Mustikkapasta

Lämpötilat ovat Roomassa aavistuksen laskeneet. Pahin "infernaalinen" helle, kuten italialaiset nykyään kesän lämpötiloja usein kuvaavat, on väistynyt ja erityisesti yölämpötilat ovat nyt miellyttävämpiä eli lähempänä kahtakymmentä kuin kolmeakymmentä astetta.  Lauantaiaamuna heräsimme kuitenkin vähemmän miellyttävästi, kun naapuritalojen takaa alkoi tupruta savua. Pieni savupatsas kasvoi nopeasti isommaksi, ja pian mustaa savua nousi korkealle taivaalle. Ensimmäiset liekit näkyivät pian. Edelliset illat olimme katselleet televisiosta, miten Etelä-Italiassa maastopalot roihuavat. Näinkö nekin ovat alkaneet, pienestä savupatsaasta, tuumimme kun näimme lieskojen nuolevan puita ja tumman savun määrän yhä vain lisääntyvän.  Ensimmäiset paloautot saapuivat pian. Ensin yksi, sitten toinen, kaukaa kaikui jo kolmannen ja pian neljännen hälytysajoneuvon ääni. Tämä ei mikään pieni talopalo olekaan, tajusimme pian, minkä kyllä saattoi päätellä jo savun määrästä ja ennen kaikkea väristä.

 Ensimmäisissä liikennevaloissa Lungoteveren varrella se alkaa, hien valuminen. Olemme juuri pysäköineet auton Tiber- eli Teverejoen varteen ankaran parkkipaikan etsinnän jälkeen, joka vielä sujui ilmastoidun auton pettävässä illuusiossa.  Paikka löytyi kahden kilometrin kävelymatkan päässä Colosseumilta, tutuilta seuduilta jonne usein ennenkin olemme parkkeeranneet viettäessämme keskustapäivää.  Kaksi kilometriä ei ole matka eikä mikään, yleensä se sujuu jopa kuusivuotiaalta kuopukselta ilman ongelmia, varsinkin kun matkan varrella on lukemattomia kahviloita, lelukauppoja, lehtikioskeja ja muita viihdyttäviä etappeja, kuten Roomassa aina on.  Mutta mikään ei ole valmistanut meitä siihen, mikä nyt odottaa. Tiedämme toki, että Roomassa eletään pahimman lämpöaallon aikaa, mutta jostakin syystä olemme silti saaneet päähämme lähteä keskustaan. Pitkästä aikaa olisi kiva nähdä Colosseum.   Ja koska aamu on ollut pilvinen, lähdemme matkaan (pilvisyys on kesäaikaan aina plussaa kaupunkipäivää

    Keskiviikkona olen aamusta iltaan töissä. Aamupäivällä teen vielä yhden haastattelun, sitten kirjoitan hiukan ja perehdyn tulevaan aiheeseeni, pesäpalloon. Puolenpäivän aikaan astun junaan ja matkaan kohti Tamperetta.  Tuskin ehdin edes ajatella perhettäni, miestäni, lapsiani ja koiraani, työkeikan intensiivisyyden keskellä. Tapaan kiehtovia ihmisiä, havainnoin kiinnostavaa ilmiötä, pesäpallokulttuuria, kaikilta sen eri puolilta, katson elämäni ensimmäisen pesisottelun livenä ja sitä ennen ja sen jälkeen elän mukana joukkueen valmistautumisessa ja palauttelussa. Vasta kun istun paluumatkalla kotiin junassa, jonka sisävalo häikäisee silmiäni ja saa minut  tuntemaan vieraassa paikassa olevaksi, palaudun taas itseeni ja arkeeni ja kunnolla muistan, mistä olen aamulla lähtenyt ja mihin taas palaan. Maisema junan ikkunasta.  Saapuminen keskiyöllä pimeään kotiin ei kirjaimellisesti ole kovin hohdokas tapahtuma, mutta en ehdi sitä kovin pitkään analysoida, sillä olen niin väsynyt että nuk

 Jokin herättää minut keskellä yötä. En tiedä mikä se on. Olen aina ajatellut että yölliset heräilyni, silloin kun niitä tapahtuu, johtuvat lasteni yöllisistä äännähdyksistä ja asennonvaihdoista, joskus myös selkeistä herätyksistä: äiti, on jano / pissattaa / oletko siinä?   Asianmukaisten toimenpiteiden (vesilasin tuominen, vessaan saattaminen, käden ojentaminen lapsen puristettavaksi) jälkeen vaivun yleensä saman tien takaisin uneen. Sen kanssa ei yleensä ole mitään ongelmaa. Nyt kuitenkin olen herännyt omia aikojani. Jokin on minut herättänyt, mutta mikä? On vaikea hahmottaa sitä, sillä kesken unien herääminen noin vain ei ole kuulunut tapoihini aikoihin.  Lapseni ovat olleet paras unilääkkeeni, johon varhaisina aikuisvuosina minua  vaivannut ajoittainen unettomuus tyssäsi täysin. Sen jälkeen kun sain esikoiseni, unettomuuteni loppui kuin seinään. Heräisin toki imettämään häntä aika ajoin samoin kuin neljän ja seitsemän vuoden jälkeen syntyneitä seuraavia vauvoja, mutta en koskaan e

 Aamulla herään tyhjän sängyn tunteeseen: ojennan käteni ja jalkani viereisen paikan tyhjyyteen; kukaan ole nuku siinä eikä ole nukkunut koko yönä. Avaan silmäni, on ihan hiljaista, tietenkin, muistan sen taas. Illalla nukahdin sateen ropinaan katossa, se ääni ei olisi voinut olla tervetulleempi. Kaikista illoista juuri nyt satoi tasaisesti ja unettavasti eikä minun tarvinnut kuunnella hiljaisuutta.  Olen nukkunut yön niin sikeästi ja keskeytyksettä, että olen aivan virkeä vaikka kello on vasta vähän vaille seitsemän. Asetin illalla herätyksen paljon myöhemmäksi, sillä olin aivan varma nukkuvani pidempään, nyt kun unipotkut vieressä eivät herätä.  Mutta aamun valo herättää minut silti aivan yhtä aikaisin kuin kaikkina muinakin kevään ja kesän valon aamuina, nyt se on todistettu etteivät vieressäni nukkuvat lapseni ja mieheni vaikuta asiaan.  Lapset ovat unohtaneet pihalle joitakin leluja ahkerasta siivoamisesta huolimatta. Tämä karhu maastoutui liian hyvin? Nyt se ilahduttaa minua aamu

 Vilkutan ja huiskutan, kunnes auto häviää näkyvistä pihatien vihreyden sekaan. En näe hyvin tummien lasien taakse (enkä äkillisesti "roskia" täynnä olevilta silmiltäni), mutta tiedän että sieltä vilkutetaan takaisin. Sinne he menevät, lapseni, mieheni ja koirani, kaikkeni!  Ja minä jään. Käännyn kannoillani, en tiedä sulkeako ulko-ovi vai ei, en tiedä yhtään mitä tehdä. Tavallisesti näinä lämpiminä kesäaamuina ovi on auki, ulosmenijät, aamupalan syöjät, aamuaurinkoon kiiruhtavat, ötöiköidenetsijät tai aamukasteisen pihakallion lammikoissa leikkijät menevät ja tulevat siitä miten haluavat. Mutta nyt ei ole tavallinen lämmin kesäaamu. Piha ja talo on niin hiljainen, että korviini sattuu. Suljen oven, laitan sen lukkoon. Olen yksin nyt. Tyhjä ja hiljainen piha ja trampoliini. Olemme heränneet tänään puoli viiden, viiden aikaan koko perhe. Koira teki aamulenkin, lapset ja reissuun lähtijät söivät tukevan aamupalan. Auto on pakattu jo edellisenä iltana, enää puuttuvat hammasharja

 Taas on se aika vuodesta, jolloin pettymyksensietokykyä koetellaan. Tarkemmin sanottuna tällä viikolla on ollut käynnissä Helsinki Cup, juniorijalkapalloturnaus, johon perheestämme osallistuu kaksi futaajaa. Toinen eli yhdeksänvuotias elää vielä sitä huoletonta juniorivaihetta, jolloin jokainen peli on iloista finaalia ja jokainen osallistuja saa turnauksen päätteeksi mitalin. Tuloksena oli viisi voittoa, yksi tasapeli, viisi tehtyä maalia ja (suurinpiirtein) neljä syötettyä.  Vanhemmalla eli kolmetoistavuotiaalla oli totisemmat paikat. Alkulohko piti selvittää, sitten odottivat pudotuspelit. Voitto tai kotiin, pelin henki oli juuri niin julma kuin aikuistenkin peleissä.  Tänäkin vuonna perheessämme on kaksi hesacupilaista. Ensi vuonna ehkä kolme? Tytön joukkueella alkulohko meni kuin unelma: pelkkiä voitettuja otteluita, maaliero 16-0. Liiankin hyvin? Ensimmäinen pudotuspeli meni sekin hienosti: 3-1 voitto ja haaveet finaalipaikasta ja "kannusta", kuten voittopokaalia heidä

 Kävin eilen pitkästä aikaa taas kampaajalla. Oikein odotin sen jälkeistä freesiä olotilaa, tunnetta että hiukset ovat hetken ajan hyvin ja huolettomat. Sellaiset ne kampaajan käsittelyn jälkeen aina ovat, seuraavaan pesuun saakka. Sen jälkeen on taas oiottava, suoristettava, harjattava, kyllästettävä hiukset kosteuttavilla hoitotuotteilla, jokaisen pesun jälkeen, jos haluaa hiusten näyttävän edes suurin piirtein siisteiltä. Jos niiden antaa kuivua käsittelemättä, ne kihartuvat villiksi kiharoiksi, jotka näyttävät siltä kuin olisin juuri saanut mojovan sähköiskun. Kiharalookiksi niistä on ehkä yhden illan ajan, jos kunnolla levittää hiusöljyä pahinta pörröisyyttä tasoittamaan. Viimeistään kun ne harjaa, muistuttaa lopputulos vuoristolampaan villaa. Nykyisin suoristan hiukseni joka pesun jälkeen eli noin kerran viikossa. Pesuväli on hiuspohjan hyvinvoinnin asiantuntijoiden mukaan aivan liian harva: vähintään 3-4 kertaa viikossa olisi parempi.  Tällaiset hiukseni ovat nykyään pitkän ja k