Mustikkapasta

Minua kiehtoo ajatus, että tässä me kaikki olemme tässä elämässä oppimassa jotakin. Monen muun asian lisäksi se tarkoittaa sitä, että meidän on tarkoitus kohdata juuri niitä asioita, joita pelkäämme tai karsastamme.  Usein sitä kutsutaan pään hakkaamiseksi seinään, traumoja kohti hakeutumiseksi, epämukavuusalueelle joutumiseksi. Elämän tarkoitus (tai yksi niistä) on oppia juuri niistä asioista, jotka tuntuvat ikävimmiltä, pelottavimmilta ja epämukavimmilta.  Yksi tällaisista asioita on minulle jo pitkään ollut ajatus nuorimman lapsen ensimmäisestä koulupäivästä. Kaikki lasten kasvuun liittyvät siirtymäriitit ja muutokset toki kauhistuttavat, mutta kuopuksen kouluunmeno on ollut tässä joukossa erityisen kauhistuttava muutos. Voi sitä päivää, jolloin nuorimmaiseni aloittaa koulun, ajattelin jo vuosia sitten. Esikoisen koulunaloituksesta opin, kuinka dramaattinen tapahtuma ensimmäinen koulupäivä on: lapset kutsutaan koulun pihalla nimeltä vanhempiensa huomasta luokkaryhmiin, ja s...

 Jokin herättää minut keskellä yötä. En tiedä mikä se on. Olen aina ajatellut että yölliset heräilyni, silloin kun niitä tapahtuu, johtuvat lasteni yöllisistä äännähdyksistä ja asennonvaihdoista, joskus myös selkeistä herätyksistä: äiti, on jano / pissattaa / oletko siinä?   Asianmukaisten toimenpiteiden (vesilasin tuominen, vessaan saattaminen, käden ojentaminen lapsen puristettavaksi) jälkeen vaivun yleensä saman tien takaisin uneen. Sen kanssa ei yleensä ole mitään ongelmaa. Nyt kuitenkin olen herännyt omia aikojani. Jokin on minut herättänyt, mutta mikä? On vaikea hahmottaa sitä, sillä kesken unien herääminen noin vain ei ole kuulunut tapoihini aikoihin.  Lapseni ovat olleet paras unilääkkeeni, johon varhaisina aikuisvuosina minua  vaivannut ajoittainen unettomuus tyssäsi täysin. Sen jälkeen kun sain esikoiseni, unettomuuteni loppui kuin seinään. Heräisin toki imettämään häntä aika ajoin samoin kuin neljän ja seitsemän vuoden jälkeen syntyneitä seuraavia vauvoja,...

 Aamulla herään tyhjän sängyn tunteeseen: ojennan käteni ja jalkani viereisen paikan tyhjyyteen; kukaan ole nuku siinä eikä ole nukkunut koko yönä. Avaan silmäni, on ihan hiljaista, tietenkin, muistan sen taas. Illalla nukahdin sateen ropinaan katossa, se ääni ei olisi voinut olla tervetulleempi. Kaikista illoista juuri nyt satoi tasaisesti ja unettavasti eikä minun tarvinnut kuunnella hiljaisuutta.  Olen nukkunut yön niin sikeästi ja keskeytyksettä, että olen aivan virkeä vaikka kello on vasta vähän vaille seitsemän. Asetin illalla herätyksen paljon myöhemmäksi, sillä olin aivan varma nukkuvani pidempään, nyt kun unipotkut vieressä eivät herätä.  Mutta aamun valo herättää minut silti aivan yhtä aikaisin kuin kaikkina muinakin kevään ja kesän valon aamuina, nyt se on todistettu etteivät vieressäni nukkuvat lapseni ja mieheni vaikuta asiaan.  Lapset ovat unohtaneet pihalle joitakin leluja ahkerasta siivoamisesta huolimatta. Tämä karhu maastoutui liian hyvin? Nyt se il...

 Vilkutan ja huiskutan, kunnes auto häviää näkyvistä pihatien vihreyden sekaan. En näe hyvin tummien lasien taakse (enkä äkillisesti "roskia" täynnä olevilta silmiltäni), mutta tiedän että sieltä vilkutetaan takaisin. Sinne he menevät, lapseni, mieheni ja koirani, kaikkeni!  Ja minä jään. Käännyn kannoillani, en tiedä sulkeako ulko-ovi vai ei, en tiedä yhtään mitä tehdä. Tavallisesti näinä lämpiminä kesäaamuina ovi on auki, ulosmenijät, aamupalan syöjät, aamuaurinkoon kiiruhtavat, ötöiköidenetsijät tai aamukasteisen pihakallion lammikoissa leikkijät menevät ja tulevat siitä miten haluavat. Mutta nyt ei ole tavallinen lämmin kesäaamu. Piha ja talo on niin hiljainen, että korviini sattuu. Suljen oven, laitan sen lukkoon. Olen yksin nyt. Tyhjä ja hiljainen piha ja trampoliini. Olemme heränneet tänään puoli viiden, viiden aikaan koko perhe. Koira teki aamulenkin, lapset ja reissuun lähtijät söivät tukevan aamupalan. Auto on pakattu jo edellisenä iltana, enää puuttuvat hammasharja...

Tarkalleen ottaen siitä on puoli vuotta, kun kuopus aloitti päivähoidon. Siitä ajasta hän on todellisuudessa käynyt päiväkotia kolme kuukautta, sillä yksi kuukausi joulu-tammikuussa meni Rooman-lomalla, ja toinen mokoma on kulunut sairaana ollessa.   Varsin tyypillinen päiväkodin aloitus siis - flunssaa toisensa perään. Pääosa flunssista kasaantui kahteen aloituskuukauteen eli syys-lokakuuhun. Sen jälkeen ei päiväkodista ole tauteja tullut, mutta nyt tammikuussa isosisaruksilta koulusta tullut yksi ikävä flunssa jälkitauteineen kuitenkin on aiheuttanut jälleen parin viikon poissalon päiväkotiarjesta.  Kokemuksemme suomalaisesta päiväkotielämästä on siis varsin lyhyt, mutta silläkin uhalla - ja toisaalta "kokemattomuuden" tuomalla ennakkoluulottomuudella, kirjoitan postauksen havainnoistani, joita päiväkotimaailmasta olen tehnyt.  Ensimmäiset päivät syyskuussa eivät olleet lupaavia, päinvastoin (lue aiheesta postaus Painajaismainen paluu arkeen: nimetön pilkkakirje po...

Kuopuksen päiväkotitaivalta on nyt melkein kolme kuukautta takana. Viisivuotiaalle se ei tänä päivänä vielä ole paljon - useimmat lapset aloittavat päiväkodin kaksi- tai jopa yksivuotiaina, viimeistään kolmen vuoden iässä ja nykyään vielä ennenkin sitä, koska kotihoidontuen pituutta on lyhennetty naisten pikaisen työhönpalaamisen rohkaisemiseksi. Tänään minulla oli edessäni ensimmäinen päiväkodin varhaiskasvatuskeskustelu (vasu) koskaan. Kahden vanhemman lapsen eskarivuosina olen toki istunut esikouluvuoden varhaiskasvatuskeskusteluissa, mutta niitä en laske koska ne koskivat kuitenkin lakisääteisesti pakollista esikouluopetusta. Päiväkotimaailma sellaisenaan, ilman esikouluvelvoitetta, on ollut tähän asti täysi mysteeri ja aivan uusi asia.  Lego-palikoista rakennettu pohjapiirrustus kodista. Huomaa perheenjäsenet omilla paikoillaan: isä koneen ääressä, äiti lukunurkkauksessa, lapset koiran kanssa leikkimässä. Postauksen kuvituksena lasten viime aikojen leikkejä. Kuopuksen myrskyis...

Eilen vietettiin äitienpäivää. Perinteiseen tapaan äitejä muistettiin kukilla ja kakuilla, somepäivitykset täyttyivät lasten askartelemista suloisista äitienpäiväkorteista ja äitien kirjoittamista lauseista, joissa julistettiin lasten olevan maailman tärkein ja ihanin asia ja äitiys elämän paras lahja. Ja niinhän se onkin. Allekirjoitan tuon kaiken täysin.  Mutta helppoa äitiys ei ole. Eikä aina niin ihanaakaan. Tästä osoituksena törmäsin somessa kaiken vaaleanpunaisen äitihötön keskellä myös erittäin rehelliseen ja karun paikkaansapitävään päivitykseen, jossa todettiin äitiyden olevan maailman epäkiitollisin tehtävä: aluksi lapset vievät yöunesi, sitten ruokasi ja aikasi, sitten rahasi. Ja jälkeenpäin saat kuulla hoitaneesi äitiyden päin v*ttua, ja lapset käsittelevät aiheuttamiasi traumoja terapiassa. Kiitos äidit, päivityksessä sarkastisesti sanottiin. Ilman teitä ei olisi traumoja, joita terapioissa purkaa.  Kun kuuntelee ihmisten kertomuksia äitisuhteistaan, tämä on niin ...

  Viime kerralla kirjoitin metsästä. Se postaus  syntyi surusta ja lohdutuksen tarpeesta, kirjoitin sen yhtä lailla lohduksi itselleni kuin kaikille muille, jotka kärsivät siitä, etteivät ymmärrä eivätkä tiedä, miksi asiat elämässä menevät niin kuin menevät tai ovat menneet.  Se oli pitkäperjantain postaus. Tänään, pääsiäisenä, kirjoitan uudestaan metsästä. Siitä kuinka lähdimme lasten ja koiran kanssa Sorlammen luontopolulle Nuuksion laitamille, pakkasimme eväät reppuun ja sopivan lämmintä päälle, katsahdimme ennen lähtöä taivaalle ja tiesimme meitä odottavan aurinkoisen ulkoilusään.  Tämä metsäkirjoitus on omalla tavallaan lohdullinen sekin, sillä se on täynnä elämää ja sähläystä lasten kanssa, jälkimmäistä vähän liiankin. Mutta ainakin se on elämää. Olemme kaikki elossa ja enimmäkseen myös terveitä ja meillä on toisemme, mitä muuta voisimme pyytää. Mutta aloitetaan siitä kuinka parkkeerasimme auton luontopolun kupeeseen parkkipaikalle ja aloitimme eväsretkemme, ta...