän kaiken voi vielä nostaa potenssiin kymmenen.

Jos olen jotain somemaailmasta oppinut niin sen, että siellä kestääkseen on kasvatettava hyvä ja vahva suojakuori kielteisten kommenttien ja kimaltelevan pinnan takana piilevän yleisen negatiivisuuden varalle.

Tällaista suojakuorta toki tarvitaa…

Ettemme hukkaisi toisiamme arkeen: parisuhdeaikaa ja nostalgiaa käsi kädessä

Kuva
Viime viikonloppuna meillä oli harvinaista ohjelmaa, miehelläni ja minulla. Lapset jäivät hoitoon, ja vietimme kokonaisen iltapäivän ja illan ihan kahdestaan Helsingin keskustassa. Olemme tosi huonoja järjestämään yhteistä aikaa, vietämme sitä oikeastaan hävettävän vähän. Edellisen kerran esimerkiksi elokuvissa olemme olleet kolme vuotta sitten, syömässä viimeksi hääpäivänä keväällä.

Nyt oli aikakin. Mikä ihmeellinen tunne se olikaan, lähteä keskellä päivää kävelemään kohti juna-asemaa, jättää lapset kotiin eikä rattaita tarvinnut ottaa mukaan, ei vaippoja, ei varavaatteita, ei matkaeväitä.

Olihan se askel aika kevyt, ja hämmentyneenä kuin nuori tyttö otin miestäni kädestä. Tähän käteni kauan sitten kuului,  tähän isoon miehen käteen, tähänkö se yhä vielä kuuluukin, eikä aina vaan siihen rattaiden työntöaisaan tai lapsen pieneen käteen.

Bussissa yritimme pitää näppimme erossa - ei toisistamme vaan kännyköistämme, jotka polttelivat taskussa ja mieleen tuli väkisin, että olisipa loista…

Aino Leppänen: Positiivinen yllätys - romaani teiniraskaudesta paljastaa, että ehkäisyvalistuksessa on petrattavaa

Kuva
Haahuilin pari viikkoa sitten kirjakaupassa, kuten usein haahuilen, silmäilin uutuuskirjoja ja metsästin tapani mukaan takakansista sanoja "autofiktiivinen" tai "kirjoittajan omiin kokemuksiin perustuva". Autofiktio kiinnostaa, sattuneesta syystä. 

Tummanpuhuvien kirjankansien seasta silmiin pomppasi vaaleanpunaisen sävyinen, sinisten lappuhaalareiden koristama kansi. Kun tarkemmin katsoi, siinä erottui myös pikkuruiset lastenvaunut, haikara nyytteineen ja pallovatsainen nainen. Kirjan nimi vahvisti mielikuvat: Positiivinen yllätys.

Aino Leppäsen esikoisromaani alkaakin juuri sillä, yllätyksellä. 17-vuotiaan lukiolaisen koulupäivä keskeytyy, kun hän ystäviensä kannustamana uskaltautuu terveydenhoitajan pakeille raskaustestiä tekemään - ja yllättyy. Positiivinen, sanoo testi, ja nuoren tytön elämä muuttuu peruuttamattomasti.

Seuraa tuhansien tunteiden ristituli ja mielipiteet, jotka sinkoilevat joka suunnasta: Missä se abortti tehdään, kysyy uhkaavasta isoäitiydest…

Oi Suomi on - vain yksi on juhlista poissa

Kuva
Kun Suomi eilen Töölön jalkapallostadioniumilla voitti Liechtensteinin ja eteni historiallisesti EM-kisoihin, katselin näytelmää televisiosta monista tunteista sanattomana. Tietenkin aluksi jännitti, sitten voiton yhä enemmän varmistuessa riemastutti, varsinkin maalien kohdalla, ja lopussa sitä oli jo silmät kosteana kaikista niistä tunteista, joita mielessä myllersi.

Olin havahtunut vasta vähän aiemmin siihen, että tilanne tosiaan oli se mikä oli: Suomella oli ensimmäistä kertaa enemmän kuin erinomaiset mahdollisuudet ja Pukin lupaus edetä lopputurnaukseen. Se mikä tähän mennessä on tuntunut kaukaiselta utopialta, onkin ihan oikeasti nyt mahdollista ja todellista.

Mitä on tapahtunut sille maajoukkueelle, joka aina näytti siltä kuin olisi joutunut kentälle suoraan jostakin puulaakiliigasta kesken päiväunien huippumaihin verrattuna, syötöt menivät minne sattuu ja kaikki taktiikka tuntui puuttuvan tai ainakin menevän aivan eri polkuja kuin valmentajien suunnitelmissa?

Nyt tilalla on ih…

Vuoden harmain aamu

Kuva
Tuijotan pimeyteen. Sateen ääni katolla. Eikö se vieläkään ole loppunut. Pimeyteen nukahdin ja pimeyteen herään. Näistä aamuista on valovuosi niihin aamuihin, jolloin cappuccinokupin saattoi ottaa mukaan ulos ja juoda sen häikäisevässä auringonpaisteessa ja sen lämmössä.

Kuten tässä viime kesän aamussa, josta olen kertonut tekstissä Hellepäivän aamu.

Mitä siitä on nyt jäljellä, kesän auringosta ja lämmöstä? Valonvirkaa toimittaa keittiön valju valaistus ja ikkunaan kiinnitetty ennenaikainen jouluvalo. Viimeksi mainitut on pakko ottaa esiin viimeistään tähän aikaan,  ei tätä pimeyttä muuten kestä, vaikka jouluun on pimeyden keston ja määrän näkökulmasta vielä iäisyys.

Nyt se on täällä, vuoden pimein (ja pahin) aika. Kuka kutsuu sitä realistisesti kaamokseksi (vaikka oikeasti kaamos on vain Lapissa), kuka positiivisesti hyggeilyn kulta-ajaksi, kuka ironisesti suomalaiseksi "talveksi".

Lauantai eli 16.11. on virallisesti nimetty vuoden harmaimmaksi päiväksi, ja suomalainen lonk…

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Kuva
Annoimme pikkuveljelle juuri oikean nimen, isosisarus huokaisi jokin aika sen jälkeen, kun ristiäiset olivat ohi. Ai miten niin? No kun hän näyttää ihan sen nimiseltä, mikä hänen nimensä on!

Nyt tästä tapahtumasta on kaksi ja puoli vuotta, vauva on kasvanut ristiäisvaatteistaan aikaa sitten ohi, mutta edelleen on sama toteama paikkaansapitävä: hän näyttää juuri omalta itseltään ja omannimiseltään. Lapsen toteamus tästä itsestäänselvyydestä oli hauska, mutta samalla se saa miettimään sitä itse asiassa aika mielenkiintoista ilmiötä, miten erottamattomaksi ja tiiviiksi kokonaisuudeksi ihminen muuttuu nimensä kanssa. 

Kaikista nimivaihtoehdoista joita harkinnassa on mukana, vanhemmat valitsevat lopulta aina sen juuri oikean. Ainakin toivottavasti. Eikä liian hankalaa, liian pitkää, liian erikoista, sellaista josta aina kysytään, että anteeksi, mikä nimesi olikaan... Mutta kantajansa näköinen nimi aivan varmasti tulee olemaan!

Kuopuksen nimivalinta oli helppo, sitä edelsi vain lyhyt taivu…