Mustikkapasta

Kirjapino: näitä luen juuri nyt. Kirjoittaa kirja ja kuolla. Se on ollut mottoni jo kauan, ja kaikessa mahtipontisuudessaan ja dramaattisuudessaan se kuvaa hyvin sitä kiihkeyttä ja toisaalta ponnistelun tuskaa, jolla olen unelmaani omasta kirjasta vuosikaudet hellinyt ja koettanut toteuttaa.  Viime uutenavuotena tein jopa "virallisen" lupauksen, että tänä vuonna sen on tapahduttava: käsikirjoitus, hyvä ja kokonaisuudeltaan saumaton, on saatava aikaiseksi. Luomisen tuska on käynyt liian suureksi ja pakottavaksi ja toisaalta ymmärrys elämän lyhyydestä saavuttanut tietoisuuden. Vuosi toisensa jälkeen kulunut ja aina vain olen kirjoittanut, mutta ilman kirkasta johtotähteä tai tajunnanräjäyttävää ideaa, vailla tarinaa jossa on alku, keskikohta ja loppu ja uskottava kokonaisuus ja etenkin kaikkia näitä yhdessä.  Usein kirjoittaminen on myös ollut takkuista ja vaikeaa. Siinä on ollut epätoivoinen sävy, ja usko omiin kykyihin on usein koetuksella: mitä jos en osaakaan kirjoittaa, ...

Eilen illalla tavanomainen iltakirjoittamisen hetki pysähtyi, kun törmäsin sosiaalisessa mediassa uutisiin Beirutin räjähdyksestä. Mitä helvettiä siellä oikein on tapahtunut, olisin varmasti ajatellut jos minulla olisi tapana kiroilla muuten kuin aivan äärimmäisissä tapauksissa . Valtava räjähdys, suunnaton tuhovoima, ydinräjähdyksen kaltainen, verrattavissa 3,5 richterin maanjäristykseen, tuntui ja kuului 240 kilometrin päässä Kyproksella asti, asuintalot tärisivät, paineaalto rikkoi ikkunoita, kymmeniä kuolleita, tuhansia loukkaantuneita, ambulanssin pillien ääntä kaikkialla kaupungissa... Terroriteko? ihan ensimmäiseksi tuli tietysti mieleen, näinä aikoina. Mutta tällä hetkellä näyttää siltä, ettei kyseessä olisi terrori, vaan onnettoman hallituksen (tai muun tahon?) vastuuton teko säilyttää 2750 tonnia otollisissa oloissa räjähdysherkkää ammoniumnitraattia , maatalouden käyttämää lannoitetta mutta myös esimerkiksi rakennusteollisuuden räjäytystöissä käyttämää ainetta kaupungin ...

Napit korvilla, hyvän musiikin äärellä. Eilen illalla istuin kaikessa rauhassa keittiön pöydän ääressä mielipuuhassani eli kirjoittamassa, kun esikoistyttäreni ohi mennessään puuskahti otsikon mukaisen kysymyksen. Taas tuota surullista musiikkia, äiti, vaihda jo kappaletta!  En tietenkään samaa kappaletta aina kuuntele, mutta ehkä tosiaan turhan samantyylisiä, kun lapsikin sen huomasi. Tuolla nimenomaisella hetkellä satuin kuuntelemaan Hans Zimmerin musiikkia, yhtä hänen säveltämistään elokuvien soundtrackeista, ja myönnettävä on, ovathan ne harvinaisen melankolisia kappaleita kaikki. Kauniita kyllä, viiltävän kauniilta, mutta ah, niin surullisia. Ei ole ensimmäinen kerta kun tyttäreni huomauttaa musiikkimaustani. Laita jotain iloisempaa, hän sanoi minulle jo aivan pienenä, jos erehdyin laittamaan jotakin vähänkin mollivoittoista. Joululauluista jouduin heivaamaan heti kaikki suosikkini kuten Sylvian joululaulun ja Arkihuolesi kaikki heitä , sillä tytöllä meinasi taaperon...

Tällainen tölkki jäi hyllyyn kun ei ollut papereita mukana. Halusin muutama päivä sitten ostaa kaupasta lonkeron. Menin kassalle ja kaivoin pankkikorttia maksaakseni, kun minulta kysyttiin papereita. Anteeksi mitä? minun oli kysyttävä. Saisinko nähdä henkkarit, myyjä toisti. Eihän minulla tietenkään niitä ollut mukana, olin lähtenyt liikkeelle pikku kolikkopussukan kanssa ja ajokortti oli jäänyt lompakkoon. En muista milloin minulta on kysytty viimeksi papereita alkoholiostoksilla. Olen aina ajatellut että jos ei muu, niin mahtava otsaryppyni kyllä paljastaa ikäni. Mutta nyt näköjään tuli myyjälle oikein kunnon iänmääritysvirhe. Olen 39, naurahdin. Joten minulla on kyllä ikää. Valitettavasti en voi kuitenkaan nyt myydä tätä, ymmärräthän. Sanoin ymmärtäväni, totta kai. Työtäänhän hän vain teki. Tapaus lähinnä huvitti, mutta kun ajattelin vähän tarkemmin, tajusin että kai siitä tyytyväinen ja vähän otettukin pitäisi olla. Ei varmaan ihan jokaiselta nelikymppiseltä kysytä paper...

Tästä hetkestä on jo viikkoa vaille viisi vuotta!  Aamu alkoi eilen meillä voisarvilla. Aamupäivän aikana oli tiedossa vieraita, ja tarkoitus oli nauttia myöhäinen aamupala heidän kanssaan etupihan aurinkoterassilla. Mies kuitenkin nappasi oman voisarvensa pussista jo töihin lähtiessään. Hei, mäkin haluun! Keskimmäinen, viikon päästä viisi vuotta täyttävä, huudahti lähes närkästyneenä, kun näki isänsä nautiskelevan voisarvesta. Kun muistutin häntä pian saapuvista vieraista ja sanoin, että hän voi toki valita, syökö voisarvensa nyt isän kanssa vai myöhemmin vieraiden ja hyvän kaverinsa kanssa, hänen kasvoilleen levisi ankarasta pohtimisesta kertova keskittynyt ilme. Oikein näki, kuinka hänen aivosolunsa raksuttivat ja punnitsivat asioiden eri puolia. Välitön nautinto nyt vai pienen odotuksen jälkeen, jolloin voisi kaiken lisäksi syödä yhdessä odotetun kaverin kanssa? Hän vilkaisi voisarvipussia, katsoi herkkua syövää isäänsä, tunsi kaikkien meidän tavoin nenässään sen houku...