Mustikkapasta

Pitkän matkan kohokohta voi olla vaikkapa saippuakuplia puhaltava nalle. Matkakuume on jännä juttu. Se kutkuttelee usein kotona, varsinkin kun on pimeää, kylmää ja vähän ankeaa. Miten kiva olisi lähteä, nähdä uusia paikkoja, avata hotellihuoneen ovi ensimmäistä kertaa. Miten hankalaa on pakata, odotella lentokentillä tai liikenneruuhkissa, raahata matkalaukkuja, unohtaa aina uudelleen mihin sivutaskuun olikaan minkäkin matkatavaran pakannut, sitä ei matkakuumeessa ajattele. Oikein pitkällä matkalla matkakuume voi kääntyä matkakuumeen jälkitaudiksi, matkaväsymykseksi. Niin taisi käydä meille tällä(kin) Rooman-matkallamme autoillen. Jo ennen kuin auto starttasi Rooman-mummolan pihalta, ilmassa oli lievää uupumusta:

Kanalientä ja tortellineja. Costa Concordia on sitten saatu nostettua. Nostamisoperaatiopäivänä silmiini osui suomalaisella nettisivulla hauska otsikko: Concordian nostamisoperaatio on jo ainakin kaksi tuntia myöhässä. Kaksi tuntia! Hirvittävää aikataulujen ylenkatsomista, välinpitämättömyyttä ajan kulusta ja kaikin puolin moittittavaa epätäsmällisyyttä. Jotenkin minua ei yllättänyt, että italialainen laivannosto-operaatio ei ala ihan aikataulussaan. Yllättävämpää oli, että siitä tehtiin otsikko, mutta kyseessä olikin suomalainen sivusto. Kaikkein yllättävintä olisi ollut, jos operaatio olisi alkanut ajallaan, Italiassa kun ollaan. En varmaan liioittele yhtään jos sanon, että en ole Italiassa nähnyt vielä yhdenkään asian alkavan ajallaan:

Suomi-ruokaa. Aamupalaksi ruisleipää ja raejuustoa, päivälliseksi pannulla paistettua makkaraa ketsupilla, jälkiruuaksi Fazerin sinistä, Porvoon lakua ja Halvan salmiakkia. Ja kyllä maistuu hyvälle! Olemmeko Suomessa vai Italiassa? Makkaran huomioon ottaen on selvää, että Italiassa. Suomessa en syö grillimakkaraa kuin kerran kesässä, mutta kun on kohta kaksi kuukautta putkeen syönyt päivittäin pastaa, pastaa ja pastaa, tapahtuu ihme:

Toiset juhlivat viinalla, toiset pähkinöillä. Nyt kun korttelijuhlat ovat onnellisesti ohi, on aika tarkastella sen hyviä puolia. Sillä olihan niitä. Kaikki ei sittenkään peittynyt metelin alle vaikka välillä siltä tuntuikin. Otetaan esimerkiksi juhlaväen ikäjakauma, josta on jo ollut aiemmissa kirjoituksissa puhetta. Pikkulapsia ulkona puolenyön aikaan, perheitä, vanhuksia, nuoria ja aikuisia. Kaikenikäisiä, siis. Lapsia niin paljon, ettei uskoisi syntyvyyden olevan Italiassa Euroopan alhaisimpia. Musiikkia, ruokaa, huvipuistolaitteita, meteliä toki paljon mutta myös hauskanpitoa. Miksei Suomessa koskaan missään yleisissä juhlissa näe mitään samanlaista?

Ihan vain siksi, että tätä on niin ikävä! Ovatko italialaiset niin eläväisiä siksi, että heidän elämänsä (niin juhla kuin arki) on niin hektistä ja nopeatempoista, vai tekevätkö he juhlansa ja arkensa niin hektiseksi siksi, että ovat niin eläväisiä? Kumpi oli ensin, muna vai kana? Muun muuassa sitä tässä pohdiskelen, istuessani kello puoli yksi yöllä tietokoneen ääressä. Taustalla pauhaa kaikkien aikojen älämölykonsertti, joka ei näytä laantumisen merkkejä. Santa Maria delle Molen korttelijuhla on parhaimmillaan. Edellisessä blogitekstissäni kuvailemani minihuvipuistometeli oli vielä pientä - voi kun olisikin enää pelkkä mikrofoniin huutava tunnelmannostattaja ja karusellijytä ongelmana. Ongelmat ovat peräti moninkertaistuneet:

Melua huvipuistossa. Kuvitelkaa tilanne, jossa keskellä suomalaista tiheään asuttua kaupunginosaa pidettäisiin diskojytäkonsertti volyymit kaakkoon -voimakkuudella joka ilta kello 21-23.30? Voisin kuvitella, että lakipykäliin, yleiseen järjestykseen ja iltahiljaisuuteen vedoten konsertit laitettaisiin melko pian loppumaan. Taitaahan joku laki Suomessa jo ollakin, joka rajoittaa konserttien pituutta ja äänenvoimakkuutta. Täällä roomalaisessa asumislähiössä syyskuun ensimmäiset 10 päivää sen sijaan kuluvat jokailtaista diskojytäkonserttia pakkokuunnellen. Meteli alkaa tasaisen varmasti iltayhdeksän maissa, juuri kun olisi aika alkaa rauhoittua ja hiljentyä kohti nukkumaanmenoa:

Munakoisoannos pannulla. Laskin juuri, että lapseni on kohta kuukauden kestävän Italiassa oleskelun aikana syönyt noin 15 sisäfilepihviä. 4-5 kertaa viikossa punaista lihaa, emmekä edes ole karppaajaperhe. Ja joka ikinen päivä, kun pihviä ei ole lapsen eteen tarjottu, ukki muistaa valittaa, että eikö sille lapsiraukalle anneta mitään kunnon syötävää. Pastalautanen ja pala parmesan-juustoa eivät siis riittäisi ateriaksi. Kuten eivät myöskään makrillitölkki ja porkkaraaste, jauheliha-kasvisrisotto tai kalapuikot ja lohkoperunat. Joka ikinen päivä pitäisi olla sitä pihviä, ja aina parempi jos kaksi kertaa päivässä. Kotioloissa lapsi syö pihviä noin kaksi kertaa kuukaudessa, punaista lihaa jauhelihan muodossa pari kertaa viikossa. Mummolassa jääkaappin vain ilmaantuu päivittäin uusi pihviannos, ja koska emme raaski olla käyttämättäkään ukin varta vasten lapsenlapselle ostamia lihoja, paistamme ne tytölle. Pihviyliannostus on itsellänikin lähellä. Riittää, että syö pihvin kahtena ...