Mustikkapasta

Katsellessani nelivuotiasta kuopusta nukkumassa vieressäni perhepedissä, mieleeni usein muistuu elävästi hänen syntymänsä aika. Se miten ensimmäisenä iltana kotona sairaalasta paluun jälkeen laskin hänet viereeni pinnasänkysivuvaunuun, peittelin pikkuruisen vartalon ja kävin pitkäkseni viereen. Jaahas, nyt sitä sitten pitäisi yrittää nukkua ja odottaa, milloin tulee ensimmäinen itkuherätys.  Nukahdin ja nukuin sikeästi. Kunnes yhtäkkiä heräsin tunteeseen, että minua tuijotetaan. Katsoin kelloa, se näytti että olin nukkunut yli viisi tuntia. Apua, vauva, miten se ei ole herännyt, onko se hengissäkään!  Sitten käänsin päätäni ja näin suolalampun hämärässä valossa suuret ja tummat, kiinteästi katsovat silmät. Niissä välähti valoa, kun pieni pää vähän liikahti. Ikään kuin pienet tähdet olisivat silmissä tuikkineet. Vauva oli aivan rauhallinen, ei inahtanutkaan, katsoi vain. Ja silmissä oli niin viisas katse että olin sen edessä sulaa vahaa niin kuin äidit tietysti aina ovat vauvoj...

Kuopukseni täyttää tänään neljä. Kun olin yhdeksäntoista, näin eräänä yönä oudon unen. Unessa vedestä kohosi luokseni lapsi, ruskeasilmäinen ja kaunis kuin enkeli. Hänen takaansa väreili voimallinen valo, se tuli jostakin veden pohjasta ja sieltä hän ui luokseni, saattajanaan mies joka oli ruskeasilmäinen ja kaunis kuin enkeli hänkin; heidän tummat hiuksensa leijuivat vedessä vesikasvien lailla. Sitten lapsi laski irti saattajansa kädestä ja molskahti pintaan. Otin hänen käsivarsilleni ja ajattelin, että miten ihanan lapsen olenkaan saanut. Seitsemäntoista vuotta sen unen jälkeen, tasan neljä vuotta sitten elän toisenlaista hetkeä. Avaan silmäni ja näen, että verhojen takaa pilkottaa outoa valoa. Lumen valoa. Onko satanut lunta? En ehdi ajatella sitä, sillä se mikä minut on herättänyt, ei anna rauhaa. Kipu. Heikko ja varovainen, mutta kipu kuitenkin. Se on merkki. Tiedän sen heti.  Potkaiset kerran, toisenkin. Muljahtelu mahassa tuntuu siltä kuin melonin kokoinen ilmakupla va...

Hätäkeisarileikkauksen jälkeen. Hyvää keskosten päivää! Sellaista vietetään tänään, ja sain äidiltäni äsken hyvän keskostenpäiväntoivotukset. Muuten en olisi koko päivää muistanutkaan. En tiedä vietettiinkö keskostenpäivää vielä niihin aikoihin kun minä synnyin keskosena kohta neljäkymmentä vuotta sitten.  Olen kuullut tarinan lukemattomia kertoja, lapsena jopa kyllästymiseen asti. Vasta kun olen kasvanut isoksi ja varsinkin kun olen saanut omia lapsia, tajuan tarinan kaikki vivahteet. Kuinka paljon pelkoa ja huolta syntymääni täytyi vanhemmilleni liittyä.  Synnyin kuusi viikkoa etuajassa, nykymittapuun mukaan ei kai millään kovin kummoisilla riskiviikoilla edes, mutta noihin aikoihin se oli kunnon keskosuutta. Koko raskaus oli riskiraskaus kohdunlaskeuman takia, ja kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa äitini joutui osastolle ennenaikaisen synnytyksen riskin vuoksi.  Onneksi joutuikin, sillä ilman sitä en todennäköisesti istuisi nyt tässä kirjoittamassa enkä olisi voinut ...

On eristysrytmiimme nähden aikainen aamu, kello on vähän yli kahdeksan. Olen herännyt "aikaisin" valmistelemaan tyttäreni syntymäpäiväaamua. Kymmenen vuotta sitten minusta oli juuri tullut äiti. Olin synnyttänyt esikoiseni kello 6.25 aamulla, auringonnousun aikaan juuri niin kuin pitikin. Tähän kellonaikaan olin kohta  jo kävelemässä synnytyssalista lapsivuodenosastolle vauvaa kärryissä ylpeänä työntäen. Tällä hetkellä makasimme sängyllä missäs muussakaan kuin imetyksenharjoittelu puuhissa. Olin ollut 24 tuntia hereillä enkä nukkuisi vielä toiseen 36 tuntiin, mutta sitä en vielä tiennyt. Pitelin vauvaa vieressäni ihmeellisessä hormonimyrskyssä ja yritin tulla toimeen ajatuksen kanssa, että minusta oli tullut äiti. Ja olin täysin paitsi vauvan, myös vasta päättyneen synnytykseni lumoissa. Mitä juuri oli tapahtunut? Jotakin valtavaa, jotakin ihmeellistä. Mitä se oli? Oliko se todella tapahtunut minulle, olinko se ollut minä? Kyllä, todisteena siitä minulla oli vastasynt...

Hammaslääkärin odotushuoneessa. Kotiäidin elämä on aikamoista 24/7 työtä. Pitkiä ja säännöllisiä taukoja lasten kanssa olemisesta ei tule, enkä ole vuosien varrella voinut välttyä pohtimasta, minkälaista se olisi, joka päivä yli kahdeksan tunnin erossaolo lapsista. Tulisiko sitä kotiin aina uutta leikkimis- ja lastenhuomioimistarmoa täynnä? Ikävöisinkö lapsiani, jos ei nyt alinomaa niin monta kertaa päivässä kuitenkin? Näitä pohdin, kun viime viikolla vietin sitä kuuluisaa omaa aikaa pariin otteeseen. Ensimmäiseksi edessä oli hammaslääkärikäynti , tuo epämiellyttävistä velvollisuuksista epämiellyttävimmästä päästä.  Tällä kertaa minulla oli kuitenkin uusi asenne: otin oppia kotiäitiystävästäni, joka on jo pidemmän aikaa kertonut suhtautuvansa kaikenlaisiin lääkärikäynteihin, kuten hammaslääkäriin ja luomenpoistoon, omana aikana. Lääkärinpöydällä makaaminen voimatta tai täytymättä tehdä yhtään mitään, on omaa aikaa jos mikä. Kenellekään et joudu antamaan mitään itsestäsi, ...

Aino Leppäsen Positiivinen yllätys -esikoisromaanin kansi on hempeän kaunis.  Haahuilin pari viikkoa sitten kirjakaupassa, kuten usein haahuilen, silmäilin uutuuskirjoja ja metsästin tapani mukaan takakansista sanoja "autofiktiivinen" tai "kirjoittajan omiin kokemuksiin perustuva". Autofiktio kiinnostaa, sattuneesta syystä.  Tummanpuhuvien kirjankansien seasta silmiin pomppasi vaaleanpunaisen sävyinen, sinisten lappuhaalareiden koristama kansi. Kun tarkemmin katsoi, siinä erottui myös pikkuruiset lastenvaunut, haikara nyytteineen ja pallovatsainen nainen. Kirjan nimi vahvisti mielikuvat: Positiivinen yllätys. Aino Leppäsen esikoisromaani alkaakin juuri sillä, yllätyksellä. 17-vuotiaan lukiolaisen koulupäivä keskeytyy, kun hän ystäviensä kannustamana uskaltautuu terveydenhoitajan pakeille raskaustestiä tekemään - ja yllättyy. Positiivinen, sanoo testi, ja nuoren tytön elämä muuttuu peruuttamattomasti. Seuraa tuhansien tunteiden ristituli ja mielipiteet, jot...

Mitä tuumit, leopardi? Viime perjantaina kävimme Korkeasaaressa. Oli eläinten päivä, ja niin ristiriitaiselta kun se toisaalta tuntuikin, suuntasimme juuri eläinten päivänä töllistelemään kaltereiden taakse suljettuja eläimiä. Eläintarhoissa tunnen aina suurta ristiriitaa. Toisaalta olen iloinen, että nykyeläintarhat viimein ovat tiloiltaan asiallisia ja niissä tehdään luonnonsuojelutyötä uhanalaisten lajien pelastamiseksi. Mutta samalla minua hivuttaa ajatus, että eläintarhoille uhanalaisten lajien pelastamiseksi ylipäätään on tarvetta. Että maailmanjärjestys ja ihmisen mahti on mennyt sellaiseksi, että niin monia lajeja on uhanalaisina ja jo kuollut sukupuuttoon. Että ihminen on ottanut oikeudekseen riistää vapauden muilta eläimiltä - olkoon motiivi siihen miten jalo tahansa -  sulkea niitä häkkeihin ja kerääntyä sitten katselemaan turvallisen panssarilasin tai häkinruudukon toiselta puolelta, näkyykö vilaus tiikeristä, leopardista, merikotkasta tai apinoista. Jos ei n...