Mustikkapasta

Jos olisit saanut elää, isä, täyttäisit tänään 80 vuotta. Viettäisimme varmaan parhaillaan juhlia, ehkä joitakin vieraita, kakku ainakin.  Sen sijaan, koska suuremmat suunnittelijat veivät sinut tästä maailmasta kuusitoista vuotta sitten, juhlia ei ole. Kirjoitan tätä sinulle Roomassa, anoppilassani, jossa ehdit onneksi kerran ennen kuolemaasi käydä.  Kirjoitan ja mietin monia asioita, niin kuin aina. Ikävöin sinua hartaasti yhä, kuten ikävöidään tässä elämässä läheiseksi tullutta eli sellaista, jonka kanssa molemminpuoliset oppiläksyt on käyty ja opittu ja tultu syvällisesti tutuiksi, kuin monta elämää tunteneiksi. Aurinko tekee juuri laskuaan Rooman ylle, ilma on helteisen tukala. Lämpötilat ovat päivällä käyneet yli neljässäkymmenessä, viime päivinä niin on käynyt usein ja myös silloin, kun toissapäivänä ajoimme matkamme viimeisen etapin Pohjois-Italian Vipitenosta Roomaan.  Kuvituksena matkakuvia Helsinki-Rooma automatkan varrelta. Tämä kuva on Puolasta auton ikkunast...

  Koti ilman koiraa on tyhjä ja hiljainen, perhe ilman koiraa omituinen - on kuin jotain puuttuisi. Ja niinhän puuttuukin! Rapsutuskaveri, hassuttelukaveri, lenkkikaveri, sotkijakaveri.  Meillä on nyt puoli vuotta takana koiratonta elämää. Koiramme Nera jouduttiin laskemaan parempiin maailmoihin, kun sen lähestyvä 16 vuoden ikä alkoi painaa ja terveys pettää. (Lue aiheesta halutessasi postaus  täältä ) Kesä meni siitä toipuessa, totuttelussa tunteeseen että perheestä puuttuu heiluva häntä ja aina iloisena tulijoita odottava kotivahti. Vieläkään ei kokonaan olla toivuttu, Neran kaltaisesta koirasta luopuminen on kova paikka. Kun koira elää oikein vanhaksi, sen luonteesta jalostuu puolia joita nuorissa tai keski-ikäisissäkään ei vielä ole, ja vasta silloin alkavat ne parhaat, sielukkaimmat koiran vuodet.  Ne vuodet jolloin omistaja tuntee koiransa läpikotaisin, melkein kuin itsensä. Puolesta ajatuksesta ja eleestä ymmärretään puolin ja toisin toisen aikomuksia ja aivoi...

Makaan sängylläni lopen uupuneena, kuume sahaa ylös ja alas, kurkkua kivistää, yskittää. Pahinta on kuitenkin sydämen kipu. Miten tästä selviän, mietin. Miten he selviävät, miten me selviämme. Tästä kaikesta mitä on tapahtunut, mitä yhä tapahtuu, mitä tulee tapahtumaan. Äidin ja isän tuskaa en uskalla kuvitellakaan, kun omanikin on näin suuri.  Sitten keksin. Miten olin sen unohtanutkaan. Tietenkin kirjoitan. En ole koskaan liian uupunut kirjoittaakseni, vaan kirjoittaminen päinvastoin täyttää voimiani. Joten avaan koneen, laitan tyynyjä selän taakse ja  Arrival of the birds  in soimaan kuten aina kun sielu tarvitsee lohtua ja voimaa ja toivoa, vedän kaksi untuvapeittoa polvien yli. Ja annan sanojen tulla.  Viime tiistaina elämä pysähtyi niille sijoilleen ja on siitä asti ollut poikkeustilassa. Lähipiiristämme katosi lapsi. Hän löytyi kaksi päivää myöhemmin hukkuneena joesta metsän keskeltä.  Tumma yö laskeutui kaiken ylle. Putosimme. Kaikki muu menetti merkityk...

Velletri, paikkakunta Italian maaseudulla kolmisenkymmentä kilometriä Roomasta, hautuu helteen alla. On vuosi 1947, pellolla maata kääntää mies ja nainen. Lapset on otettu mukaan, kolme tummatukkaista poikaa. Vanhin heistä, vanttera kymmenvuotias, auttelee vanhempiaan minkä osaa.  Seitsemänvuotias keskimmäinen katsoo pienimmäisen, juuri taaperoiän ohittaneen nelivuotiaan rimppakintun perään. Lounastaukoon on vielä aikaa. Näin ovat päivät aina kuluneet, maatilan töissä pellolla, maata kyntäen, kylväen ja korjaten. Tämä ei poikkea muista päivistä mitenkään, hiki valuu kuten ennenkin ja työtä on tehtävä aamusta iltaan. Lapset leikkivät, juoksentelevat pellon laidan pusikoissa ja kivikossa, heidän äänensä ja naurunsa kuuluu silloinkin kun heitä ei näy. Kunnes isän kuokka osuu johonkin kovaan. Ei kiveen mutta kovaan kuitenkin. Kun vanhemmat saavat esineen kaivettua maasta, he huomaavat sen pommiksi. Niitä on sodan jälkeisinä vuosina löytynyt seudulta ennenkin, siinä ei ole mitään uutta....

Ponte Vecchio, Firenze. Tämä tarina on tosi. Kirjoitin sitä pilke silmäkulmassa, mutta kuten mieheni sanoo, someen ei koskaan laiteta niitä todellisia kuvia vaan rajataan kaatuneet maitolasit ravintolapöydän reunalta pois. Toisin sanoen pilkkeen sijasta silmissä oli todellisuudessa tarinan edetessä välillä jopa kyynelien kimmellystä, joskin usein myös naurusta johtuvia.  Olemme tulleet siihen lopputulokseen, että perheemme kyky kolhiintua ja kompastella on ainutlaatuinen. Eikä muutenkaan aina mene niin putkeen. Mutta reippauden puutteesta meitä ei ainakaan voi syyttää, kuten meille usein on sanottu, kun kerromme Helsinki-Rooma -automatkoistamme ja muista seikkailuista, joita lasten kanssa Suomessa ja Italiassa teemme.  Mutta nyt tarinaan: Lähdimme kahden yön minikaupunkilomalle torstaina aamuvarhaisella Roomasta. Edessä olisi vajaan kahden tunnin ja 130 kilometrin ajomatka Spoletoon , Umbrian maakuntaan . Aikaisin oli syytä lähteä liikkeelle, sillä sisämaahan luvattiin jopa 40...