Mustikkapasta

Vain harvoin luen blogini alkuvuosien tekstejä. Nyt satuin niin tekemään, ja hyvään tekstiin törmäsinkin, vaikka itse sanonkin. Käy alkajaisiksi lukemassa vaaleanpunainen jalkapallo -aiheinen teksti täältä . Nyt tuo takavuosien "unelma" on toteutunut: olemme todellakin ja kaikin tavoin jalkapalloperhe. Meillä on esikoistyttären lisäksi kaksi poikaa, ja kaikki kolme ovat olleet jo vuosia innokaita jalkapallon potkijoita. Kuluvan vuoden aikana kaksi vanhinta ovat myös alkaneet harrastaa lajia seurassa. Kaikki kolme lasta seuraavat lajia innokkaasti myös penkkiurheilijan näkökulmasta. Minulla on nyt peräti kolme lasta seuranani katsomassa jalkapallo-otteluita, ja miehenikin useammin kuin ennen koska eihän hän nyt  vain voi pelata jotain tietokonepelejä, kun koko muu perhe katselee fudista. Lisäksi Italia voitti kesällä lajin Euroopan mestaruuden, ja kisojen ja voitonjuhlien seuraaminen Roomassa oli perheellemme upea ja unohtumaton kokemus. (Lue aiheesta esimerkiksi postaukset  E...

Go Leijonat go!  Tänään olen aika nostalginen (milloin muka en olisi...). Suomi pelaa jääkiekon MM-finaalissa ja se jos mikä saa aikaan muistojen ja nostalgian ryöpyn, suorastaan tulvinnan. Tällaiset hetket olivat 25 vuotta sitten minulle elämän ja kuoleman kysymyksiä. Lähes kirjaimellisesti. Suomi finaalissa. Ottelun lopputuloksesta riippuisi koko seuraavan vuoden onnellisuuteni ja iloisuuteni tai ainakin iso osa siitä.  Olen tosissani. Niin se ihan totta silloin oli. Yleensä Suomi hävisi, kuten hyvin tiedetään. Vain vuonna 1995 tuli voitto, ja seuraavaa piti odottaa vuoteen 2011 asti, mutta silloin elämäni oli jo toinen eikä onnellisuus enää ollut jääkiekosta kiinni. Olin aikoinani jääkiekkofani sanan kiihkeimmässä merkityksessä. Fanius heräsi vuoden 1992 olympiamenestyksen jälkeen ( Markus Ketterer ja hopeaa tuoneet torjutut rangastuslaukaukset!) ja siitä se sitten kiihtyi vuosi vuodelta.  Kulutin viikonloppuaamuni roikkumalla Helsingin jäähallin takaovilla odottelem...

Talven suurimpiin ihmeisiin kuuluu jää. Ja tänä talvena sitä, oi onnea, saadaan yllin kyllin.  Heti kun lähiurheilukenttä saatiin jäädytettyä, pistimme luistimet kassiin ja lähdimme luistelemaan. (Tätä odotettiin turhaan koko viime talvi, mutta jääleikit rajoittuivat todella vähiin; lue aiheesta vuoden takainen postaus  Jäätynyt maailma ja oppitunti kauneudesta, hauraudesta ja selviytymisestä ) Tarkkaan ottaen luistelemaan lähdettiin toissapäivänä perjantaina. Kaksi vanhinta luistelevat jo kuin vanhat tekijät ja sellaisia he ovatkin, sillä molempien kanssa luisteluhommat on aloitettu jo kolmen tai jopa kahden vuoden iässä.  Tänä talvena vuorossa on kolmevuotias kuopus. Hänen luistelukokemuksensa rajoittuu yhteen kertaan viime talvena, jolloin hän muutaman minuutin ajan kainaloista kiinni pidettynä kokeili ystäväperheen lasten pienenpieniä luistimia.  Käytännössä toissapäivänä oli hänen ensimmäinen luistelunsa. Jalka oli kasvanut vuoden aikana niin, että pienimmät v...

Tuntia ennen Suomi-Liechtenstein -ottelua Oodin edustan jättiscreeneillä eilen oli vielä väljää. Kun Suomi eilen Töölön jalkapallostadioniumilla voitti Liechtensteinin ja eteni historiallisesti EM-kisoihin, katselin näytelmää televisiosta monista tunteista sanattomana. Tietenkin aluksi jännitti, sitten voiton yhä enemmän varmistuessa riemastutti, varsinkin maalien kohdalla, ja l opussa sitä oli jo silmät kosteana kaikista niistä tunteista, joita mielessä myllersi. Olin havahtunut vasta vähän aiemmin siihen, että tilanne tosiaan oli se mikä oli: Suomella oli ensimmäistä kertaa enemmän kuin erinomaiset mahdollisuudet ja Pukin lupaus edetä lopputurnaukseen. Se mikä tähän mennessä on tuntunut kaukaiselta utopialta, onkin ihan oikeasti nyt mahdollista ja todellista. Mitä on tapahtunut sille maajoukkueelle, joka aina näytti siltä kuin olisi joutunut kentälle suoraan jostakin puulaakiliigasta kesken päiväunien huippumaihin verrattuna, syötöt menivät minne sattuu ja kaikki taktiikka t...

Eilen illalla meille tuli sohvalla tenkkapoo. Kuka kannustaa ja ketä, vai kannustetaanko kaikki kaikkia? Vastakkain olivat Suomi ja Italia Tampereella Ratinan stadionilla jalkapallon EM-kisojen karsintaottelussa, Ratinan ihmettä ei tullut vaikka lähellä oli, mutta pelin aikana perheemme mielialat kulkivat ristiriitaisia ja jänniäkin polkuja. Peli oli odotettu, sillä siitä herkusta kun Suomi ja Italia pelaavat jalkapallossa EM-karsintaottelua on hyvin pitkä aika, taitaa olla vuonna 2004 jolloin pelattiin Helsingin Olympiastadionilla ja silloin olimme miehen kanssa katsomossa, minä Italia-paidassa, mies Suomi-paidassa totta kai. Suomen edellisestä voitosta Italiaa vastaan on kulunut vielä pidempi aika, se tapahtui vuonna 1912 Tukholman olympialaisissa jolloin Suomi pelasi vielä punaisissa tsaarinpaidoissa. Edellinen Suomen maali Italiaa vastaan on sekin vuodelta 1977, mutta eilen illalla odotukset olivat kaikesta historian tylyydestä huolimatta aika korkealla. Onhan meillä Pukki ! ...

Juhlat on ohi ja paluu arkeen tapahtui mahdollisimman karulla tavalla: aamuoksennuksilla. Siinä kuuden jälkeen heräsin vieressä pyöriskelevän kuopuksen levottomuuteen ja mietin että mistäs nyt kiikastaa. No kipeästä vatsastapa se! Nyt viitisen oksennuskertaa, neljää likaista vaatekertaa, kahta likaista pyyhettä ja yhtiä likaisia lakanoita myöhemmin tilanne on jo vähän rauhoittunut, ja näyttää että pahin (ehkä) alkaa olla takana. Ennen seuraavaa potilasta, siis jos sellainen on tullakseen. Ainakin haju oli niin kaamea, että luultavasti on tarttuva pöpö tällä kertaa kyseessä. Tiesithän muuten, että vatsatautioksennus haisee paljon pahemmalta kuin muista syistä johtuva yrjö? Usko pois, se on ihan totta ja jos et usko niin haistele ensi kerralla tarkemmin. Liekö kultahuuman syytä, mutta yrjöttävä aamunaloitus aiheutti minussa yllättävän reaktion:

Huh huh mikä matsi! Eilinen kiekkohuuma vei mennessään ja maailmanmestaruus tuntuu hetken ajan kuin omalta - ja niinhän se hetken ajan onkin, meidän kaikkien suomalaisten voitto! Nautitaan siitä, ei näitä hetkiä liian usein tule vastaan, kiekkofanin tähtihetkiä. Eläydyn sydämeni täydeltä,  vaikka jo vuosia sitten tein päätöksen lakaista kiihkeimmän kiekkofaniuteni maton alle. Alkoi nimittäin käydä sydämen päälle. Ja hermojen. Uppoutuminen jääkiekon maailmaan oli niin suurta, että kerta toisensa jälkeen seuranneet finaalipettymykset (tämä oli 11. kerta finaalissa ja 3. voitto) alkoivat käydä ylivoimaisiksi. Puhumattakaan muusta intensiteetistä, jolla kiekkoa aikoinani seurasin. Päätin ottaa etäisyyttä lajiin. Etääntymistä tapahtui toki luonnostaankin, kun kasvoin teini-iästä ulos ja aloin saada elämääni muutakin ajateltavaa kuin kiekkokierroksen tulokset, pistepörssien tilanteet ja ratkaisuotteluiden maalintekijät. Mutta jotakin tuosta faniudesta on jäänyt kytemään pinnan alle, ...