Helsinki-Rooma 2.matkapäivä: maskeja, melankolista maaseutua ja takapenkin meteliä Puolassa

Maaseutumaisemaa Puolassa.
Näky on jollain lailla todella hätkähdyttävä: näen perheeni kävelevän huoltoasemalta autolle päin, kaikkien kasvot ovat maskien peitossa. Vain silmät, nuo sielun peilit, näkyvät ja siksi ne tuntuvat tuikkivan vieläkin lämpimämpinä ja tärkeämpinä valoaan kuin tavallisesti. Tällaiseksikö maailma on mennyt, maskien maailmaksi, missä kummallisessa todellisuudessa me oikein nyt elämme?

Kun ihminen pukeutuu maskiin, silmien merkitys kasvaa. Huomaan katsovani silmiä ja  etsiväni katsekontaktia aivan eri intensiteetillä kuin ennen, kun kohtaan maskia käyttävän ihmisen. Usein olen näkevinäni silmissä epävarmuutta, arkuutta, ehkä ihmetystäkin, pelkoa. Olen varma että myös hän tuntee aivan sanoin kuin minä: miksi kummassa me kaikki yhtäkkiä käytämme maskeja, mikä tämä uusi maailma oikein on ja mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa. Ja ennen kaikkea: mitä kaikkea edessämme vielä odottaakaan?

Olemme keskellä Puolaa, vessahätä on yllättänyt ja kaarsimme ensimmäisen vastaan tulevan bensa-aseman pihaan. Mieheni vatsa on onneksi jo rauhoittunut, joten siitä enää ole kyse (ks. edellinen postaus Helsinki-Rooma, 1. matkapäivä: vetinen Via Baltica, kohtalokkaat kinkkuleivät ja yön sulosävelet)

Me kuopuksen kanssa olemme jääneet autoon odottamaan, sillä vain heidän joiden on aivan pakko mennä sisätiloihin, menevät. Tämä on osa koronavirusstrategiaamme tällä matkalla. Ja maskit laitamme aina. Niin tosin täällä tekevät kaikki muutkin, joten jos emme laittaisi, loistaisimme erilaisuuttamme kauas asti.

Puolalainen maaseutu on näyttäytynyt harmaimmassa asussaan, sillä lähes koko päivän on satanut. Ripottelee nytkin, kun näen perheeni kävelevän huoltoaseman pihan poikki parkkipaikkaa kohti. On myöhäinen iltapäivä, olemme nähneet tuhansia lehmiä, kottaraisparvia, haikaroita ja haukkoja enemmän kuin koskaan muistamme nähneemme. Ja maaseutua, sitä on avautunut tien molemmin puoli silmäkantamattomiin. Peltoja, vanhoja maalaiskyliä, ikuisiksi ajoiksi paikolleen jämähtäneen näköisiä maatalouskoneita nököttämässä pellonpientareilla, pieniä metsälaikkuja täplittämässä kellavihreänruskeaa avaraa maisemaa. Metsänraja on aina jossakin kaukana, ja usein sekin uhkaavasti näyttää pelkältä ohuelta kaistaleelta. Kyllä me eurooppalaiset olemme tehokkaasti hakanneet metsämme.




Onneksi on sentään lehmiä! Niiden sympaattinen olemus poistaa edes osittain sitä alakuloista tunnelmaa, joka Puolan ylityksessä väkisinkin on. Se ei johdu edes säästä; Puolassa ajaessa melankolisuus vaivaa minua joka kerta. Aika on kuin pysähtynyt täällä, menneisyyden painolasti ja Auschwitzin varjo on liian suuri jotta aika pääsisi kulkemaan täällä joutuisasti eteenpäin. 

Tällä kertaa sateinen sää aiheuttaa vielä sen, että näemme tuskin yhtään ihmistä läpi ajamiemme kylien raiteilla. Jossakin taluttaa lapsensa kiireen vilkkaa tien yli sateenvarjon kanssa. Toisaalla vettä valuva mies ajaa tienlaitaa pyörällään, onneksi sentään on pukeutunut huomioliiviin niin erottuu sateen harmaudesta. Supermarketin edessä toppatakkiin ja maskiin sonnustautunut mummo vetää ostoskärryä. Laiska, sateinen sunnuntaipäivä.

Vähän ennen vessapysähdystä pidimme lounastauon McDonaldsilla. Tilasimme automaatilta ruuat, noudimme ne tiskiltä ja siirryimme pikaisesti autoon syömään. Sisällä ravintolassa söi vain harva eikä näkynyt yhtäkään ihmistä joka ei olisi pukeutunut maskiin. Pienimmillä lapsillakin oli sellainen. Myös kuusivuotias keskimmäisemme haluaa mielellään pukea maskin täällä missä kaikilla muillakin on, ja jopa kolmevuotias kuopus on koko ajan kerjäämässä omaa maskiaan. Minullekin maski, hän pyytää sydäntäsärkevän vetoavasti mutta tähän mennessä on tyytynyt vastaukseen, että pienet lapset eivät tarvitse. Ehkä jossakin vaiheessa kuitenkin annamme, sitten kun saamme ostettua lisää maskeja sillä mukaan ottamamme 30 maskin varasto on jo uhkaavasti hupenemassa.




Italiasta haaveilen löytäväni kivat kangasmaskit koko porukalle. Kuulemma saatavilla on jo kaikenlaisia lasten makuun olevia maskeja väreillä ja painatuksilla. Mieheni suunnittelee ostavansa mustan maskin. Minä toivon löytäväni kukkamaskeja tai sitten outoa huumorintajuani vastaavaa huumoria sisältäviä mietelausemaskeja. Eyes are the mirror of the soul voisi olla aika kova sana maskipainatuksena! Tai take it easy and wear a mask.

Kun perheeni selviää takaisin autoon, jatkamme matkaa. Edessä on vielä päivän viimeiset 150 kilometriä hotellille Slubiceen, pienelle paikkakunnalle aivan Saksan rajan tuntumaan. Ne ovat helppoja kilometrejä, sillä lapsilla on vielä ruutuaikaa jäljellä ja he keskittyvät katsomaan Helinäkeijuelokuvaa.

Autossa vallitsee siunattu hiljaisuus kuten aina kun ruutu on päällä. Eivät he huonosti käyttäydy ilman ruutua, huomattavasti meluisimmin vain ja se on sitten vain vanhempien mielialasta, stressitasosta ja omiin ajatuksiin vaipumisen tarpeen asteesta kiinni, miten meteliin suhtautuu. Niin kauan kun eivät riitele (sitäkin kyllä välillä autossa tekevät!), meluakin jaksaa paljon paremmin. Etenkin silloin kun äänet nousevat korkealle harvinaisen suuren lehmälauman, tyhjän haikaranpesän tai poikkeuksellisen kovan sadekuuron näkemisen takia.

Hotelliin saapuminen illan päätteeksi on aina pieni juhlahetki. Millainen huone meillä on, millaiset sängyt, millainen vessa, minkälainen maisema ikkunasta? Ja sitten tietysti mennään syömään, illan odotetuin hetki.

Tällä kertaa yllätymme todella iloisesti ravintolan tasosta. Edellisen päivän hotellin menu oli meidän makuumme, hmm, turhan itäeurooppalainen outoine makkaroineen ja lihapitoisine ruokineen, mutta tässä ravintolassa huomaamme yhtäkkiä syövämme aivan kuin Italiassa oltaisiin. Penne al pollo e funghi, tagliatelle al pomodoro, bruschette. Kananuudelikeittokin, vakioruokani Puolassa, on tässä ravintolassa parempaa kuin muualla.

Ruokien saapuessa pöytään tulee tenkkapoo: maskit on pakko riisua. Olisimme syöneet tietenkin ulkona terassilla, mutta siellä sataa edelleen kaatamalla. Ei auta kuin ottaa maskit pois, pakkohan se on. Onneksi ravintolassa on vain muutama muu asiakas, koko henkilökunta on maskeissa.



Illalla teemme kaikki ennätyksen: nukahdamme ennen puolta kymmentä saman tien koko porukka, heti kun sänkyyn pääsemme. Kello 6.05 kuopus herään taas siihen, että kuopus tuijottaa minua kymmenen sentin päässä kasvoistani ja jälleen on ilahtuminen kova, kun avaan silmäni. Tänään mennään Italiaan, hän ilmoittaa heti ensimmäiseksi. Hymyilen ja pörrötän hänen hiuksiaan. Ihan totta, hyvin muistat, tänä iltana yövymme jo Italian puolella.

Mutta ensin on ajopäivä Saksan ja Itävallan läpi edessä. Ja se alkaa nyt.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Rooma ilman turistilaumoja - parempi, kauniimpi Rooma