Mustikkapasta

Jokin aika sitten kirjoitin tekstin noloimmasta tilanteesta ikinä, johon olen lasten takia joutunut ( se löytyy täältä ). Nyt kirjoitan ärsyttävimmästä tilanteesta. Ja tässä ärsytyksessä on vielä se huono puoli, että se tuntuu toistuvan yhä uudelleen . Nimittäin se, että mitä tahansa lasten kanssa suunnitteletkin, on aina otettava huomioon se seikka, että juuri kun suunnitelma on toteutumaisillaan eli esimerkiksi olette lähdössä kauan odotetulle lomamatkalle tai valmistaudutte superharvinaiseen tapaamiseen kaukana asuvan ystäväperheen kanssa, niin joku saattaa a) oksentaa b) tuupertua kuumeisena sohvanpohjalle c) alkaa valittaa muuten vain kipeää oloa. Toisin sanoen sairaudet pilaavat kaiken, mitä olette suunnitelleet. Se on aina yhtä turhauttavaa - ja ärsyttävää. On vain jätettävä haikeat hyvästit kaikille aikomuksille, jäätävä kotiin tai peruttava matkat ja vierailut. Kun lapsi on kipeä, koko maailma hetkeksi pysähtyy ja kaikesta kodin ulkopuolisesta tulee kuin toiseen elämään ...

Paljasjalkapolulla Kaisaniemen Kasvitieteellisessä puutarhassa. Onkohan mitään hellyttävämpää kuin vauvan varpaat? Kun vauva syntyy, vanhemmat ihastelevat lähes ensimmäiseksi juuri hänen varpaitaan, laskevat onko niitä varmasti kymmenen, kyllä, on niitä, miten ne voivatkin olla noin pienet. Ja niin sileät jalkapohjat, ei vielä yhtään askelta otettu eikä kovettumista tietoakaan. Mihin lie jonain päivänä tallustavat, minkä tien ottavat ja mille haavoille joutuvat. Nämä silkinsileät, pulleavarpaiset pikku jalat. Hellyttävät ne jalat ovat vähän isommillakin lapsilla. Kaksivuotiaalla jalkojen pulleus on yhä tallella, eikä viisivuotiaallakaan vielä kovettumia ole. Yhdeksänvuotiaalla ensimmäiset aavistuksenomaiset ahavoitumisen merkit ovat havaittavissa persikanpehmeyden alla. On oikeastaan hämmästyttävää, että ne yhä ovat niin pehmeät. Yhdeksänvuotiashan on kuitenkin ottanut jaloillaan jo noin 30 miljoonaa askelta, jos ajatellaan hänen oppineen kävelemään yksivuotiaana ja kävelleen...

Tämä punkki on jo vähän isompi! Se löytyi lattialta viime viikolla koiran pedin vierestä... Erottaisitko, jos hiustesi alla olisi ihoon tarttunut kiivinsiemen? Siis sellainen pikkuruinen piste, jonka näkemiseen tarvitaan melkein suurennuslasia.  Minä en ainakaan erottaisi. Asiasta on myös kokemusta, kerranhan sellainen minulta jäi huomaamatta lapseni päästä, ja siitä tarinasta olenkin kertonut  täällä .  Punkista siirtyi lapseen borrelioosi, joka eteni nopeasti neuroborrelioosiksi. Oli mahdotonta huomata hiusten seasta rengasihottumia, ja tyhmästi luotimme hyvään onneen: ei voisi olla niin huonoa tuuria, että koko perhekunnan ensimmäisessä punkissa ikinä olisi heti borrelioosi!  Unohdimme nopeasti koko punkin. Varsinkin kun koulussa lapsi oli opettajan kanssa yhdessä päästä löytynyttä ötökkää katsonut ja opettaja ei ollut edes varma, oliko se punkki.  Eilen illalla sain taas muistutuksen siitä, kuinka pirullisen pieni ja vaikeasti tunnistet...

Uuden lastensairaalan aulassa on valtava akvaario.  Kun vieressäsi sängyssä nukkuu kaksivuotias lapsi ja toisella puolella viisivuotias, ei voi joskus välttyä ajatukselta, että ilman kasvoille, kaulalle ja koko keholle kohdistuvia potkuja ja tönimisiä yöunet olisivat paljon rauhallisempia. Mutta sitten kun ne pienet lapsenkehot painautuvat kylkeen kiinni ja pieni käsi tarttuu yöpaidan kauluksesta, tulee taas mieleen että voiko mitään harmonisempaa olla kuin yhdessä nukkuva perhe. Ja jos ei muu auta ja unissaan potkivat jalat meinaavat hermostuttaa, niin palaan perusajatukseen, joka asettaa aina ja ihan kaiken oikeaan perspektiiviinsä: kaikki tulee muuttumaan niin kuin aina; eivät ne kohta enää tässä vieressäni nuku vaan ihan toisissa sängyissä, ja silloin muistelen kaiholla näitäkin yöllisiä venkulointeja. Pari viime yötä on mennyt ihan erityisen levottomasti. Toissayönä heräsin siihen, että kylkeeni liimautuva keho ja paidankaulusta tavoitteleva käsi olivat tulikuumia. Aam...

Täyttikö lapseni todella jo 9?? Se tapahtui yhdeksän vuotta ja yksi päivä sitten. Elettiin aamun ensimmäisiä tunteja, kevään valo levisi vastustamattomasti sairaalan ikkunan säleverhojen välistä, kun ensimmäinen lapseni syntyi. Olimme jo puolessavälissä raskautta päättäneet, että antaisimme hänelle nimen joka tarkoittaa aamun ensimmäistä valoa - ja sitten hän syntyi kaikista kellonajoista juuri silloin, auringonnousun aikaan kello 6.25! Se oli ehdottomasti elämäni kaunein auringonnousu. Syntymän ajoitus tuntui lähes taianomaiselta sattumalta, ja synnytyksen jälkeen leijuin viikkokausia irti maasta, kuin olisin tehnyt jonkin käsittämättömän suuren ja harvinaisen urotyön.  Mutta niinhän se on. Vaikka meitä on yli kymmenen miljardia, vaikka lapsen hankkimisesta on tullut lähes ympäristövihamielinen teko (ainakin joiden mielestä), jokainen lapsen syntymä on kokijalleen henkilökohtainen, taianomainen ihme. Erityisesti sen ensimmäisen. Esikoinen raivaa pioneerina tien niin sy...

Punkki voi pienimmillään olla kiivin siemen kokoinen. Näinköhän olen onnistunut saamaan blogin uudelleen henkiin - vahvasti ainakin näyttää siltä. Eilinen aurinkoinen pakkaspäivä kului osin ulkoillessa, osin ystäväperheen suloisen tyttövauvan ristiäisissä, josta tosin meille tuli äkkilähtö, kun esikoiselle puhkesi migreenikohtaus ja oli lähdettävä kiireesti kotiin lepäämään... Olen esikoisen syntymästä lähtien ollut sitä mieltä, että vanhemmuudessa ehdottomasti raskainta on lasten sairastaminen. Ilman flunssia, vatsatauteja ja enterorokkoja, vakavammista taudeista puhumattakaan, äitiys ja lasten kanssa kotona oleminen olisi oikeastaan liiankin onnellista ja helppoa... Sairaudet tuntuvat siis kuuluvan kuvaan mukaan jonkinlaisena tasapainottajana, muistutuksena siitä, että mikään elämässä ei koskaan voi eikä saa olla liian helppoa, muuten unohtaa olla kiitollinen. Tyttärellä migreeni alkoi oireilla jo noin neljävuotiaana. Sukurasitetta on, sillä itselläni on myös migreeni, kuten...