Mustikkapasta

Meri myrskyää ja Mörko möllöttää Kansallismuseon Muumit 75 vuotta -juhlanäyttelyssä. Jos pitäisi valita jotain oikein suomalaista, saattaa hyvin olla että ensimmäiseksi mieleeni tulisi - muumit. Ehkä myös sauna, sisu ja Sibelius, mutta johtunee elämänvaiheestani pienten lasten äitinä, että muumit kiilaavat tämän listan ihan jopa kärkeen. Tosin muumien tenho piilee siinä, etteivät ne ole vain lastenhahmoja. Kaikkea muuta. Olen tosin ehkä harvinaisen lapsellinen aikuinen, mutta tykkään yhä katsella muumi-piirrettyjä (niitä vanhoja, uudesta versiosta en pidä lainkaan), muumi-pehmot ovat mielestäni ihania ja keräilen muumilusikoita, niitä reunoiltaan maailman pehmeimmin muotoiltuja teelusikoita joilla on nautinnollista lusikoida cappuccinovaahtoa. Mutta ennen kaikkea olen rakastunut muumifilosofiaan, olen aina ollut. Olen täällä blogissa kertonutkin lempilauseestani, jota nuoruudessani ja varhaisaikuisuudessai katselin eteisen seinään kiinnitetystä postikortista joka kerta kun läh...

Joskus on täpärällä, että kaikki langat pysyvät perheenäidillä koukussa. Mutta pääasia että pysyvät! Anu Tuominen: Aurinkokuivattuja porkkanoita.  Viides ja viimeinen hiihtolomapäivä - ja olemme palanneet siihen mistä lähdimmekin, ensimmäisen lomapäiväaamun eli maanantain tuuliseen vesisadeilmaan. Juuri kun piti lähteä ulkotekojäälle luistelemaan! Eilinen lähes pakkaspäivä eli nollan tuntumassa pysytellyt, hetkittäisiä talven riekaleita eli märkää lumisadetta tarjonnut päivä kului onneksi osittain myös ulkoillessa. Lapset saattoivat kaapia maahan sataneesta lumihunnusta lapasiinsa sen verran lunta, että ihan oikea lumipallo saatiin aikaan. Lumipallo! Mikä harvinainen, valkoisuutta sädehtivä aineen olomuotokasaantuma, tuskin muistin mikä se oli. Lumi? Mikä se on, jokin menneisyyden ihmeellinen jäänne, vanhojen hyvien aikojen sääilmiö, ilmaston ääri-ilmiöiden kasvavan reunan jalkoihinsa sulattama näillä leveysasteilla. Olemme koko talven käyttäneet talvikenkiä leudosta säästä...

Tunteet ovat kuin nämä saamenpuvun huivin hapsut Outi Pieskin kolmiulotteisessa "piirrustuksessa" Kiasman Yhteiseloa-näyttelyssä, värikkäitä ja toisiinsa lomittuneita. En ole voinut välttyä sivusilmällä seuraamasta keskustelua joka on virinnyt, kun eräs tunnettu bloggaaja tunnusti   keskusteluohjelmassa ,  että välillä oma lapsi vituttaa.  Sitä seurasi haukkumaryöppy - miten äiti voi sanoa jotain tuollaista, miten kauhea, tunteeton äiti. Miten tuollaisella on lapsia, olisi jättänyt hankkimatta, minä ainakin yritin lastani viisi vuotta ja kun viimein sain, en ikinä hermostu lapseeni jne. jne. Tuomitsijoita on riittänyt. Äitiys on yksi tunnetusti vapaata riistaa, mitä tulee arvosteluun, vertailuun, tuomitsemiseen ja niin ylemmyyden- kuin alemmuudentunteisiin.  Teki äiti niin tai näin, aina on joku joka on valmis ilmaisemaan oman arvostelevan mielipiteensä. Somessa tämän kaiken voi vielä nostaa potenssiin kymmenen. Jos olen jotain somemaailmasta oppinut niin sen...

Näkymä sateiselle Korkeavuorenkadulle vuodelta 1933 Palomuseossa. Etualalla katupaloposti. Hyvää Halloweeniä! Virallisestihan se oli eilen, lokakuun viimeisenä. Tämä alun perin irlantilaista perinnettä oleva All Hallow`s Eve eli kaikkien pyhimysten päivän aatto on joka vuosi samaan aikaan, 31. lokakuuta. Pyhäinpäivä taas on eri asia kuin Halloween , pyhäinpäivää vietetään Suomessa liukuvana lauantaina aikavälillä 30.10.-6.11. Tänä vuonna pyhäinpäivä osuu 2.11. lauantaille - eli huomiseksi. Sekä pyhäinpäivä että erityisesti nykyään amerikkalaistunut kaupallinen Halloween ovat tavallaan aika jännittäviä ja pelottaviakin juhlia. Elämme jännittäviä aikoja, kun joka paikassa näkyy hirviöitä ja vampyyreja, kauppojen näyteikkunoista karkkikääreisiin. Muistellaan kuolleita, pukeudutaan kuolleiksi, koristellaan koti kummituksilla. Itse tosin vierastan Halloweenin kuolemalla leikkimistä, vaikka toisaalta pidänkin siitä että kuolemasta riisutaan sen pelottavin kärki leikinlaskun avulla. ...

Ennakkoarvioissa on luvattu, että parhaillaan Taidehallissa esillä olevasta Ugo Rondinonen Everyone gets lighter -näyttelystä lähtee sen nimen mukaisesti kevyempänä ulos. Näyttely koostuu eri asennoissa istuvista tai makaavista, värikkäisiin asuihin pukeutuneista pelleistä, joiden silmät ovat kiinni ( Vocabulary of Solitudine -installaatio)sekä lasten piirtämistä sateenkaariaiheisista piirrustuksista. Eilen me poistuimme näyttelystä enemminkin hämmentyneinä ja keventymisen sijaan jotenkin raskaampina. Näyttely oli kyllä mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Paikoilleen jähmettyneet, kuin sisäiseen unimaailmaansa silmäluomiensa taa kääntyneet pellet olivat esteettisesti kauniita värikkäine vaatteineen. Pellet pelleilevät, hauskuuttavat ja ovat alati liikkeessä, se on pellejen väistämätön stereotypia. Kontrasti näyttelyn pelleihin on suuri ja puhutteleva. Täälläkö pellet käyvät lataamassa akkujaan, tämäkö on heidän hiljaisuuden retriittinsä, jotta he jaksavat taas olla iloisia...

Pieni taiteilija "Äiti, tule katsomaan kun teen taikaa!" lapseni huutaa keittiöstä. "Siis taikataidetta." Minua hymyilyttää: huomaa taas että olemme juuri palanneet museosta. Mitähän taidetta käynti Amos Rexin Ars Fennica 2019 -näyttelyssä on inspiroinut lapseni tekemään, ehdin miettiä matkalla olohuoneesta keittiöön. Ja siellähän lapsi istuu keittön pöydän ääressä ja maalaa siveltimellä värityskirjaa. Ymmärrän heti, mitä hän taikataiteella tarkoitti. Värityskirja on nimittäin sellainen jota maalataan pelkällä märällä siveltimellä, ja vesi loihtii kuvan värit itsestään esiin. Täyteläiset, kirkkaat värit, niin kauniit että tekisi mieli ripustaa kuvia seinälle. Iso osa värittämisen lumoa piilee siinä, että jännityksellä odottaa mikä väri siveltimen koskettaessa paperilta ilmestyy esiin. Se tuntuu vähän kuin joltakin taianomaiselta - taikataiteelta. Kyseessä on Oppi&Iso -sarjan uutuus Maalaa vedellä - värityskirja, josta meidän lapset ovat innostuneet viime...

Kuin karkkikaupan hyllyltä - Aamu Songin & Johan Olinin tuotantoa Desingmuseon näyttelyssä. Hyvää sadepäivän aamua! Helsingissä sataa vettä kuin paloruiskuista suihkuten, niin paljon että satelliittikanavat lakkasivat toimimasta ja aiheuttivat ärtymystä italiankielisiä aamupiirrettyjä katsovissa lapsissa. Katto tosin ropisee niin kovasti ettei televisiosta mitään juuri kuulisikaan, ellei kääntäisi ääntä korviasärkevän kovalle. Sadetta ikkunasta katsellessani ajattelen viime keskiviikon reissuamme Designmuseoon ja sen avaamia näköaloja käsityöläisyyteen. Olen aina mietiskellyt ja nyt mietiskelen entistä enemmän, että jos jonkun taidon haluaisin osata, niin käsityötaidon. Haaveilen osaavani ommella surauttaa vaatteita, neuloa villapaitoja ja virkata pipoja. Jos sellaista osaisin, en varmaan muuta tekisikään. Sen sijaan käteni ovat kömpelöt, ne eivät taivu virkkuukoukkuun ja hyvä jos saan langan pujotettua neulansilmästä. Napin sentään saan paikoilleen, mutta reiän parsiminen...

Pusikko ympäröi joka puolelta, myös siltä jolta yritän nokkosia ja vadelmanvarsia maahan polkemalla pitää kulkureittiä avoinna. Sitä mukaa kun lakkaan polkemasta, ne nousevat uudelleen ja olen saarrettu. Mitä varten tänne itseni änkesinkään? Missä ovat ne suuret punaiset vadelmat, jotka äsken näin ja joiden houkuttelemina raivasin reittiä tänne jumalan selän taakse ryteikköön? Nyt kun näen ne läheltä, huomaankin että ne ovat ihan yhtä pieniä ja rupuisia kuin muuallakin, suuri osa vielä raakileita.  Mutta marjaa on nyt niin paljon, että mukit täyttyvät silti nopsaan. Olemme mökkiviikolla keränneet joka päivä mukikaupalla villivadelmia. Onkohan meneillään tavallista parempi vadelmavuosi? Siltä ainakin tuntuu punaisten marjojen täplittämien vadelmapuskien keskellä. Taas huomaan, että tässä missä seison, on sittenkin vähän hyviä marjoja, mutta tuolla kauempana, siellä ovat pensaat punaisina. Ja alkaa uusi reitin raivaaminen, vielä syvemmälle. Itikat inisevät korvissa, pohj...

Kotimaanmatkailu on nyt nosteessa, ja se on trendi jossa olen mielelläni mukana. Meidän elämässämme tämä näkyy niin, että olemme innostuneet etsimään lähistöltä kiinnostavia kohteita, joissa emme ole ennen käyneet tai josta käymisestä on iäisyys. Ja koska olen museoihminen, erityisesti kiinnostavat museokohteet. Toisekseen olemme koko perhe kahvilaihmisiä, joten kahvila paikassa on aina plussaa. Jälleen ystävän vihjeestä löysimme eilen tiemme kohteeseen jossa yhdistyvät nuo kaksi eli Glimsin talomuseoon. En ollut tätä ennen kuullutkaan sellaisesta paikasta. En vaikka se sijaitsee vartin automatkan päässä kotoa, Turuntien varressa Jorvin sairaalan lähistöllä. Ihan kulman takana melkein siis. Vietimme siellä todella viihdyttävän ja opettavaisen parituntisen, ja tunteellinen kun olen, en välttynyt nostalgisten tunteiden pinnalle nousulta:

Iloa ja ihmettelyä lintutornissa. Haluatko hyvän vinkin, mitä rauhoittavaa ja luonnonläheistä tehdä lasten kanssa? Lähtekää käymään Villa Elfvikissä Espoossa. Kerron sen tuoreella kokemuksella, sillä vietimme tänään siellä puoli päivää ja sinne kaikkosi kaikkien mahdollinen aamuärtymys (myös omani) ja muutkin pikku harmitukset. Mutta tämänpäiväisen tekstin tarina alkaa muualta ja muutaman päivän takaa. Kävelin alkuviikolla poikien kanssa pitkin kirkkonummelaista tienraittia, kun sattui jotain masentavaa. Tien vieressä avautui kaunis suomalainen peltomaisema, koiranputkea, apilaa, timoteitä ja muuta heinää lähes silmän- kantamattomiin, kaukaiseen metsänrajaan saakka. Ihastelimme sitä, yritimme tunnistaa eri kukkia, osan tunnistimme, osan emme. Äkisti viisivuotias poikani pysähtyi. Äiti, kuuntele, hän sanoi. Pysähdyin minäkin, rattaiden pyörät lakkasivat rahisemasta ja täydellinen hiljaisuus laskeutui. Todellakin niin, täydellinen hiljaisuus, kun linnutkaan eivät enää tähän aika...

Olen juuri tainnut löytää lempitaidemuotoni - sen joka realismillaan havahduttaa ja antaa ajattelemisen aihetta kaikkein eniten: valokuvauksen. Siltä on tuntunut ennenkin ja siltä tuntuu yhä vahvemmin nyt, kun olen nähnyt englantilaissyntyisen Nick Brandtin valokuvanäyttelyn Inherit the Dust, joka on syyskuun ensimmäiseen päivään asti esillä Kansallismuseossa Helsingissä. Kävimme siellä eilen lasten sekä siskoni sekä hänen kolmen lapsensa kanssa, joten meitä oli jälleen kaksi mammaa ja kuusi lasta liikkeellä! Lasten kanssa olimme suunnitelleet näyttelyyn menoa jo kauan ja olin puhunut siitä heille monet kerrat, joten he tiesivät hyvin, että olimme menossa katsomaan "isoja mustavalkoisia kuvia Afrikan eläimistä ja siitä, miten niiden elinympäristöt ihminen on tuhonnut". Näyttelyn tarkoitus on herättää ihmisiä ymmärtämään leijonien, norsujen, kirahvien ja muiden Afrikan eläinten ahdinko ja vääjäämätön tuho, joka niitä odottaa ellei nykymeno ratkaisevasti muutu. Ei ehkä s...

Toisenlainen Italia.Kuvia Emiliano Mancuson Una diversa bellezza -taidenäyttelystä. Edellisessä postauksessa  lähdin liikkeelle pöytäkeskusteluista, joita kävimme Velletrissä mieheni sukulaisten luona viime viikon lauantaina. Pöytäkeskustelut olivat niin pitkät ja mielenkiintoiset, että niistä riittää aihetta tähän seuraavaankin postaukseen. Pöydän toisessa päässä keskustelin miehen serkun kanssa hänen huhtikuisesta lomastaan Ischiaan ja Caprille ja sain kuulla hyviä vinkkejä kohtuuhintaiseen Caprissa oloon ja siihen, miten välttää Italian rikkaiden suosikkilomakohteen 7 euron cappuccinot ja 40 euron pizzat. Serkku kertoi siitä, että siinä missä rikkaat grillaavat itseään yksityisrannoilla ja nautiskelevat satojen eurojen lounaitaan, tavalliset köyhät turistit voivat tutustua saareen ja sen edustan luolastoihin erikseen järjestetyillä "joka kukkarolle sopivilla" venekierroksilla. Caprilla jos missä raja "rikkaiden Italian" ja "köyhien Italian" väl...